Toolbar
  • NEWS

Tuotannot

Ihmeellinen Itämeri

Jääkauden lapsi

Dokumenttielokuva kalastuksen kujanjuoksusta 

Itämeren turska-, silakka- ja lohikannat ovat romahtaneet. Ympäristömyrkyt jarruttavat kalojen kauppaa. Pyyntirajoitukset estävät kannattavan kalastuksen. 

Ammattikalastus ja siitä hengittänyt kulttuuri ovat tulleet tiensä päähän. 

Kalavale on elokuva Bornholmin saarella asuvasta neljästä kalanhajuisesta miehestä: Torben Hansenista, Jens Kofoedista, Niels Sørensenistä ja Ole-Basse Mårtensenista. Tanskalle kuuluva Bornholm on kalastuksesta ja kalanjalostuksesta elänyt saari, jonka miehet on kautta aikojen tunnettu taitavina ja tehokkaina meren viljan niittäjinä ja omien oikeuksiensa puolustajina. 

Omaa piskuista turskanpyyntivenettään yksin kipparoiva Torben on kalastaja kolmannessa sukupolvessa: luultavimmin sukunsa viimeinen. Myös Jens seurasi kalastajaisänsä jalanjälkiä, mutta totesi pian, että elanto on haettava muualta. Niels savustaa yhä silliä perinteikkäässä savustamossa, mutta kala ei tule enää omasta kotimerestä – eikä tulevaisuus muutenkaan lupaa hyvää. Ole-Basse, Itämeren suurimpiin lukeutuneen kalastuslaivaston luoja ja omistaja, on menettänyt paitsi omaisuutensa myös terveytensä, ja on nyt katkera vanha mies.

Riistokalastuksesta johtunut kalakantojen romahtaminen, romahdusta seuranneet kiintiöt sekä meren saastumisesta aiheutuneet pyyntirajoitukset ovat muuttaneet tai muuttamassa dramaattisesti bornholmilaisten arkea. Saarelaisten identiteetti ja kulttuuri ovat rajummassa murroksessa kuin vuosisatoihin. Kalavale-dokumentti ei silti ole dokumentti kalakantojen romahtamisen biologisista tai ekologisista syistä. Elokuvassa ei kuulla tutkijoita tai kalastuksesta päättäviä viranomaisia. Puheenvuoron saa neljä maailmankatsomukseltaan, taustaltaan ja tulevaisuudeltaankin erilaista ihmistä, neljä miestä, joita yhdistää kaksi asiaa: rakkaus kalaan ja kotisaareen. 

Tiedon ja taulukoiden sijasta Kalavale jakaa tunteita. Se kuvaa miesten arkea murroksen keskellä ja avaa oven Bornholmin tulevaisuuden suurimpaan mahdollisuuteen: saaren ainutkertaiseen luontoon, jota ihailemaan saapuu vuosi toisensa jälkeen yhä enemmän matkailijoita. Kalavale onkin paitsi kurkistus bornholmilaismiesten arkeen ja sielunmaisemaan, myös sukellus saaren pyökkimetsiin, hiekkarantoihin, ruhjelaaksoihin, klinttitörmiin – ja kalojenkin elinpiiriin, pinnan alle. 

Kalavale kertoo ihmisen ja luonnon välisestä siteestä, jonka haurastuminen ei ole kohtalokasta vain luonnolle vaan myös siitä eläville ihmisille. Elokuva ei kuitenkaan saarnaa, vaan antaa katsojan tehdä omat johtopäätöksensä. Mottona on: "through the heart to the brain." 

Itämeri on muutakin kuin rehevöitynyttä murtovettä. 

Itämeri on eteläisen ja pohjoisen, itäisen ja läntisen luonnon kohtaamispaikka. Se on särmikästä kulttuuria ja ankaraa taistelua saaristolaisuuden puolesta. 

Keskellä meren historian kiihkeintä murrosta. 

"Rannalla istuja liukenee osaksi universumia - ainakin jos malttaa olla hetken paikallaan. Sillä sitä luontoelämysten kokeminen edellyttää: rauhoittumista, paikallaan oloa. Sen sijaan, että koululaiset pannaan kiertämään luontopolkuja, heidät pitäisikin pakottaa istumaan rantakivillä. Samassa ajassa imisivät luonnosta paljon enemmän." 

Nuo sanat kirjoitin lokikirjaani istuessani kesäiltana pienellä ulkosaariston luodolla Saaristomerellä. Olin viikkoa aikaisemmin aloittanut vuosia valmistellun löytöretkeni Itämeren saarille. Vuosien 2002 ja 2003 aikana purjehdin Itämerta lännestä itään, etelästä pohjoiseen, saarelta saarelle, yhteensä yli puolen vuoden ajan. 

Matkalle lähtiessäni olin asunut Itämeren rannalla kaksi vuosikymmentä. Nyt halusin ottaa selvää millaisen. Vaikka tiesin, että Itämeri voi huonosti, tarkoituksenani ei ollut etsiä jätevesiputkien päitä tai levälauttoja. Niiden sijasta halusin löytää sen mitä meriluonnosta – myös merestä elävien ihmisten luonnosta - vielä on jäljellä. 

Tallensin kokemukseni lokikirjaan. Kuvattua aineistoa kertyi yhteensä toistasataa tuntia. Uskallan väittää, että joukossa on paljon helmiä, ainutlaatuisia kohtauksia, joita ei ennen ole kuvattu. Purjehdittuja merimaileja en laskenut, mutta paljon niitäkin kertyi. Ja kuten olin toivonut, sain kohdata kotimereni luonnon niin tyynellä kuin myrskylläkin. 

Kuuden dokumentin saarikantaatti 

Kahden vuoden työn tulokset on koottu Itämeren helmet -dokumenttisarjaan (ensiesitys TV2:ssa sunnuntaisin klo 17.15 alkaen 21.11.2004). Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla luodaan katse mereen niin merikotkan, kampelan, hylkeen kuin rupiliskonkin silmin. Tanskalle kuuluvan Bornholmin vehmaista lehtimetsistä matkataan Gotlantiin, jossa syöksytään etelänkiislanpojan rinnalla jyrkänteeltä kuohuihin. Kun Saarenmaalla on pantu ranttaliksi villisikojen kanssa kurssi käännetään kohti arktisen Hailuodon karuja hiekkarantoja. Purjehduksen viimeisessä kääntöpisteessä Kronstadtissa saalistetaan hyttysiä maailman suurimman merilinnoituksen muureilla. 

Itämeren helmet -sarjassa ei esitetä tilastoja eivätkä leipäpapit kerro näkemyksiään meren tilasta. Dokumenteissa esiintyvillä ihmisillä on jokaisella oma henkilökohtainen ja syvä suhteensa mereen ja kotisaareensa. Puheenvuoron saavat muiden muassa luotsi, lintumaalari, veneentekijä, lampaankasvattaja, kalastaja, kotkanrengastaja, tutkimussukeltaja ja entinen nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestarikin. Heistä jokainen näkee merensä eri tavalla, mutta kaikkien viesti on yhteinen: meri on elämä. 

Kuvasin kullakin saarella luonnon näytelmiä ja saaristolaisten arkea useiden viikkojen ajan - osin myös pinnan alta. Apua sain luontokuvaaja Janne Henrikssonilta ja useilta kymmeniltä niin suomalaisilta kuin myös kohdemaissa asuvilta avustajilta. Samaan aikaan research-työstä vastanneet Tiina Saario ja Sirpa Mustonen kävivät läpi tuhansia sivuja kirjallista aineistoa Itämerestä ja sen saarista kooten dokumenttiemme rakennusaineeksi mielenkiintoisia tarinoita ja uusia näkökulmia. Säveltäjä Perttu Hietanen sävelsi sarjaan teemamusiikkia ja äänisuunnittelija Raimo Raitahila kokosi työasemalleen merellisiä soundeja. 

Itämeren helmet on tiettävästi mittavin Itämeren saarista ja luonnosta kuvattu dokumenttisarja. Olen laskenut, että kaikkiaan dokumenttien tekemiseen osallistui yli sata eri alojen ammattilaista sukeltajista purjehtijoihin, äänisuunnittelijoista värimäärittelijöihin. Kuvan ja äänen laadun varmistamiseksi tuotannossa on käytetty parasta saatavilla olevaa filmi- ja videotekniikkaa. 

Meriluonto ja ihmisluonto rintarinnan 

Vaikken olisi halunnut, kohtasin purjehduksellani myös sinilevälauttoja ja kuolleita pohjia. Pinnan alta meri näytti monin paikoin niin pahalta, että itku oli lähellä. Ja kuten luonto myös saaristolaiskulttuuri taisteli hengestään. 

Mutta vaikka kuinka huonolta näyttää, toivoa ei pidä heittää. Kuukaudet saarten rohkeiden asukkaiden parissa opettivat, että kataja on sitkas, mutta saarelainen vieläkin sitkaampi. Meri ja saaristolaisuus ovat uhattuina, mutta paljon ainutkertaista ja upeaa on yhä jäljellä. 

Toivottavasti Itämeren helmet -dokumentit auttavat meitä ymmärtämään kotimeremme ja siitä kumpuavan saaristolaiskulttuurin arvon. 

Petteri Saario 


Itämeren helmet 
1. Saaristomeri ja Ahvenanmaa
2. Bornholm (Tanska)
3. Gotlanti ja Stora Karlsö (Ruotsi)
4. Saarenmaa ja Muhu (Viro)
5. Hailuoto 
6. Kronstadt (Venäjä)

Elokuva huikeasta saaristoluonnosta ja pienen perheen maailmannavasta 

"Kalliolla on outo kivi. Isä sanoo, että se on luonnonihme, mutta ei se ole. Isä on sen sinne itse asettanut." 

Näillä vajaan kymmenkesäisen Elin-tytön sanoilla alkaa ulkosaariston arjesta ja ihmisen ja luonnon läheisestä suhteesta kertova dokumenttielokuva ”Sisukivi”. Outo kivi on Elinin isän Göranin luomus: luonnon muovaama veistos joka symbolisoi sitä että mahdotonkin on mahdollista - kunhan uskoa ja sisua riittää. 

Tytär Elin, isä Göran ja perheen äiti Rosita Stenroos asuvat ympäri vuoden pienellä Husön saarella Ahvenanmaan ulkosaaristossa. Saarella asuu ympäri vuoden vain viisi ihmistä. Elantonsa Stenroosien perhe saa lukuisista töistä: selviytyäkseen saaristossa on oltava sen seitsemän ammatin taitaja. Perhe pitää lampaita, tekee kynttilöitä, linnustaa ja kalastaa. Paras palkka tulee kuitenkin siitä, että kuluttaa mahdollisimman vähän. 

Elin oli dokumentin kuvausten alkaessa kahdeksanvuotias. Nuoresta iästään huolimatta hän osallistuu päivittäin saaristotilan töihin: eläinten ruokkimiseen, lintujen kynimiseen, kalastukseen… Hän on ikäisekseen poikkeuksellisen taitava - ja myös sanavalmis: "Ei minua haittaa vaikka olen saaren ainoa lapsi. Täällä voi vain lähteä vaikka kukkia poimimaan ilman että kukaan tulee valittamaan" Elin kertoo. 

Elin, Göran ja Rosita asuvat keskellä kauneinta saaristoa. Merikotka pesii omalla kotisaarella ja lähiluodot ovat hylkeiden valtakuntaa. Elokuvassa päästään aitiopaikalta seuraamaan saaristoluonnon huikeita tapahtumia vuoden eri aikoina. Samalla kertaa kun Sisukivi on kuvaus perheen omavaraisesta elämästä, on se myös dokumentti ihmisen ja luonnon poikkeuksellisesta ja läheisestä suhteesta. "On tärkeää ymmärtää, että ihminen on osa luontoa, pieni osa”, Göran kiteyttää ja jatkaa: ”Ihminen on onnellinen kun hän on omassa maailman keskipisteessään - Husö on minun maailmannapani." 

Stenroosien kotisaari on kuin suoraan Astrid Lindgrenin kirjoista: kaunis ja innostava. Siinä missä Elin on pieni ja hentoinen, Göran on 130-kiloinen järkäle, joka pitkine punaisine partoineen muistuttaa erehdyttävästi viikinkipäällikköä. Perheen äiti Rosita on kuin Myrskyluodon Maija: viisas, kärsivällinen ja monitaitoinen. Göran on luontainen johtaja, mutta johtajallakin on heikkoutensa: kun Elin laittaa kätensä lanteilleen ja komentaa isäänsä Göranin ei auta kuin totella. 

Idylliä varjostaa kuitenkin kasvava huoli meren tilan heikkenemisestä: kalaa ei tule entiseen malliin ja sinilevälautat haittaavat uimista. 

”Kun olin pikkutyttö, merenpohja oli puhdas - nyt se on pelkkää harmaata levämassaa. Tuntuu tosi pahalta, koska merihän on meille koko elämä”, Rosita sanoo. 

"Kun katsoo miten meri voi, tuntuu että itse sairastuisi" lisää Göran. Hän haluaa silti uskoa huomiseen: ”Minulla on Martin Lutherin elämänasenne: vaikka tietäisin että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun." 

Filmille kuvattu Sisukivi-dokumenttielokuva on kunnianosoitus paitsi uhatulle saaristolaiselle elämäntavalle ja saaristoluonnolle, myös klassiselle seurantadokumentille. Elokuvan tekijät vierailivat vuosina 2002-2004 Husössä toistakymmentä kertaa. 

Tiesitkö, että karhu ja ihminen polveutuvat samasta kantaisästä, metsänihmisestä? Entä tiedätkö mikä on Äteritsiputeritsipuolilautatsijänkä? Oletko selvillä siitä, että järven haltija Veden Emä heittää rintansa ristiin kainaloidensa yli hiuksiaan kammatessaan? Miten pikinokkaisesta rukkasten raaka-aineesta tuli suomalaisuuden ikoni?

Pinnan alta

Dokumenttielokuva hevosmetsureiden paluusta

Dokumentti maailman arvokkaimpiin lukeutuvasta vuoristosademetsästä, sen asukkaista ja epävarmasta huomisesta

Oletko kuullut Itä-Usambarasta? älä välitä, en minäkään vielä vähän aikaa sitten ollut. 

Itä-Usambaran ihmeestä tietää vain harva. Vielä harvempi on päässyt sen omin silmin näkemään. Itä-Usambaran vuoret nousevat tasangolta satojen kilometrien päässä Serengetin ja Ngorongoron maailmankuuluista kansallispuistoista, masai-kylistä ja Kilimanjaron silhueteista. Itä-Usambara sijaitsee Koillis-Tansaniassa, miltei rannikolla, parin tunnin ajomatkan päässä Kenian rajalta. 

Mutta mikä sitten tekee Itä-Usambarasta niin ainutlaatuisen? Eihän siellä ole leijonia eikä norsuja, kirahveista tai muista näyttävistä Afrikan suurista nisäkkäistä puhumattakaan. 

Itä-Usambaran arvo on piilossa syvällä sademetsässä. Pieni ja pirstaleinen metsäalue kuuluu maailman 25 arvokkaimman luontokohteen joukkoon. Alueella elää lukemattomia sellaisia lajeja, joita ei tavata luonnontilaisina muualta. Itä-Usambaraa onkin alettu luonnontukijoiden keskuudessa kutsua Afrikan Galapagokseksi. 

Mutta eläinten ja kasvien lisäksi Itä-Usambarassa asuu myös ihmisiä. Viidakkokylien asukkaat ovat riippuvaisia sademetsän antimista: polttopuusta, rakennusaineeksi ja tarve-esineisiin tarvittavasta savesta, ruokayrteistä, lääkekasveista - ja ennen muuta vedestä. Ilman vuoristosademetsän tuottamaa vettä elämä olisi mahdotonta - ei vain Itä-Usambarassa, vaan myös tasangon monissa kylissä ja rannikon kaupungissa Tangassa. 

Mutta kuten niin monessa paikassa, myös Itä-Usambarassa metsät ja niistä riippuvainen perinteinen elämänmuoto ovat uhattuina. Vaikka sademetsän kaupalliset hakkuut on saatu - ainakin väliaikaisesti - loppumaan, luonnonarvoja uhkaavat monet muut ihmisen toimet. 

Maanviljelijät tuhoavat metsää levittämällä sinne viljelykasveja, kuten kardemummapensaita ja banaanipuita. Lyhyen viljelyajan päätteeksi jäljelle jää tuhottu alue, josta sademetsän oma lajisto on kadonnut tyystin. Tuli nousee kaskimailta vuosi vuodelta ylemmäs vuoren rinnettä, kohti sademetsän sydäntä. 

Itä-Usambaran metsiä ehdittiin hakata vuosikymmenet. Suomenkin kehitysyhteistyön tavoitteena oli aluksi metsätalouden kehittäminen. Sitten brittiläinen tiedelehti kirjoitti kriittisen artikkelin, jossa Suomea suomittiin arvokkaan sademetsän, paavalinkukan kodin, tuhoamisesta. Suomi muutti suuntaa, ja päätti hakkuiden sijaan alkaa tukea suojelua. Nyt toistakymmentä vuotta jatkunut työ luonnonarvojen turvaamiseksi on päättymässä. 

Mitä tulee tilalle, vai tuleeko mitään? Pystyykö Tansanian kehittymätön, varaton ja korruptoitunut hallinto omin avuin turvaamaan maailman arvokkaimpiin lukeutuvan sademetsän säilymisen? Mikä on Suomen vastuu? Mikä ylipäätään on alkuperäisen luonnon suojelemisen arvo kehitysyhteistyöhankkeissa? Itä-Usambaran sademetsien kohtalo on taas sumun peitossa. 

Kutsu Usambarasta -dokumentissa saavat puheenvuoron Usambaran asukkaat: ihmiset ja luonto. 

Dokumenttielokuva on kertomus selviytymisen ihmeestä. Se on henkilökuva Viktor ja Maria Popovista, Vienan karjalaisesta pariskunnasta, joka elää taigan ankarissa oloissa, käytännössä lähes kokonaan ilman rahaa. 

Elokuva on kuvattu Paanajärven kylässä Vienan Karjalassa, yhdessä Venäjän karuimmista ja köyhimmistä kolkista. 

Jos paanajärveläiset eivät rahassa kylvekään, muita arvoja heidän kotikylässään, elinympäristössään ja elämän- tavassaan on sitäkin enemmän. Paanajärvi on koko Karjalan parhaiten säilynyt arkkitehtuurin helmi, joka on ainutlaatuisuutensa vuoksi valittu maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen joukkoon. Vienankarjalaisuus on yksi Euroopan harvoista jäljellä olevista alkuperäiskulttuureista. 

Dokumenttielokuvassa on seurattu Viktorin ja Marian elämää vuosina 1999-2001. Elokuva näyttää, miten omavaraistaloudessa on mahdollista elää ilman mukavuuksia ja tuplaikkunoita eri vuodenaikoina kesän kuumuudesta talven hyytävään kylmyyteen, jolloin pakkanen voi paukkua 50 miinusasteessa. 


Tunnukset ja festivaalit

Matka Kanarian saarten tuolle puolen 

Kanarialainen Abrahan Gonzales Rodrigues tuntee nimeltä jokaisen 250 vuohestaan - hänellä on kylän suurin vuohilauma. Abrahan Gonzales elää Teno Alton vuoristossa, Teneriffalla, kaukana turistikeskusten hiekkarannoista ja melusta. 

Abrahan Gonzales paimensi vuohia ensimmäisen kerran yli 60 vuotta sitten, nelivuotiaana. Tuolloin kaikki miehet olivat paimenia. Nyt perinteinen kanarialainen elämäntapa vetää viimeisiään. Turistikeskusten syke ja imu ovat liian houkuttelevia kylän nuorille; he lähtevät helpomman elämän ja leveämmän leivän toivossa lomakeskuksiin töihin. 

Teno Alton vuohilaitumia ympäröivät sankat mäntymetsät, pensaiden täyttämät vuortenrinteet ja alhaalla siintävät rannat. Kanarian saarten luonto on paratiisi, jossa elää lähes neljä tuhatta kotoperäistä lajia: kasvia ja eläintä, joita ei esiinny luonnontilaisina missään muualla maailmassa. 

Wild Wild Canary, Guanchen viimeinen vihellys on dokumenttielokuva Kanarian saarten luonnonihmeestä, kurkistus niin pinnan alle kuin pilvien yläpuolelle. 

Se on kertomus juustontekijöistä ja viheltäjistä: katoavasta kulttuurista, joka oli olemassa jo kauan ennen kuin ensimmäinenkään turistilento laskeutui Kanarialle. Se on paikallisten ihmisten koskettava hätähuuto massaturismin kuristuksessa elävien saartensa puolesta. 

"Tuli kaksi pisaraa; ensimmäinen antoi sille elämän ja toiseen se hukkui", runoilee Antonio Machado, kolmen presidentin neuvonantaja ja Kanarian kenties tunnetuin toisinajattelija. "Turismi ei uhkaa vain nykyisyyttä ja tulevaisuutta, se varastaa myös menneisyyden", sanoo Agustin Santana, kansatieteilijä, joka on nähnyt, miten massaturismi kalvaa kanarialaisten identiteettiä. "Kyllähän täälläkin lakeja on, mutta kukaan ei noudata niitä", toteaa Joaquin Galera, arkkitehti ja kansalaisaktivisti... 

Elokuvaa kuvattiin kuudella Kanarian saarella yli kahden vuoden ajan. Dokumentissa esiintyy useita sellaisia lajeja, joita ei milloinkaan aikaisemmin ole nähty televisiossa. 

Tunnustukset ja festivaalit

Dokumenttielokuva kamppailusta Suomen uhanalaisimman metsälinnun säilyttämiseksi 

Valkoselkäinen gentleman on televisiodokumentti Suomen uhanalaisimmasta metsälinnusta valkoselkätikasta. Valkoselkätikasta on tullut vanhojen lehtimetsien suojelun symboli Suomessa, minkä vuoksi sitä sekä vihataan että puolustetaan tulisesti. 

Dokumenttia kuvattiin yhteensä yli kolmen vuoden ajan. Kuvausten alkaessa Suomessa oli jäljellä vain 11 pesivää valkoselkätikkaparia. Dokumentissa nähdään ainutlaatuista kuvausta harvinaisen linnun elämästä ja sen uhatusta elinympäristöstä. 

Paitsi kaunis luontokuvaus, Valkoselkäinen gentleman on tarina työstä, jota tikan suojelemiseksi tehdään. Dokumentissa seurataan WWF:n valkoselkätikkatyöryhmän vetäjän Timo Laineen rengastus- ja ruokintamatkoja tikan esiintymisalueille. Laine kuvailee suhdettaan lintuun ja kertoo onnistumisen ja epätoivon hetkistä, joihin suojelutyössä törmää. 

Puheenvuoron saa myös maanviljelijä, jonka tilasta merkittävä osa suojeltiin valkoselkätikan suojelun takia. 

Festivaalit ja tunnustukset

Dokumentti banaaninviljelyksestä Costa Ricassa 

Banaani voi olla terveellistä niitä syöville, mutta kohtalokkaan vaarallista niiden viljelijöille. Kymmenet tuhannet väliamerikkalaisten banaaniviljelmien työläisistä ovat sairastuneet vakavasti viljelmillä käytettyjen myrkkyjen takia. 

Halvan herkun kallis tie on kertomus vastuuttomuudesta, turhamaisuudesta ja liian halvasta ruuasta. Se on myös kuvaus costaricalaisesta banaanityöntekijästä Jorgesta, jonka elämää myrkyt varjostavat. 

Keski-Amerikan banaaniviljelmillä työskentelevät ja niiden läheisyydessä asuvat ihmiset maksavat terveydellään osan meille usein polkuhinnalla myytävien banaanien hinnasta. Banaaninviljelyssä käytetään - ennen muuta hedelmän ulkonäön parantamiseksi - kasviloisten ja rikkaruohojen torjunta-aineita, joiden vaarallisuudesta ei kerrottu ilman suojavarusteita työskenteleville työntekijöille mitään. Tuhannet sairastuivat ja monet myös menehtyivät myrkytysoireisiin. 

Nyt tietoisuus viljelmillä käytettyjen myrkkyjen vaikutuksista on kasvanut ja ihmiset ovat alkaneet hakeutua hoitoon. Pelkästään Costa Ricassa myrkytysten seurauksista, mm. kroonisesta päänsärystä ja steriiliydestä, kärsii 20 000 ihmistä. 

Banaanityöntekijä Jorge Caspadas kertoo hiljaisella tavallaan avoimesti, mitä altistuminen merkitsi hänen elämässään. Banaaniyhtiöt ovat olleet haluttomia maksamaan korvauksia ja pyrkivät välttämään korvausvaatimusten oikeuskäsittelyn. Aiemmin myrkytyksiä aiheuttaneet aineet on nyttemmin kielletty ja korvattu uusilla kemikaaleilla. Ongelmana on, että niidenkään vaikutuksista ihmisen terveyteen ei tiedetä vielä tarpeeksi. 

Dokumentin tekijät yrittivät turhaan saada Costa Rican viljelmille kuvausluvan suurilta monikansallisilta banaaniyhtiöiltä. Myöskään haastattelupyyntöihin ei vastattu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi dokumentin kuvaaminen ilman lupaa - banaanityöläisten avustuksella. 

Maapallolla elää kaksi miljardia ihmistä sähköverkkojen ulottumattomissa. Aurinkovoima on heille käytännössä ainut vaihtoehto sähkön saamiseen. Suomalainen aurinkoenergian osaaja NAPS (Neste Advanced Power Systems) on maailman merkittävimpiä aurinkoenergiajärjestelmien kehittäjiä – ja pitkään se oli myös YK:n suurin laitetoimittaja. 

Paikka auringossa kertoo aurinkovoiman käytöstä eri puolilla maailmaa, Tiibetin ylängöltä Bolivian vuoristoon, kansallismaisemassa sijaitsevan suojelutalon katolta ulkosaaristoon. Aurinkoenergialla toimivat niin hammaslääkärin pora, saimaannorpan satelliittiseurantalaite kuin mökkiläisen mankelikin. 

Juvalainen kartanonherra Nils "Niilo" Grotenfelt ryhtyi luomutuottajaksi kolmesta syystä. Ensinnäkin hän uskoo että luomutuotannon tulevaisuus on taloudellisesti kannattavampaa kuin tavallisen maataloustuotannon. Toiseksi luomutuotanto on maanviljelijälle perusmaanviljelyä haasteellisempaa ja kiinnostavampaa. Ja kolmanneksi: luomutuotanto ei aiheuta yhtä paljon ympäristöhaittoja kuin keinolannoitteisiin perustuva tehotuotanto. 

Kuusi tuhatta kiloa kastematoja on dokumenttielokuva Suomen suurimman luomumaitotuottajan, juvalaisen Vehmaan kartanon vuodesta. Mistäkö elokuvan nimi? Siitä, että luonnonmukaisesti viljellyllä peltohehtaarilla voi olla jopa kuusi tuhatta kiloa kastematoja. Siinä missä perustilalla maan kasvuvoima perustuu keinolannoitteisiin, luomutilalla se perustuu ennen muuta hyvinvoivaan maahan.

Elokuvassa seurataan Vehmaan tilan elämää tilan isännän silmin keväästä 1995 kevääseen 1996. Suomi on juuri liittynyt Euroopan unioniin ja hullun lehmän tauti ravistelee Euroopan maataloutta. Vuoden aikana tapahtuu kaikenlaista: vasikoita syntyy ja kuolee, maataloustuottajien etujärjestön johtaja vierailee tilalla, pakkanen paukkuu ja rehusatsi onnistuu. Elokuvasta käy hyvin ilmi maatilan arki ja maitotilan eri työvaiheet. 

Kuusi tuhatta kiloa kastematoja on myös luontoelokuva. Tilan vanhassa koivikossa, hakamaassa, elää kolopesijöitä ja kurki pesii Vehmaan mailla. Elokuvassa seurataan ainutlaatuisin otoksin kurjen elämää kevään soitimesta poikasten varttumiseen ja lentoharjoitteluihin – ja lopulta syksyn muuttoon. Kun uusi kevät koittaa, kaikkia jännittää sama asia: onko kurki palannut tänäkin vuotena? 

Dokumentti Konevitsan murroksesta 

Munkit lähtivät Konevitsan luostarisaarelta evakkoon sodan pyörteissä vuonna 1940. Neuvostoliiton laivasto otti Laatokalla sijaitsevan saaren tukikohdakseen. Sotilaat tekivät luostarikirkosta varaston ja sivuluostarista meritorpedojen rakennushallin. Munkkien hautausmaa kelpasi jalkapallokentäksi. 

Mitä kuuluu Konevitsan luostarisaarelle tänään? Munkit ovat palanneet pitkän evakon jälkeen. Edessä oleva luostarin korjaustyö tuntuu ylivoimaiselta urakalta orastavalle munkkiveljestölle, joka koostuu suurelta osin entisistä huumeidenkäyttäjistä. Apuna ovat suomalaiset vapaaehtoiset, jotka matkaavat pyhälle saarelle kerta toisensa jälkeen luostaria jälleenrakentamaan. Mutta riittävätkö voimat ja rahat? 

Aatelisluostarin aamusoitto on Konevitsan murroksesta ja suomalaisista vapaaehtoisista kertova dokumentti, jota kuvattiin luostarisaarella syksyllä 1995.