Toolbar
  • NEWS

Dokumenttielokuvia

Dokumenttielokuva tutkijan olemukseen

Utsjoen Beckhamit avaa oven nykypäivän saamelaisuuteen

Veneen kölipuu ja arkkulaudat omasta metsästä. Koskettava ja lämminhenkinen kuvaus pienen karjalaiskylän elämästä ja nuoren Sergein kasvunvuosista Pohjois-Euroopan upeimpien aarniometsien keskellä. 

Kullankeltaisten peltojen keskellä Itä-Uudenmaan Askolassa seisoo saarimaisen mäennyppylän laella keltainen talo. 1913 rakennettu puutalo ja hehtaarin kokoinen tontti ovat Stenbäckin perheen onnela. kahdeksanvuotiaalla Carolinalla, viisivuotiaalla Juhanilla ja kaksivuotiaalla Markuksella on tilaa juosta, kiipeillä, keinua ja touhuta, ja perheen kolme koiraa saavat rauhassa kaivaa kuono mullassa kuoppia. Vanhassa aittarakennuksessa on kanala. Perheen äiti Reija-Riikka on kotona lasten kanssa ja isä Ken työskentelee suomalaista huipputeknologiaa edustavassa Vaisalassa. 

Talvella 2006 perheen maailma järkkyy. Television ajankohtaisohjelmassa kerrotaan, että suuri ranskalainen energia-alan yhtiö Areva havittelee uraanikaivosta Itä-Uudellemaalle. Reija-Riikan perheen koti on merkattu huolellisesti Kauppa- ja teollisuusministeriön arkistoihin: Valtausalue 32, Askola, Veikkola. Talo ei voisi sijaita keskemmällä valtausaluetta. 

Reija-Riikka lupaa pelästyneelle viisivuotiaalleen, että äiti taistelee loppuun asti, ettei kaivosta tulisi heidän kotiseudulleen. Ja lupauksensa äiti pitää. Samantapaisia lupauksia tehdään myös muissa kodeissa. Näistä lupauksista ja ajatuksista syntyy asukkaita yhdistävä voima ja he lähtevät yhteistuumin kaatamaan Arevan aikeita. Vaikka virkamiehet antavat ymmärtää, ettei asukkailla ole paljoa sananvaltaa asiassa, niin asukkaat päättävät toisin. Syntyy kansalaisliike Uraaniton.org. 

Asukkaat eivät syyttä huolestu valtausuutisista. Uraanikaivos ei ole mikä tahansa kaivos ja jo pelkällä koelouhinnalla on haitallisia vaikutuksia. Uraaninlouhinta tuottaa valtavat määrät radioaktiivista jätettä, joka pysyy radioaktiivisena tuhansia vuosia. Kaivoksen jätteistä - hiekkakasoista ja liejualtaista - leviää tuulen mukana ympäristöön radioaktiivista pölyä. Louhinta vaarantaa myös vesistöt ja pohjavedet. Toisin sanoen, alueen uhkakuvana on radioaktiivinen tulevaisuus. 

Dokumentti on kuvaus maaseudun rauhassa asuvasta perheestä, jonka idyllin alta vedetään matto. Samalla se on tarina tavallisten ihmisten vastarinnasta ja tuloksekkaasta kansalaistoiminnasta. Se on kertomus siitä, kuinka määrätietoinen ja peräänantamaton kansalaistoiminta voi onnistuessaan kaataa suurenkin ulkomaisen yrityksen aikeet. 

"Viidessä vuosikymmenessä maatilojen määrä on vähentynyt Ruotsissa yli 80 prosenttia. Suuntaus on ollut sama kaikkialla läntisessä Euroopassa." 

Sven Quijote käy taistoon talonpoikaiskulttuurin puolesta 

Sven Quijote -dokumentti alkaa kohtauksella, jossa Näsin kylässä Etelä-Gotlannissa asuva Jörgen Sigsarve yrittää saada tilan vanhan tuulimyllyn pyörimään. Kohtaus symbolisoi Jörgenin ja samalla kaikkien eurooppalaisten talonpoikien kamppailua elinkeinonsa ja elämäntapansa puolesta. 

Maanviljelyn murros nähdään usein vain teknistaloudellisena tai sosiaalisena haasteena: Miten tuottaa ruokaa kannattavasti? Mistä saada työtä maaseudun väestölle? 

Kysymys on kuitenkin paljon laajemmasta ja syvemmästä asiasta: kokonaisen kulttuurin katoamisesta. 

Vuosituhansia jatkuneesta perinteisestä maanviljelystä on tullut muutamassa vuosikymmenessä viljelyteollisuutta. Kun maatilojen ja maanviljelystä elantonsa saaneiden määrä on romahtanut, myös talonpoikaiskulttuuri on joutunut syöksykierteeseen. 

Kun kulttuuri romahtaa, romahtaa myös ihmiskuvamme ja maailmankuvamme. Sillä on väistämättä dramaattisia vaikutuksia; seurauksia joita ei haluta tai edes osata ajatella. 

Sven Quijote on lämminhenkinen syväluotaus gotlantilaisen Sigsarven maatilan elämään. Tilalla asuu kolme sukupolvea, mutta koska maanviljelys ei enää elätä kaikkia, emäntä on joutunut hakeutumaan muualle töihin. Elokuvassa seurataan perheen elämää iloineen ja suruineen kahden vuoden ajan. 

Maatilan elämä ei ole helppoa: kuivuus uhkaa viedä sadon, vasikointi ei aina suju halutulla tavalla, EU:n venkoilu koettelee voimia. Niin nuorten kuin vanhojenkin tulevaisuus on sumun peitossa. 

Usko yhteiseen päämäärään kuitenkin auttaa. 

Ennen kylän väki tunsi toisensa ja tapasi päivittäin kyläkaupassa. Nykyisin on toisenlaista. Mutta vaikka yhteisön perustukset murenevat kehityksen moukarin iskuissa, periksi ei anneta. Kylän naisten laulu soi keskiaikaisessa kirkossa, lehmä teurastetaan naapurusten voimin - ja välillä ehditään panna aitoa gotlantilaista savustettua olutta, kalastaa ja kumota kippoja, pelata perinteisiä pelejä, viettää rentoa rantaelämää, uittaa vauvoja ja hiljentyä seuroissa... 

Sven Quijote on ennen muuta pohjoisen karuissa oloissa elävän maanviljelijäperheen arjen intiimi kuvaus. Mutta se on myös kuvaus välittämisestä, voimasta ja oman arjen hallinnasta - ja upeasta gotlantilaisesta maisemasta ja luonnosta etelänkiisloineen ja klinttitörmineen. 

Elokuva huikeasta saaristoluonnosta ja pienen perheen maailmannavasta 

"Kalliolla on outo kivi. Isä sanoo, että se on luonnonihme, mutta ei se ole. Isä on sen sinne itse asettanut." 

Näillä vajaan kymmenkesäisen Elin-tytön sanoilla alkaa ulkosaariston arjesta ja ihmisen ja luonnon läheisestä suhteesta kertova dokumenttielokuva ”Sisukivi”. Outo kivi on Elinin isän Göranin luomus: luonnon muovaama veistos joka symbolisoi sitä että mahdotonkin on mahdollista - kunhan uskoa ja sisua riittää. 

Tytär Elin, isä Göran ja perheen äiti Rosita Stenroos asuvat ympäri vuoden pienellä Husön saarella Ahvenanmaan ulkosaaristossa. Saarella asuu ympäri vuoden vain viisi ihmistä. Elantonsa Stenroosien perhe saa lukuisista töistä: selviytyäkseen saaristossa on oltava sen seitsemän ammatin taitaja. Perhe pitää lampaita, tekee kynttilöitä, linnustaa ja kalastaa. Paras palkka tulee kuitenkin siitä, että kuluttaa mahdollisimman vähän. 

Elin oli dokumentin kuvausten alkaessa kahdeksanvuotias. Nuoresta iästään huolimatta hän osallistuu päivittäin saaristotilan töihin: eläinten ruokkimiseen, lintujen kynimiseen, kalastukseen… Hän on ikäisekseen poikkeuksellisen taitava - ja myös sanavalmis: "Ei minua haittaa vaikka olen saaren ainoa lapsi. Täällä voi vain lähteä vaikka kukkia poimimaan ilman että kukaan tulee valittamaan" Elin kertoo. 

Elin, Göran ja Rosita asuvat keskellä kauneinta saaristoa. Merikotka pesii omalla kotisaarella ja lähiluodot ovat hylkeiden valtakuntaa. Elokuvassa päästään aitiopaikalta seuraamaan saaristoluonnon huikeita tapahtumia vuoden eri aikoina. Samalla kertaa kun Sisukivi on kuvaus perheen omavaraisesta elämästä, on se myös dokumentti ihmisen ja luonnon poikkeuksellisesta ja läheisestä suhteesta. "On tärkeää ymmärtää, että ihminen on osa luontoa, pieni osa”, Göran kiteyttää ja jatkaa: ”Ihminen on onnellinen kun hän on omassa maailman keskipisteessään - Husö on minun maailmannapani." 

Stenroosien kotisaari on kuin suoraan Astrid Lindgrenin kirjoista: kaunis ja innostava. Siinä missä Elin on pieni ja hentoinen, Göran on 130-kiloinen järkäle, joka pitkine punaisine partoineen muistuttaa erehdyttävästi viikinkipäällikköä. Perheen äiti Rosita on kuin Myrskyluodon Maija: viisas, kärsivällinen ja monitaitoinen. Göran on luontainen johtaja, mutta johtajallakin on heikkoutensa: kun Elin laittaa kätensä lanteilleen ja komentaa isäänsä Göranin ei auta kuin totella. 

Idylliä varjostaa kuitenkin kasvava huoli meren tilan heikkenemisestä: kalaa ei tule entiseen malliin ja sinilevälautat haittaavat uimista. 

”Kun olin pikkutyttö, merenpohja oli puhdas - nyt se on pelkkää harmaata levämassaa. Tuntuu tosi pahalta, koska merihän on meille koko elämä”, Rosita sanoo. 

"Kun katsoo miten meri voi, tuntuu että itse sairastuisi" lisää Göran. Hän haluaa silti uskoa huomiseen: ”Minulla on Martin Lutherin elämänasenne: vaikka tietäisin että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun." 

Filmille kuvattu Sisukivi-dokumenttielokuva on kunnianosoitus paitsi uhatulle saaristolaiselle elämäntavalle ja saaristoluonnolle, myös klassiselle seurantadokumentille. Elokuvan tekijät vierailivat vuosina 2002-2004 Husössä toistakymmentä kertaa. 

Dokumenttielokuva kalastuksen kujanjuoksusta 

Itämeren turska-, silakka- ja lohikannat ovat romahtaneet. Ympäristömyrkyt jarruttavat kalojen kauppaa. Pyyntirajoitukset estävät kannattavan kalastuksen. 

Ammattikalastus ja siitä hengittänyt kulttuuri ovat tulleet tiensä päähän. 

Kalavale on elokuva Bornholmin saarella asuvasta neljästä kalanhajuisesta miehestä: Torben Hansenista, Jens Kofoedista, Niels Sørensenistä ja Ole-Basse Mårtensenista. Tanskalle kuuluva Bornholm on kalastuksesta ja kalanjalostuksesta elänyt saari, jonka miehet on kautta aikojen tunnettu taitavina ja tehokkaina meren viljan niittäjinä ja omien oikeuksiensa puolustajina. 

Omaa piskuista turskanpyyntivenettään yksin kipparoiva Torben on kalastaja kolmannessa sukupolvessa: luultavimmin sukunsa viimeinen. Myös Jens seurasi kalastajaisänsä jalanjälkiä, mutta totesi pian, että elanto on haettava muualta. Niels savustaa yhä silliä perinteikkäässä savustamossa, mutta kala ei tule enää omasta kotimerestä – eikä tulevaisuus muutenkaan lupaa hyvää. Ole-Basse, Itämeren suurimpiin lukeutuneen kalastuslaivaston luoja ja omistaja, on menettänyt paitsi omaisuutensa myös terveytensä, ja on nyt katkera vanha mies.

Riistokalastuksesta johtunut kalakantojen romahtaminen, romahdusta seuranneet kiintiöt sekä meren saastumisesta aiheutuneet pyyntirajoitukset ovat muuttaneet tai muuttamassa dramaattisesti bornholmilaisten arkea. Saarelaisten identiteetti ja kulttuuri ovat rajummassa murroksessa kuin vuosisatoihin. Kalavale-dokumentti ei silti ole dokumentti kalakantojen romahtamisen biologisista tai ekologisista syistä. Elokuvassa ei kuulla tutkijoita tai kalastuksesta päättäviä viranomaisia. Puheenvuoron saa neljä maailmankatsomukseltaan, taustaltaan ja tulevaisuudeltaankin erilaista ihmistä, neljä miestä, joita yhdistää kaksi asiaa: rakkaus kalaan ja kotisaareen. 

Tiedon ja taulukoiden sijasta Kalavale jakaa tunteita. Se kuvaa miesten arkea murroksen keskellä ja avaa oven Bornholmin tulevaisuuden suurimpaan mahdollisuuteen: saaren ainutkertaiseen luontoon, jota ihailemaan saapuu vuosi toisensa jälkeen yhä enemmän matkailijoita. Kalavale onkin paitsi kurkistus bornholmilaismiesten arkeen ja sielunmaisemaan, myös sukellus saaren pyökkimetsiin, hiekkarantoihin, ruhjelaaksoihin, klinttitörmiin – ja kalojenkin elinpiiriin, pinnan alle. 

Kalavale kertoo ihmisen ja luonnon välisestä siteestä, jonka haurastuminen ei ole kohtalokasta vain luonnolle vaan myös siitä eläville ihmisille. Elokuva ei kuitenkaan saarnaa, vaan antaa katsojan tehdä omat johtopäätöksensä. Mottona on: "through the heart to the brain." 

Dokumentti maailman arvokkaimpiin lukeutuvasta vuoristosademetsästä, sen asukkaista ja epävarmasta huomisesta

Oletko kuullut Itä-Usambarasta? älä välitä, en minäkään vielä vähän aikaa sitten ollut. 

Itä-Usambaran ihmeestä tietää vain harva. Vielä harvempi on päässyt sen omin silmin näkemään. Itä-Usambaran vuoret nousevat tasangolta satojen kilometrien päässä Serengetin ja Ngorongoron maailmankuuluista kansallispuistoista, masai-kylistä ja Kilimanjaron silhueteista. Itä-Usambara sijaitsee Koillis-Tansaniassa, miltei rannikolla, parin tunnin ajomatkan päässä Kenian rajalta. 

Mutta mikä sitten tekee Itä-Usambarasta niin ainutlaatuisen? Eihän siellä ole leijonia eikä norsuja, kirahveista tai muista näyttävistä Afrikan suurista nisäkkäistä puhumattakaan. 

Itä-Usambaran arvo on piilossa syvällä sademetsässä. Pieni ja pirstaleinen metsäalue kuuluu maailman 25 arvokkaimman luontokohteen joukkoon. Alueella elää lukemattomia sellaisia lajeja, joita ei tavata luonnontilaisina muualta. Itä-Usambaraa onkin alettu luonnontukijoiden keskuudessa kutsua Afrikan Galapagokseksi. 

Mutta eläinten ja kasvien lisäksi Itä-Usambarassa asuu myös ihmisiä. Viidakkokylien asukkaat ovat riippuvaisia sademetsän antimista: polttopuusta, rakennusaineeksi ja tarve-esineisiin tarvittavasta savesta, ruokayrteistä, lääkekasveista - ja ennen muuta vedestä. Ilman vuoristosademetsän tuottamaa vettä elämä olisi mahdotonta - ei vain Itä-Usambarassa, vaan myös tasangon monissa kylissä ja rannikon kaupungissa Tangassa. 

Mutta kuten niin monessa paikassa, myös Itä-Usambarassa metsät ja niistä riippuvainen perinteinen elämänmuoto ovat uhattuina. Vaikka sademetsän kaupalliset hakkuut on saatu - ainakin väliaikaisesti - loppumaan, luonnonarvoja uhkaavat monet muut ihmisen toimet. 

Maanviljelijät tuhoavat metsää levittämällä sinne viljelykasveja, kuten kardemummapensaita ja banaanipuita. Lyhyen viljelyajan päätteeksi jäljelle jää tuhottu alue, josta sademetsän oma lajisto on kadonnut tyystin. Tuli nousee kaskimailta vuosi vuodelta ylemmäs vuoren rinnettä, kohti sademetsän sydäntä. 

Itä-Usambaran metsiä ehdittiin hakata vuosikymmenet. Suomenkin kehitysyhteistyön tavoitteena oli aluksi metsätalouden kehittäminen. Sitten brittiläinen tiedelehti kirjoitti kriittisen artikkelin, jossa Suomea suomittiin arvokkaan sademetsän, paavalinkukan kodin, tuhoamisesta. Suomi muutti suuntaa, ja päätti hakkuiden sijaan alkaa tukea suojelua. Nyt toistakymmentä vuotta jatkunut työ luonnonarvojen turvaamiseksi on päättymässä. 

Mitä tulee tilalle, vai tuleeko mitään? Pystyykö Tansanian kehittymätön, varaton ja korruptoitunut hallinto omin avuin turvaamaan maailman arvokkaimpiin lukeutuvan sademetsän säilymisen? Mikä on Suomen vastuu? Mikä ylipäätään on alkuperäisen luonnon suojelemisen arvo kehitysyhteistyöhankkeissa? Itä-Usambaran sademetsien kohtalo on taas sumun peitossa. 

Kutsu Usambarasta -dokumentissa saavat puheenvuoron Usambaran asukkaat: ihmiset ja luonto. 

Dokumenttielokuva on kertomus selviytymisen ihmeestä. Se on henkilökuva Viktor ja Maria Popovista, Vienan karjalaisesta pariskunnasta, joka elää taigan ankarissa oloissa, käytännössä lähes kokonaan ilman rahaa. 

Elokuva on kuvattu Paanajärven kylässä Vienan Karjalassa, yhdessä Venäjän karuimmista ja köyhimmistä kolkista. 

Jos paanajärveläiset eivät rahassa kylvekään, muita arvoja heidän kotikylässään, elinympäristössään ja elämän- tavassaan on sitäkin enemmän. Paanajärvi on koko Karjalan parhaiten säilynyt arkkitehtuurin helmi, joka on ainutlaatuisuutensa vuoksi valittu maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen joukkoon. Vienankarjalaisuus on yksi Euroopan harvoista jäljellä olevista alkuperäiskulttuureista. 

Dokumenttielokuvassa on seurattu Viktorin ja Marian elämää vuosina 1999-2001. Elokuva näyttää, miten omavaraistaloudessa on mahdollista elää ilman mukavuuksia ja tuplaikkunoita eri vuodenaikoina kesän kuumuudesta talven hyytävään kylmyyteen, jolloin pakkanen voi paukkua 50 miinusasteessa. 


Tunnukset ja festivaalit

Matka Kanarian saarten tuolle puolen 

Kanarialainen Abrahan Gonzales Rodrigues tuntee nimeltä jokaisen 250 vuohestaan - hänellä on kylän suurin vuohilauma. Abrahan Gonzales elää Teno Alton vuoristossa, Teneriffalla, kaukana turistikeskusten hiekkarannoista ja melusta. 

Abrahan Gonzales paimensi vuohia ensimmäisen kerran yli 60 vuotta sitten, nelivuotiaana. Tuolloin kaikki miehet olivat paimenia. Nyt perinteinen kanarialainen elämäntapa vetää viimeisiään. Turistikeskusten syke ja imu ovat liian houkuttelevia kylän nuorille; he lähtevät helpomman elämän ja leveämmän leivän toivossa lomakeskuksiin töihin. 

Teno Alton vuohilaitumia ympäröivät sankat mäntymetsät, pensaiden täyttämät vuortenrinteet ja alhaalla siintävät rannat. Kanarian saarten luonto on paratiisi, jossa elää lähes neljä tuhatta kotoperäistä lajia: kasvia ja eläintä, joita ei esiinny luonnontilaisina missään muualla maailmassa. 

Wild Wild Canary, Guanchen viimeinen vihellys on dokumenttielokuva Kanarian saarten luonnonihmeestä, kurkistus niin pinnan alle kuin pilvien yläpuolelle. 

Se on kertomus juustontekijöistä ja viheltäjistä: katoavasta kulttuurista, joka oli olemassa jo kauan ennen kuin ensimmäinenkään turistilento laskeutui Kanarialle. Se on paikallisten ihmisten koskettava hätähuuto massaturismin kuristuksessa elävien saartensa puolesta. 

"Tuli kaksi pisaraa; ensimmäinen antoi sille elämän ja toiseen se hukkui", runoilee Antonio Machado, kolmen presidentin neuvonantaja ja Kanarian kenties tunnetuin toisinajattelija. "Turismi ei uhkaa vain nykyisyyttä ja tulevaisuutta, se varastaa myös menneisyyden", sanoo Agustin Santana, kansatieteilijä, joka on nähnyt, miten massaturismi kalvaa kanarialaisten identiteettiä. "Kyllähän täälläkin lakeja on, mutta kukaan ei noudata niitä", toteaa Joaquin Galera, arkkitehti ja kansalaisaktivisti... 

Elokuvaa kuvattiin kuudella Kanarian saarella yli kahden vuoden ajan. Dokumentissa esiintyy useita sellaisia lajeja, joita ei milloinkaan aikaisemmin ole nähty televisiossa. 

Tunnustukset ja festivaalit

Dokumenttielokuva kamppailusta Suomen uhanalaisimman metsälinnun säilyttämiseksi 

Valkoselkäinen gentleman on televisiodokumentti Suomen uhanalaisimmasta metsälinnusta valkoselkätikasta. Valkoselkätikasta on tullut vanhojen lehtimetsien suojelun symboli Suomessa, minkä vuoksi sitä sekä vihataan että puolustetaan tulisesti. 

Dokumenttia kuvattiin yhteensä yli kolmen vuoden ajan. Kuvausten alkaessa Suomessa oli jäljellä vain 11 pesivää valkoselkätikkaparia. Dokumentissa nähdään ainutlaatuista kuvausta harvinaisen linnun elämästä ja sen uhatusta elinympäristöstä. 

Paitsi kaunis luontokuvaus, Valkoselkäinen gentleman on tarina työstä, jota tikan suojelemiseksi tehdään. Dokumentissa seurataan WWF:n valkoselkätikkatyöryhmän vetäjän Timo Laineen rengastus- ja ruokintamatkoja tikan esiintymisalueille. Laine kuvailee suhdettaan lintuun ja kertoo onnistumisen ja epätoivon hetkistä, joihin suojelutyössä törmää. 

Puheenvuoron saa myös maanviljelijä, jonka tilasta merkittävä osa suojeltiin valkoselkätikan suojelun takia. 

Festivaalit ja tunnustukset

Dokumentti banaaninviljelyksestä Costa Ricassa 

Banaani voi olla terveellistä niitä syöville, mutta kohtalokkaan vaarallista niiden viljelijöille. Kymmenet tuhannet väliamerikkalaisten banaaniviljelmien työläisistä ovat sairastuneet vakavasti viljelmillä käytettyjen myrkkyjen takia. 

Halvan herkun kallis tie on kertomus vastuuttomuudesta, turhamaisuudesta ja liian halvasta ruuasta. Se on myös kuvaus costaricalaisesta banaanityöntekijästä Jorgesta, jonka elämää myrkyt varjostavat. 

Keski-Amerikan banaaniviljelmillä työskentelevät ja niiden läheisyydessä asuvat ihmiset maksavat terveydellään osan meille usein polkuhinnalla myytävien banaanien hinnasta. Banaaninviljelyssä käytetään - ennen muuta hedelmän ulkonäön parantamiseksi - kasviloisten ja rikkaruohojen torjunta-aineita, joiden vaarallisuudesta ei kerrottu ilman suojavarusteita työskenteleville työntekijöille mitään. Tuhannet sairastuivat ja monet myös menehtyivät myrkytysoireisiin. 

Nyt tietoisuus viljelmillä käytettyjen myrkkyjen vaikutuksista on kasvanut ja ihmiset ovat alkaneet hakeutua hoitoon. Pelkästään Costa Ricassa myrkytysten seurauksista, mm. kroonisesta päänsärystä ja steriiliydestä, kärsii 20 000 ihmistä. 

Banaanityöntekijä Jorge Caspadas kertoo hiljaisella tavallaan avoimesti, mitä altistuminen merkitsi hänen elämässään. Banaaniyhtiöt ovat olleet haluttomia maksamaan korvauksia ja pyrkivät välttämään korvausvaatimusten oikeuskäsittelyn. Aiemmin myrkytyksiä aiheuttaneet aineet on nyttemmin kielletty ja korvattu uusilla kemikaaleilla. Ongelmana on, että niidenkään vaikutuksista ihmisen terveyteen ei tiedetä vielä tarpeeksi. 

Dokumentin tekijät yrittivät turhaan saada Costa Rican viljelmille kuvausluvan suurilta monikansallisilta banaaniyhtiöiltä. Myöskään haastattelupyyntöihin ei vastattu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi dokumentin kuvaaminen ilman lupaa - banaanityöläisten avustuksella. 

Juvalainen kartanonherra Nils "Niilo" Grotenfelt ryhtyi luomutuottajaksi kolmesta syystä. Ensinnäkin hän uskoo että luomutuotannon tulevaisuus on taloudellisesti kannattavampaa kuin tavallisen maataloustuotannon. Toiseksi luomutuotanto on maanviljelijälle perusmaanviljelyä haasteellisempaa ja kiinnostavampaa. Ja kolmanneksi: luomutuotanto ei aiheuta yhtä paljon ympäristöhaittoja kuin keinolannoitteisiin perustuva tehotuotanto. 

Kuusi tuhatta kiloa kastematoja on dokumenttielokuva Suomen suurimman luomumaitotuottajan, juvalaisen Vehmaan kartanon vuodesta. Mistäkö elokuvan nimi? Siitä, että luonnonmukaisesti viljellyllä peltohehtaarilla voi olla jopa kuusi tuhatta kiloa kastematoja. Siinä missä perustilalla maan kasvuvoima perustuu keinolannoitteisiin, luomutilalla se perustuu ennen muuta hyvinvoivaan maahan.

Elokuvassa seurataan Vehmaan tilan elämää tilan isännän silmin keväästä 1995 kevääseen 1996. Suomi on juuri liittynyt Euroopan unioniin ja hullun lehmän tauti ravistelee Euroopan maataloutta. Vuoden aikana tapahtuu kaikenlaista: vasikoita syntyy ja kuolee, maataloustuottajien etujärjestön johtaja vierailee tilalla, pakkanen paukkuu ja rehusatsi onnistuu. Elokuvasta käy hyvin ilmi maatilan arki ja maitotilan eri työvaiheet. 

Kuusi tuhatta kiloa kastematoja on myös luontoelokuva. Tilan vanhassa koivikossa, hakamaassa, elää kolopesijöitä ja kurki pesii Vehmaan mailla. Elokuvassa seurataan ainutlaatuisin otoksin kurjen elämää kevään soitimesta poikasten varttumiseen ja lentoharjoitteluihin – ja lopulta syksyn muuttoon. Kun uusi kevät koittaa, kaikkia jännittää sama asia: onko kurki palannut tänäkin vuotena?