Blogi: luovasti luonnosta

8.5.2016 – Ensimmäinen kerta

Olen aina kuvitellut, että ensikokemus koetaan rauhallisissa oloissa, tasaisella ja ilman mitään stressiä tai suorituspaineita. Mutta tämä elämys olisi ehkä jäänyt kokonaan kokematta, jos olisin rehellisesti kertonut isännälle, että en ole koskaan ennen ratsastanut. Tuija kyllä kertoi, mutta hänelle tämä onkin pikkujuttu, sillä hänhän on hypännyt laskuvarjollakin.

tuija ratsailla

Varovasti matkalla ylöspäin. Tässä kohtaa ei vielä kumpikaan ole käynyt maassa.

Niinpä lähdemme pienen sadekuuron saattelemana aamulla Orkhan Babusovin kahdella hevosella hänen ja Hidayatin opastamana liikkeelle kohti läheisessä laaksossa olevaa vesiputousta. Kivistä ja savista puronvartta ylös. Ainakin kymmenen puron ylitystä suuntaansa: alas jyrkkää törmää niin, että meinaa pudota päistikkaa hevosen pään yli puroon ja saman tien vastarantaa ylös niin, että hevosen hännän tienoo vetää vastustamattomasti puoleensa. Sitten on näitä kapeita rinnepolkuja, joissa käveleminenkin huimaisi saatikka istumisen hevosen satulassa. On kohtia, joissa vain suljen silmäni ja rukoilen. Mutta nämä vuoristohevoset ovat uskomattoman taitavia valitsemaan askeleensa. Ne eivät kompastu tai horjahda – tai sitten kerran horjahtaneista on jo tehty makkaraa.

Sitten eräässä jyrkässä rinteessä edessäni ratsastava Tuija luiskahtaa hevosen selästä maahan. Onneksi hän ei loukannut. Sitten kohta tilanne on 1 – 1, kun puron ylityksessä hevonen nykäisee äkkiä sivulle ja minä putoan melkein selälleni maahan. On epäonnea jos onneakin. Edellistä siinä, että selän alle jää parin nyrkin kokoinen kivi, mutta jälkimmäistä siinä, että kivi ei satu selkärangan, lantion tai munuaisten kohdalle. Se vain lyö ilmat pihalle ja tekee selkälihaksiin aimo mustelman. Silmälasit lentävät jonnekin, löytyvät metrien päästä savikosta. Tätä peläten olin pistänyt rinnalla olevan kiikarin ja kameran takin sisälle, jotta eivät heilahtelisi tai jäisi alle pudotessa. Niinpä vauriot ovat enemmän orgaanisia kuin teknisiä. Lähipäivien toipuminen näyttää oliko parempi näin.

Vaikka keskityn hevosen selässä pysymiseen, korvat rekisteröivät matkalla laulavia mustapääkerttuja, etelänsatakieliä, pari kaukasianuunilintua ja kolme vuoritiltalttia. Kaikki nämä ovat pensaikkoisten rinteiden tavallista lajistoa. Puron varressa kasvaa tyrniä. Ei mitään isoja pensastoja, mutta yleisenä. Jopa kolmemetrisen runkopuun näemme. Tyrnissä ei näy marjoja. Mieleen tulee kahden vuoden takaiset kokemukset Georgian Kazbegistä, parin tuhannen metrin korkeudesta, jossa näihin aikoihin ja etenkin huonolla ilmalla vuorileppälinnut ja rakkapunavarpuset tulevat alas laaksoihin syömään jo kuivahtaneita tyrninmarjoja. Täällä näitä lintuja ei näy, mutta ei näy myöskään marjoja.

isäntämme

Herra Haciev, isäntämme Lahicissa. Hän on jouheva vuoristolainen ja samalla vankka matkailualan ammattimies.

Ensikokemus oli hieno, ikimuistoinen. Mitäkö opin? Että vaikeissa paikoissa jaloilla pitää puristaa kaikin voimin hevosen kupeita vastaan, satulasta (jos sellainen olisi) tai vastaavasta on syytä pitää tiukasti kiinni etenkin nousuissa. Ja painopisteen saa alas kumartumalla eteenpäin, mutta ei silloin kun hevonen on juuri laskeutumassa jyrkkää rinnettä alas. Näillä opeilla seuraavaan kertaan.

9.5.2016 – Vihdoin Gobustaniin

pääskykahlaaja

Yhytimme pääskykahlaajien pienen yhdyskunnan Gobustanin arolla. Vieressä lymyili aavikkotylli, joka sekin taisi olla aloittamassa pesintää.

Arolla ei oikeastaan ole teitä, vaan ajouria, Sellaisia pitkin etenemme kauas pois meluisista kylistä ja maanteistä. Vain paimenia valtavine lammaslaumoineen näkyi avarassa maisemassa. Tuhat, kaksituhatta lammasta arvioimme yhdellä paimenella ja tämän koiralla olevan vastuullaan. Jurrutamme eteenpäin kunnes arolta osuu silmään outoja lintuja, joku niistä kohoaa siivilleen sulavasti kuin pääsky. Satumme löytämään pienen, neljän parin yhdyskunnan pääskykahlaajia. Yksi lintu suorastaan ryömii maassa auton vieressä siivet levitettynä: sillä on pesä ja kaksi munaa kymmenen metriä autosta. Näyttää siltä, että muut pääskykahlaajat ovat vielä niiailemassa ja kumartelemassa soidineleitä, joita saamme nähdä kun olemme hiljaa ja huomaamattomasti autossa.

Pääskykahlaajien takana huomaamme komean koiraspuolisen aavikkotyllin, joka epäonnistuu yrityksessään olla mahdollisimman huomaamaton. Se asettuu makuulle maahan ikään kuin pesän päälle hautomaan. Yleensä kai hautominen on enempi naaraspuolisten lintujen työtä eikä siitäkään pienestä kuopasta löydy pesää. Taitaa aavikkotyllin puoliso hautoa jossakin vähän sivummalla. Ja jos sitä satumme lähestymään, livahtaa se hiljaa pois näkyvistä.

Tulimme eilen vuoristosta alamaihin, ei henkisesti, mutta fyysisesti ja selkä kipeänä. Gobustan on eräs Azerbaidzhanin mystisimmistä ja mielenkiintoisimmista alueista, nykyään siellä on pieni kansallispuisto ja Unecon maailmanperintöalue.

Oppaanamme Gobustanin arolla on ystävämme Hartmut Muller. Hartmut toimi parin vuoden ajan tässä naapurissa Shirvanin kansallispuiston johtajana ja on kolunnut tätä maata ja sen lintumaailmaa saksalaisella perusteellisuudella. Nyt hän kuljettaa meitä siinä laajassa ja tuntemattomassa osassa Gobustania, joka aukeaa lännessä, kaukana maailmanperintöalueen ja sen lohkarevuorten takana.

Gobustan on Bakun eteläpuolella oleva laaja aroalue, joka ulottuu Kaspianmeren rannikolta ainakin 30 km sisämaahan. Sen tunnetuin osa – kansallispuisto ja maailmanperintöalue – on lähellä rannikkoa ja muodostuu muutamasta isoja lohkareita täynnä olevasta vuoresta. Täältä on löydetty yli kuusituhatta petroglyfiä eli kalliokaiverrusta, jotka esittävät metsästäjiä, härkiä, veneitä, kalastusta, tansseja ja vaikka mitä. Pääosa niistä lienee hakattu kallioon useita tuhansia vuosia sitten, sillä asumisen merkkejä on täällä ajoitettu ylemmälle paleoliittiselle kaudelle, noin 15 000 vuotta sitten. Se oli aika kauan sitten aikana, jolloin esimerkiksi koko Pohjola oli vielä mannerjään peitossa. Gobustanin hieno museo kertoo, että täällä ovat asuneet vuoroin Homo erectus –lajin ihmiset ja Neanderthalin ihmiset sekä sittemmin myös Homo sapiensin edustajat. Viimeksi näitä lohkarealueen luolia on käytetty asumiseen 800-luvulla jKr. Tämän jälkeen oli viime vuosisadalla kausi, jolloin täälläkin, Gobustanin kylässä vuorien juurella yritettiin jalostaa Homo sovjeticus –lajia. Tuloksen tunnemme.

mutatulivuori

Gobustanin mutatulivuori. Tämä on vasta alkanut pulputtaa, mutta kymmenentuhannen vuoden päästä se voi jo olla parisatametrinen kuten toinen taustalla.

Mutta ei tässä kaikki. Gobustan on kuuluisa myös mutatulivuoristaan (mud volcanos), joita on täällä yli neljäsataa. Niitä on muuallakin maailmassa, mutta täällä on nähtävissä yli puolet koko maailman mutatulivuorista. Niiden käyttövoimana on metaani eli maakaasu, joka purkautuu ylös maasta ja nostaa mukanaan liejuista vettä, maahan imeytynyttä sadevettä. Hyvin pitkän ajan kuluessa vanhimmat vuoret ovat kasvaneet 200 – 300 metriä alankoa korkeammalle. Mutta löytyy niitä uusia, pieniäkin, jotka kuplivat ja kurnuttavat sekä työntävät mutaista vettä loivaa rinnettä alas. Sellaisen päälle kiipeämme.  Toisinaan joku mutatulivuorista pärskähtää oikein kunnolla, purkaa suuren määrän kaasua ja liejua kerralla taivaalle. Silloin tällöin kuuluu myös sattuvan, että metaani syttyy palamaan ja tuolloin on tulivuoren nimi ansaittu.

Tämä muta tai lieju näyttää olevan tunnusomaista laajalle osalle tätä maata. Tämän retken sateiset säät opettivat mitä on maalaji nimeltään hiesu. Se on kuivana kovaa, ruskeanvalkoista maata, jonka päällä on hyvä ajaa autolla vaikka minne kauas arolle, ja joka tomuaa helposti. Sateen jälkeen se muuttuu pinnalta liukkaaksi liejuksi ja jos sade kestää vähän pidempään, muuttuu maaperä veteläksi liejuksi, josta ei halua kulkea kengillä yli. Tulee tilanteita, viime päivinä aika usein, jolloin siitä vain on mentävä autolla yli tai pikemminkin pitkin kapeaa uraa, johon sade, lieju ja edelliset autot ovat tehneet syvät jälkensä. Neliveto, sopiva vauhti ja ronski kuski ovat eduksi. Onneksi emme ole vielä jääneet mutaan kiinni. Mutta auto menee kamalan näköiseksi: pyörät heittävät liejua ensin lokasuojat täyteen, samalla pyöristä lentää kylkiin ja peruutuspeileihin asti erikokoisia kokkareita. Eräällä aiemmalla Azerin reissulla koimme myös sen, että lokasuojien sisäpintoihin kerääntyi niin paljon liejua, että renkaat ottivat niihin kiinni. Piti pysähtyä ja kepin kanssa yrittää raapia liejua pois lokasuojista, jotta matka pääsisi jatkumaan.

Tänään ei täällä sada, vaikka kaukana lännessä näkyy tummia pilviä ja niiden alla sadekuuroja. Ennen auringonlaskua pysähdymme hienon reikävuoren alapuolelle. Aurinko laskee, juomme teetä ja juttelemme ulkona kunnes pikkukiurujen liverrys lakkaa eikä lampaiden määkimistä enää kuulu jostakin kaukaisuudesta. Tilalle tulee kaskaiden tikittävä siritys. Pian en enää erota pimeydestä Tuijan ja Hartmutin kasvoja. Me menemme telttaan nukkumaan, Hartmut kömpii isoon autoonsa yöpuulle.

10.5.2016 – Viimeinen aamu luonnossa

tuhat lammasta

Tuhat lammasta ja paimen aamuisella arolla.

Kun ne tuhat lammasta ohittavat leirimme kuudelta aamulla, on meidänkin aika nousta ihailemaan maisemaa. Kaksi tuulihaukkaa leijailee reikävuoren ympärillä. Kaksi alppivarista näyttäisi suunnittelevan kodin perustamista yhteen niistä monista reijistä, joita tämä komea luonnonmuodostuma tarjoaa. Mutta tällä vuorella ei asu kotkaa, huuhkajaa tai aavikkohaukkaa, joita sieltä mielellämme löytäisimme.

teltta-aamu

Risukeitin, tämän matkan uusi, hieno innovaatio on kuumentamassa vettä aamupuuroa ja kahvia varten.

Jatkamme länteen. Kuiva tasainen aromaa, jota luonnehtivat laajat paljaat laikut, vaihtuu kauniisti kumpuilevaksi heinäaroksi. Samalla pikkukiurujen ja arotaskujen valtakunta vaihtuu arokiurujen maaksi, jossa siellä konsertoi myös lyhytvarvaskiuruja ja pikkukiuruja. Mustaotsalepinkäiset käyttävät tähystyspaikkoina hyväkseen pieniä kumpuja ja niitä harvoja risuja, joita maisemasta löytyy. Vähän rehevämmästä notkelmasta löytyy mustapääsirkkuja ja harmaasirkkuja laulua virittelemässä.

Lännessä ei ole yhtä kuivaa kuin idässä. Eiliset sadekuurot ovat kastelleet tätä aroa niin, että etenkin alamäissä autosta on piteleminen. Ylämäissä taas pidellään rystyset valkoisina penkistä kiinni ikään kuin se auttaisi ylöspäin liukastelua. Tuija on erinomaisen rauhallinen ja hyvä kuljettaja. Hän pitää auton urallaan samalla kuin minä saan skannata maiseman lintuja ja antaa sopivasti pysähtymiskäskyjä kun joku kuvattava lintu sattuu hollille.

maisema 2

Gobustanin länsiosan ruohoaroa. Täällä maisema on kauniin pyöreästi kumpuilevaa. Täällä tarkistimme, josko munkkikorppikotkalla olisi ollut pesänsä kumpareen laella. Ei ollut.

Taivaalla kaartelee neljä isoa petolintua. Isot tummat ovat munkkikorppikotkia, joista toinen liukuu ylitsemme, mutta se jäljelle jäänyt laskeutuu ruohoisen harjanteen päälle, asettuu siellä makaamaan. Aivan kuin tällä suurella linnulla olisi pesänsä siellä. Vähän pienemmät pedot taivaalla ovat arohiirihaukkoja. Toisella jyrkänteellä on kolme lintua: yksi valkoinen ja kaksi isoa pitkäkaulaista. Hetken on jännitystä ilmassa. Nämä ovat lintuharrastuksen herkkuhetkiä: ihan oudon näköisiä lintuja kiikarissa! Kaukoputkella alkaa tilanne purkautua. Valkoinen lintu on pikkukorppikotka ja pitkäkaulaiset ovat ruostesorsia. Jälkimmäiset ovat arojärvien asukkeja, jotka munivat ja hautovat munansa esimerkiksi kalliojyrkänteiden halkeamissa tai maankoloissa. Edellisen kerran tapasimme näitä kauniita ja harvinaisia sorsia Acinchour-järvellä toisella puolella Azerbaidzhania.

Vielä ovat menossa kaksiviikkoisen retkemme viimeiset jännityksen tunnit. Hitaasti kuoppia väistäen ja mutavelliä halkoen matkamme jatkuu ja aika kuluu. Bensamittari näyttää huolestuttavia lukemia eikä isoa tietä vieläkään näy. Välillä pysähdymme kiikaroimaan arolla olevia, hyvin köyhän näköisiä karjatiloja siinä toivossa, että löytäisimme pikkutuulihaukkojen yhdyskunnan tai punakottaraisparven, joka on asettumassa taloksi. Näitä täällä asuu, mutta nyt ei kumpiakaan satu kohdalle.

kylä arolla

Köyhääkin koyhempi karjatila ruohoarolla. Nämä paimenet siirtyvät kesäksi lampaineen vuoristoon, jossa ruoho säilyy vihreänä.

Karjatilojen vaatimattomissa taloissa asuvat paimenet perheineen. Lähiviikkoina arojen heinä kulottuu ruskeaksi ja silloin paimenet ja karjalaumat muuttavat vuorille, jossa ovat tämän kansan kesälaitumet. Taas syksyllä takaisin, talvi asutaan täällä, surkeiden liejuisten teidän päässä kurjissa taloissa. Näiden talojen katolla ei näy satelliittiantenneita eikä pihoilla seiso maastureita vaan joku loppuun käytetyn näköinen Lada.

Kaspianmeren rantatie löytyy juuri vähän ennen kuin bensa loppuu. Pesetämme automme ja palaamme samaan hotelliin, josta matka alkoi. Vielä käydään pieni piristävä riita autovuokraamon kanssa siitä, kenen vastuulla oli auton huono kunto – kunto silloin kuin matkamme alkoi. Huomenna koneeseen ja kohti kotia.

11.5.2016 – Vaikutelmia Azerbaidzhanista vuonna 2016

IMG_0616-3

Vastakohtien maa. Ristiriitaisia ovat vaikutelmat maasta ja sen ihmisistä. Maan pääkaupunki Baku on hieno itämainen kaupunki, jossa historia ja nykypäivä kohtaavat. Kaukasus-vuoristo pohjoisessa ja Talish-vuoristo etelässä tarjoavat villiä luontoa, hienoja näköaloja ja kesällä viileyttä. Kaspianmeren pitkä rannikko on omaleimainen. Ja ennen kaikkea ihmiset ovat uskomattoman auttamishaluisia ja vieraanvaraisia. Maassa on helppo turistin kulkea, vaikkakin katon löytäminen pään päälle voi joskus olla vähän työlästä. Vähäinen venäjän taito kuitenkin avaa ovia. Uskonto on tässä maassa ihmisten yksityisasia. Niitä islamilaisten maiden piirteitä, joita monet lännestä tulleet vierastavat ei täällä näy. Naisten pukeutuminen on vapaata (huivejakin näkee), moskeijoiden ämyrit on säädetty vaimealle eikä uskonnollisia tunnuksia pidetä muutoinkaan näkyvillä.

Luin kerran vuosia sitten Ryszard Kapuscinskin kirjan Imperiumi. Tämä puolalainen lehtimies matkusti ja kierteli Neuvostoliiton viimeisinä vuosina pitkin imperiumin reuna-alueita. Hänen kertomuksensa köyhistä ihmisistä ja heidän ylenpalttisesta vieraanvaraisuudesta on monasti ollut mielessäni tällä matkalla. Kirjassaan Kapuscinski kuvailee myös peilin kääntöpuolta: läpitunkevaa korruptioa, pimeää diktatuuria ja nationalismin nousua, jotka estävät näiden maiden ihmisiä nousemasta köyhyydestä parempaan elämään.

Azerbaidzhan on 2000-luvulla rikastunut huimasti sen seurauksena, että tuloja maan öljy- ja kaasukenttien rikkauksista ei enää lähetetä Moskovaan, vaan ne käytetään kotimaassa. Tosin energian hinta on viime vuosina romahtanut, mikä on vaikuttanut muuhunkin kuin valuutan hintaan. Mutta mihin maasta pumpatut rikkaudet käytetään?

Maata hallitsee Alievin klaani, jossa presidentin virka näyttää kulkevan perinnöllisenä isältä pojalle. Yleisesti uskotaan, että yhteiskunnan läpi tunkeutunut korruptio johtaa huipulle saakka. Sen tiedon mukaan nykyinen diktaattori Ilham Aliev johtaa maata ja sen kehittämistä rautaisella otteella. Kerrotaan myös, että maan kulissimainen vaalijärjestelmä on ollut pakko varmistaa sellaiseksi, että oppositiolla ei ikinä ole mahdollisuuksia vallanvaihtoon. Kurinpito on ollut sen verran julmaa, että valtaa pitävän klaanin vaihtuminen merkitsisi Alijevin suvulle ja suosikeille joko maanpakoa tai hengen lähtöä. Tällaiset suppeat valinnan mahdollisuudet taitavat yleisemminkin kuulua diktaattorin elämän varjopuoliin.

Viiden vuoden poissaolon jälkeen voi nyt nähdä, että Bakuun nousee toinen toistaan mauttomampia, pömpöösejä pilvenpiirtäjiä, muutama uusi moottoritie halkoo maata ja huippukalliita länsiautoja suhaa niillä entistä enemmän. Maa on ostanut suuria määriä hävittäjäkoneita, ohjuksia ja panssareita odottaessaan tilaisuutta päästä yrittämään Vuoristo-Karabahin takaisinvaltausta Armenialta. Niin ja vielä: poliisien BMW 321 –merkkisiä partioautoja on kaikkialla. Mutta samanaikaisesti Bakun pilvenpiirtäjien varjossa on köyhien slummeja. Saimme myös kokemusta siitä, miten päätieverkko on hirvittävässä kunnossa heti moottoriteiden välissä. Maaseudulla eletään melkein yhtä vaatimattomasti kuin silloin kun Nobel täältä öljyä löysi. Vain lommoinen Lada pihalla edustaa kehitystä.

Tällä matkalla poliisit eivät pyytäneet lahjuksia, vaikka muuten meitä puhuttelivatkin. Mutta maahan pääsy on ollut viimeiset viisi vuotta aika vaikeaa, sillä viisumin hankinta on tehty hankalaksi. Terroristeja ja demokraatteja pelätään, tulijat halutaan kontrolliin.

Netistä löytyy jo tietoja maan nähtävyyksistä sekä matkailuyrityksistä, joilta voi varata majoitusta ja opastusta. Joskus itsekin mukana olleena tiedän, että EU, Maailmanpankki sekä lukuisat säätiöt ja kehitysapujärjestöt ovat työntäneet miljoonan toisensa jälkeen matkailun kehittämiseen. Azerbaidzhanin hienot vuoristot pohjoisessa ja etelässä, vaikuttavat aavikot idässä sekä Kaspianmeren rannikko – puhumattakaan Bakun vanhasta kaupungista – tarjoavatkin paljon mahdollisuuksia. Ennen lähtöämme maahan otin netin kautta yhteyttä useaan tahoon kysyäkseni hintoja ja paketteja. Meitä kiinnostivat mm. Shahdagin, Ag Golin ja Shirvanin kansallipuistojen majoitus- ja opastusmahdollisuudet, joita netissä esitellään kauniilla kiiltokuvilla.

Pommitin useita osoitteita lisätietojen toivossa. Vain yksi viidestä vastasi ja lupasi auttaa, mutta ei kuitenkaan koskaan palannut asiaan. Matkan aikana saamani kokemus Shirvanin kansallispuiston opastuksesta vahvisti näkemystäni siitä, että tältä osin juuri mikään ei ole muuttunut – ainakaan parempaan.

Tämä maa ei ole ainoa lajissaan. Samanlaisia diktaattoreita, korruptiota ja suuria sisäisiä jännitteitä tunnetaan myös monista naapurimaista. Ulkomainen turisti voi vain toivoa, että joskus väistämättä tuleva muutos voisi hiipiä maahan hiljaa ja rauhanomaisesti.

AH2A5018-3

25.3.2015 – Ensituntumaa Israelista

pönttöaavikkoIsrael on maa, josta vallitsee ystäväpiirissäni hyvin jyrkkiäkin käsityksiä: osa vannoo ikuisesti välttävänsä tätä maata, mutta toiset ovat käyneet täällä monia kertoja linturetkellä, joku jopa kibbutsilla töissä. Myös omat ennakkokäsitykseni ovat ristiriitaisia. Ne kiteytyvät ehkä kysymyksissä Palestiinasta ja palestiinalaisten kohtelussa. Vaikka poliittiset kysymykset eivät olekaan pääasia, pelkään, että niitäkin tulee havainnoitua.

Tulimme Israeliin etsimään lintuja ja luontoelämyksiä vaimoni Tuijan kanssa.  Tietomme maasta ovat niukat, mutta valtion historia kertoo tarinaa autiomaan valloituksesta. Tähän aikaan vuodesta valtava määrä lintuja kulkee täältä läpi matkallaan Afrikasta Eurooppaan. Me lensimme päinvastaiseen suuntaan tullessamme eilen illalla Tel Aviviin. Emme tulleet bongaamaan harvinaisuuksia vaan itse etsimään lintuja ja oppimaan niiden tuntemista. Tietomme ja taitomme eivät riitä kilpailemaan kunnon bongareitten kanssa lintujen löytämisessä ja tuntemisessa. Mutta voihan siitä tulla kivaa meidänkin tavallamme: vuokrataan auto ja käydään mielenkiintoisissa paikoissa.

Poikkeamme kahville paikkaan, jonka ulkoterassilla on paljon ihmisiä. Kaikilla on vihreä univormu päällä, niin miehillä kuin naisillakin. Reserviläisten ryhmän pariviikkoinen harjoitus päättyy huomenna ja joukkue on pysähtynyt välipalalle. Sotilaat näyttävät väsyneiltä. Huomio kiinnittyy aseisiin: melkein kaikilla on kuluneen näköinen rynnäkkökivääri mukana: yksi yrittää nukkua penkillä kivääri tyynyn alla, tumma naissotilas roikottaa sitä hihnassa olalla ja toinen tummaverikkö nukkuu kivääri poikittain polvien päällä. Siinä sivulla panssaroituja ajoneuvoja lastataan rekan lavalle. Syrjemmällä ryhmä kipa-lakkisia sotilaita pitää rukoushetkeä. Kaksi vihreää helikopteria lentää matalalla yli.

Aamulla Maagan Michaelin kala-altailla on paljon lintuja. Lokit parveilevat ruokinta-automaateilla, haikarat ja viklot päivystävät matalassa vedessä. Kynsihyypät kimittävät vallien päällä. Altaiden päälle on viritetty verkkoja sekä lankoja pitkin ja poikin. Lankojen sekasotku ei vaikeuta kirjokalastajien tai smyrnankalastajien saalistusta, mutta luo sellaisen lähinäkymän lintuihin, joka vei halut niiden kuvaamiselta. Palmukyyhkyt, turkinkyyhkyt ja pihamainat – tulokaslajeja kaikki – viihtyvät hyvin tällä teollisuushallien takapihalla, jossa alkuperäistä luontoa ei näy missään. Tästä ei saa oikein otetta. Parin tunnin harhailun jälkeen päätämme jatkaa matkaa kohti sisämaata.

Armenianlokki ja kaitanokkalokki naurulokkien piirittämänä Maagan Michaelin vesiviljelylaitoksella Israelissa

Armenianlokki ja kaitanokkalokki naurulokkien piirittämänä Maagan Michaelin vesiviljelylaitoksella Israelissa

Iltapäivällä laskemme alas Jordan-joen laaksoon. Rinteellä on kyltti ”Sea level”. Sen jälkeen tie putoaa vielä pari sataa metriä laakson pohjalle. Bet Sheanin kaupunki on lähellä Jordanian rajaa. Pari tuhatta vuotta vanhan amfiteatterin nähtyämme jatkamme vielä kappaleen matkaa itään, kunnes aivan rajalla ajamme sisään Kfar Ruppinin kibbutsiin. Piikkilanka-aidat ympäröivät sitä, sillä aiemmin palestiinalaississit terrorisoivat sitä rajan takaa, kunnes naapurimaan kuningas ajoi PLO:n pois Jordaniasta vuonna 1974. Lopullisesti raja rauhoittui parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Israel ja Jordania tekivät rauhan. Sen jälkeen ei rajan takaa ole enää tullut ammuksia eikä lasten ole tarvinnut nukkua öitään pommisuojissa.

Tämän kibbutsin pieni erikoisuus on ”Birdwatching center” ja rengastusasema, jossa saa tietoa paikallisista linnuista. Kibbutsin yhteydessä on myös vierasmajoja, joissa kiikarinkantajat ja muut turistit voivat yöpyä siisteissä ja viihtyisissä tiloissa. Tämä kaikki on vanhan herrasmiehen, David Glosnerin luomus. Hän asuu 440 muun ihmisen kanssa kibbutsissa ja muiden töiden ohella huolehtii meistä lintumatkailijoista.

26.3.2015 – Päivä kibbutsilla Jordan-virran laaksossa

Vesi on tässä laaksossa arvokasta. Nyt kun Israel ja Jordania ovat olleet jo 20 vuotta rauhanomaisissa väleissä, kiistaa on enää siitä kuka saa käyttää Jordan-joen vettä. Vuorilta laaksoon laskeutuva pohjavesi ei yksin riitä, vaan Genesaretin järvestä Kuolleeseen mereen virtaavan Jordan-joen vesi käytetään tarkoin hyväksi. Mahtaako sitä paljonkaan saapua perille asti?  Laakson länsipuolella kibbutsit harjoittavat laajamittaista maataloutta ja vesiviljelyä. Valtavia kalankasvatusaltaita on pengerretty laaksoon.

Mekin saamme osamme veden viljasta paitsi syömällä kalaa lounaaksi Bet Sheanin ravintolassa, ennen muuta nauttimalla altaiden linnuista. Tämä tapahtuu ajamalla autolla pitkin kala-altaiden reunavalleja sekä laskemalla ja kuvaamalla lintuja auton ikkunasta. Ensin näemme kynsihyypät. Kilometrien mittaiset vallit on jaettu hyyppäparien kesken reviireiksi, joita linnut kimittäen kuuluttavat kun niitä lähestyy. Altaan reunoilla ja tolppien päässä päivystävät kirjokalastajat ja välillä kuuluu jostain korkeammalta smyrnankalastajan iloinen trilli sen kuuluttaessa omaa reviiriään. Haarahaukat kiertävät veltoin siiveniskuin altaita ja pari kertaa näemme kalasääsken tolpan päässä nauttimassa kalarikkaista maisemista. Pari vuotta sitten täällä nähtiin sellainen kalasääski, jonka selästä sojotti antenni. Se oli Suomen Utsjoella pyydetty ja satelliittilähettimellä varustettu sääksi, joka Afrikan matkalla oli pysähtynyt näille altaille. Niin ja vielä ne haikarat: silkkihaikarat, jalohaikarat ja harmaahaikarat miehittävät altaiden reunoja.

Kibbutsi Kfar Ruppin perustettiin vuonna 1938. se on saanut puolustaa itseään monissa sodissa ja monet ovat olleet sen koneet. Vanhoja traktoreita ja vartiotorni ovat nyt nähtävyyksiä.

Kibbutsi Kfar Ruppin perustettiin vuonna 1938. se on saanut puolustaa itseään monissa sodissa ja monet ovat olleet sen koneet. Vanhoja traktoreita ja vartiotorni ovat nyt nähtävyyksiä.

Tunnemme olevamme lomalla. Asumme kibbutsin bungalovissa, jonka pihapöydälle meille on katettu aamiainen. Lämpöä on jo aamulla yli 20 astetta. Arabianbulbulit rupattelevat puissa ja mustafrankoliini kuuluttaa kireällä äänellä yksinäisyyttään talon takana. Välillä aurinkolintu, isopurppuramedestäjä, kolibria vastaava vanhan maailman kukkien ystävä tiiskuttaa pihapuissa. Kfar Ruppinin kibbutsia voi suositella lintujen ystävälle!

Pohjoiseen matkaavia inirintoja oli pysähtynyt kibbutsin luomalle keitaalle.

Pohjoiseen matkaavia inirintoja oli pysähtynyt kibbutsin luomalle keitaalle.

27.3.2015 – Vieraana Kfar Ruppinin lintujen rengastusasemalla

Gobi oli tullut jo viideltä nostamaan lintuverkot ylös. Tullessamme puoli kuudelta lintuasemalle, roikkuu verkossa jo mustapääkerttu ja hernekerttu. Ne olivat lentäneet verkkoon pysähdyttyään lepäämään tässä laaksoss matkallaan päiväntasaajalta sinne meille pohjan perille. Pian verkkoon eksyy myös kaksi peltosirkkua.

En tiedä miten kauan tämä sympaattinen mies on lintuja harrastanut. Nähtävästi vuosia on paljon takana, sillä hän mainitse rengastaneensa yli 11 000 tornipöllöä. Ei kuitenkaan näistä verkoista, vaan niistä valkoisista laatikoista, joita lintuharrastajat ovat pystyttäneet viljelijöiden toivomuksesta peltojen äärille. Gobi kertoi vastaavansa tornipöllöjen ”viljelystä” koko pohjois-Israelin alueella. Täällä Jordanin laaksossa hänellä on 300 pönttöä. Viime vuosi oli kuiva, mistä johtuen myyriä ja hiiriä sikisi niukasti. Pöntöistä oli vain 24% asuttuina ja lentoon pääsi vain pari poikasta pönttöä kohden. Vanhemmat poikaset söivät nuorempia ja pöllöt olivat kovilla. Mutta sen jälkeen koko viime talven Israelissa on satanut epätavallisen paljon. Nyt pellot viheriöivät ja tornipöllöillä riittää ruokaa pönttöihin kannettavaksi. Tänä vuonna pöntöistä on 65% asuttuina. Munia on ollut keskimäärin yhdeksän.

Tämä on hyvin tavallinen näky viljelyksillä: tornipöllön pönttö. Kaksi kolmasosaa näistä on tänä vuonna asuttuina.

Tämä on hyvin tavallinen näky viljelyksillä: tornipöllön pönttö. Kaksi kolmasosaa näistä on tänä vuonna asuttuina.

Gobi ja Sofi hoitavat yhdessä lintujen rengastusta. He mieluusti kertovat linnuista ja lintupaikoista vieraille. Israel on yksi niitä maita mm. Suomen, Ruotsin, Englannin ja Hollannin ohella, joissa lintuharrastus on laajalle levinnyt.

Gobia ja Sofi pakkaamassa verkosta irrotettuja peltosirkkuja pussiin, jossa ne siirretään mitattaviksi ja rengastettaviksi.

Gobia ja Sofi pakkaamassa verkosta irrotettuja peltosirkkuja pussiin, jossa ne siirretään mitattaviksi ja rengastettaviksi.

Muutaman tunnin jälkeen meidän on lähdettävä. Jatkoimme Bet Sheanin kaupungista etelään tietä numero 90. Se johtaa Jordanian rajaa seuraten etelään. Kohta tien katkaisee ”check-point”, tarkastusasema, sillä saavumme palestiinalaisalueelle, jonka Israel valtasi Jordanialta kuuden päivän sodassa vuonna 1967. Tänne arabit haluavat nyt perustettavan itsenäisen Palestiinan valtion. Israel ei tätä ajatusta ole hyväksynyt ja paljon verta on vuodatettu sen asian tiimoilta kuluneen melkein viidenkymmenen vuoden aikana. Mitä on saatu aikaiseksi? Aseistettuja sotilaita tarkastuspisteillä, hampaisiin saakka aseistettuja sotilaspartioita ja turvattomuutta kaikille.

Emme paljon sivuille vilkuile, sillä jokaisen sivutien haarassa on punainen kyltti, joka kieltää Israelin kansalaisten ajamasta sinne palestiinalaisten alueelle. Siellä on juutalainen hengenvaarassa. Turistin elo ei taida sekään olla kovin arvokasta siellä. Emme kokeile, jatkamme suoraan Jerusalemiin.

Punainen kyltti, joka palestiinalaisalueilla varoittaa poikkeamasta valtatieltä kyliin tai Jerikon kaupunkiin. Yhteiselo ei ole ihan kitkatonta!

 

Jerusalemissa on myös jakolinja keskellä kaupunkia, ns. vihreä linja. Meidän hotellimme on kaupungin itäpuolella, jossa taitaa asua pelkästään arabeja. Täällä ei turisti osaa pelätä henkensä puolesta, mutta ero juutalaisten ja arabien välillä näkyy täälläkin.

28.3.2015 – Päivä Jerusalemissa

Pitäähän tämä nähdä. Abraham heimoineen tuli tänne kolmetuhatta vuotta sitten jostakin nykyisen Irakin alueelta. Juutalainen kansa ja juutalainen uskonto ovat Abrahamin perintöä, mutta niin on myös kristinusko, joka lähti omille teilleen yli tuhat vuotta myöhemmin sekä islamin usko, joka erkani juutalaisuudesta puolitoista tuhatta vuotta Abrahamin jälkeen. Kaikki nämä uskonnot pitävät Jerusalemia ja sen temppelivuorta pyhänä paikkanaan. Huolimatta siitä, että kaikki nämä uskonnot puhuvat rauhasta ja lähimmäisen rakastamisesta, tappavat niiden kiihkomieliset kannattajat toisiaan päivittäin täällä ja muualla.

Eilen näimme omin silmin, että Palestiina on karua ja kuumaa aroa, hiekkakivivuoria – ja Jordanin laakson lukuun ottamatta se näyttää joutomaalta. Kylät siellä näyttivät äärimmäisen köyhiltä, ne kylät, joihin emme uskalla edes päätieltä poiketa. Ensimmäisen kerran kysyin: onko tämä kaikki sotiminen sen arvoista?

Kalliotemppeli ja sen edessä Jerusalemin vanhan kaupungin itkumuuri. Kahden uskonnon pyhiä paikkoja.

Kalliotemppeli ja sen edessä Jerusalemin vanhan kaupungin itkumuuri. Kahden uskonnon pyhiä paikkoja.

Tänään kysyin toisen kerran, kun sain nähdä – tosin matkan päästä Kalliotemppelin, islamin toiseksi pyhimmän paikan. Kaikeksi epäonneksi se on rakennettu tuhat vuotta sitten samalle paikalle, johon Salomon rakensi vajaat 3000 vuotta sitten juutalaisten kuuluisan temppelin. Nebukadnesar tuli ja tuhosi sen vuonna 586 ennen ajanlaskumme alkua ja vei juutalaiset vangiksi Babyloniaan. He tulivat takaisin ja rakensivat temppelin uudelleen. Roomalaiset tuhosivat sen vuonna 70 jälkeen ajanlaskumme alun. Nyt kiihkomieliset juutalaiset haluavat puolestaan hävittää muslimien temppelin ja rakentaa paikalle kolmannen temppelinsä. Tässä on sen vihanpidon ydin, joka järkyttää maailmanrauhaa.

Mahdanko olla ainoa, joka temppeliä, Al-Aqsan moskeijaa ja Itkumuurta katsellessaan on ajatellut, että voisihan sen kolmannen rakentaa tuohon Kalliotemppelin viereen. Sen jälkeen voitaisiin taas olla hyviä naapureita ja rakastaa lähimmäisiä…

Jerusalemin vanhan kaupungin basaareissa on väriä ja kuhinaa. Ortodoksijuutalaiset käyttävät ohimopalmikkoja.

Jerusalemin vanhan kaupungin basaareissa on väriä ja kuhinaa. Ortodoksijuutalaiset käyttävät ohimopalmikkoja.

29.3.2015 – Painutaan ihan pohjalle, Kuolleen meren rannalle

Aamulla Jerusalemissa satoi ja jyrisi kun lähdimme itään kohti Kuollutta merta. Jerusalemista alkaa pitkä alamäki. Jarrulla kun vähän avittaa, auto liukuu sopivan kevyesti alaspäin. Kaupungin itäpuolen vuorilla on isoja valkoisia linnoja, tai niiden nykyaikaisia vastineita. Betonimuurien takaa näkyy talojen yläkerroksia niistä siirtokunnista, joita Israel on rakentanut vyöksi Jerusalemin ympärille. Nämä varmistavat, että juutalaisten pyhää pääkaupunkia ei koskaan enää luovuteta pois.

Muutaman kommelluksen jälkeen Kuollut meri alkaa häämöttää udun takaa. Samalla vastaan lentää, liitää, kaartelee petolintuja korkealla. Tähän aikaan pääosassa ovat hiirihaukat, ne punaruskeat itäiset haukat, jotka taitavat jatkaa matkaa Venäjän aroille ja metsiin.

Aavikkopyy komeilee kiven päällä. Rouva on kiven takana.

Aavikkopyy komeilee kiven päällä. Rouva on kiven takana.

Kuolleen meren pinta on kartan mukaan 411 metriä merenpinnan alapuolella. Jordan-virran vesi kuluu peltojen kastelussa eikä sitä entiseen tapaan riitä tänne asti. Viimeisimmän tiedon mukaan pinta olisi jo laskenut 429 metriin merenpinnasta. Syvyyttä on silti aika paljon, enimmillään 304 metriä. Meri on paennut kauas, minkä näkee matalista rannoista. Jordan-virran vesi kuluu peltojen kastelussa eikä sitä entiseen tapaan riitä tänne asti. Meren länsipuolella kohoaa korkea seinä ruskeanpunaista vuorta. Kun sopiva tie lähtee nousemaan serpentiininä ylös, kääntyy meidänkin automme sille tielle.  Pysähdymme puolivälissä pariksi tunniksi kiviselle aavikkorinteelle, jossa pörrää monenlaista lintua. Aavikkopyy kuuluttaa jämäkästi reviiriään ja nousee välillä kiven päälle näyttämään komeuttaan. Erilaiset taskut kuuluvat näiden kivierämaiden lintuihin. Nyt näemme paitsi tavallisen kivitaskun myös arotaskun, mustapyrstötaskun ja kalottitaskun. Lintujen tunnistaminen on ihan hengästyttävää, kun uusia tuttavuuksia nousee vähän väliä näkyville: pikkumehiläissyöjät, aavikkokiurut, lyhytpyrstökorpit ja rotkorakkelit ilahduttavat meitä. Samalla vuoren päällä kiertää kymmenien ja satojen hiirihaukkojen spiraaleja, joissa nämä petolinnut ottavat korkeutta. Joukossa kaartelee

myös joku arokotka, pikkukiljukotka ja pikkukorppikotka. Välillä ei tiedä mihin kiikarin tai kameran suuntaisi.

Kuollut meri kaukana lapuolella. Udun takana häämöttää Jordanian rannikkoa.

Kuollut meri kaukana lapuolella. Udun takana häämöttää Jordanian rannikkoa.

Kun nälkä alkaa vaivata, rullaamme serpentiiniä alas. Meren rantaa seuraavalla päätie 90:llä on sotilaiden tarkastuspiste, jossa taas näemme rynnäkkökivääreitä mies- ja naissotilaiden olalla. Tämä kertoo, että olemme poistumassa palestiinalaisalueelta vanhan Israelin puolelle.

Vielä käymme kellumassa Kuolleen meren aalloilla. Vesi on todella suolaista eikä siihen taida voida hukkua – mutta henki voi muuten lähteä, jos erehtyy nielemään tätä myrkyllistä suolalientä. Uinti dokumentoidaan ja lähetetään sukulaisille tiedoksi. Näin illan suussa on vielä 28 astetta lämmintä. Suomessa kerrotaan satavan räntää.

Tarinan sankari kelluu Kuolleen meren aalloilla. Tällaista meillä ei ole Saaristomerellä - ainakaan vielä!

Tarinan sankari kelluu Kuolleen meren aalloilla. Tällaista meillä ei ole Saaristomerellä – ainakaan vielä!

30.3.2015 – Kuolleelta mereltä ylös Punaiselle merelle

Vielä aamulla ihmettelemme tätä merta. Onko tosiaan niin, että meri on aivan kuollut? Sen rannoilla tai aalloilla ei näy ainoatakaan lintua. Ulapalla ei seilaa yhtään laivaa tai venettä, ylhäällä rannalla tosin lojuu pari veneen raatoa. Veden suolapitoisuus on 34%, joka on kymmenen kertaa valtamerien suolapitoisuus ja 70 kertaa pohjois-Itämeren suolaisuus. Uimareita varoitetaan ankarasti pistämästä päätä veden alle. Jos vahingossa nielisi vettä, tulee uimari välittömästi kiidättää lääkärille tai sairaalaan. Tämä taitaa olla aikamoista myrkkylientä?

Pohjoinen osa länsirannasta on palestiinalaisaluetta. En Gedistä alkaen etelään on rannikko vanhaa Israelia. Siellä kaivetaan, tasoitetaan ja rakennetaan kovaa vauhtia. Meren eteläpäässä on valtavia suolan tuotantolaitoksia. Pohjoisessa on luontoa jäljellä, mutta etelässä ihminen tekee pahaa jälkeä.

Aamupäivän linturetkeilyn jälkeen lähdemme ajamaan etelään. Punaisen meren rannalle Eilatiin on matkaa 220 km. Tie kulkee Negevin autiomaan halki. Saamme ensi tuntumaa kuivaan ja kuumaan aavikkoon.

Kuolleen meren länsirannasta kohoaa jyrkkä reunavuoristo. Meren ja vuorten väliin mahtuu paljon ihmistoimintaa.

Kuolleen meren länsirannasta kohoaa jyrkkä reunavuoristo. Meren ja vuorten väliin mahtuu paljon ihmistoimintaa.

31.3.2015 – Totuttelua Eilatin maisemiin

Viisi linnaa vartioi Punaisen meren rantaa. Valtavat hotellimonumentit ovat vallanneet meren rannan. Pujottelemme niiden pihojen ja parkkipaikkojen lomasta rannalle yrittäen löytää hyvää tähystelypaikkaa, sillä täällä kuulemma näkee usein Punaisen meren erikoisia merilintuja. Ei ole onni meille suotuisa tänä aamuna, sillä löydämme vain aamulenkillä olevia turisteja eikä merellä ole lintuja. Tunnelmaan hyvin sopii, että korkeiden talorumilusten välissä viheltelee ja lentelee neljä rotkorakkelia, autiomaiden kanjonien lintuja perin oudossa paikassa.

Kaksi komeinta linnaa Punaisen meren rannalla. Me emme majoittuneet näihin hotelleihin.

Kaksi komeinta linnaa Punaisen meren rannalla. Me emme majoittuneet näihin hotelleihin.

Hotellien vierestä alkaa suola-altaiden alue. Tämän pohjoispäässä on lintualtaita ja lintuasema, jossa on yleisöä varten piiloja. Opastusta, karttoja ja kirjoja on tarjolla kiinnostuneille. Tämä on paikka, josta voi kysyä ajo-ohjeita hyville lintupaikoille – sekä viimepäivien kovia havaintoja.

Tänään täällä tungeksii paljon ns. tavallisia ihmisiä ja niitä, jotka ovat vasta aloittamassa lintujen opiskelua. Saamme nopean vinkin parista paikasta ja jatkamme päiväämme tähystämällä piiloista lampivikloja ja sitruunavästäräkkiä. Israelin tyyppilajeja näyttävät olevan turkinkyyhky, palmukyyhky ja arabianbulbuli. Niitä kujertaa ja pulputtaa ihan joka paikassa. Ne ovat kaikki tiettävästi tulokaslajeja, mutta nyt niitä on joka paikassa. Jopa aavikolla, jos sieltä löytyy yksikin puu tai pari pensasta.

Illalla asettaudumme vähän kauempana olevilla kala-altailla hyviin asemiin odottamaan hietakyyhkyjen saapumista juomaan. Nämä aavikon linnut tapaavat käydä tietyissä samoissa paikoissa sammuttamassa janoaan aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Odottelu ei tunnut tylsältä, sillä silkkihaikarat ja rääkkähaikarat kinastelevat nokikanojen kanssa makupaloista pumppaamon luona.  Kolme räyskää käy vuorollaan yrittämässä onneaan samassa paikassa. Lopulta yksi niistä saakin ison kalan, näyttää tilapialta. Hetken matkaa lennettyään räyskä yrittää kääntää kalaa nielemisasentoon, jolloin se putoaa veteen. Samassa lentoon ponkaisee rannalta harmaahaikara, joka käy heittämässä kalan nopeasti ja siististi kurkusta alas. Räyskät jatkavat yrittämistä ja hetken päästä sama näytelmä toistuu. Sillä erolla, että kala ehtii sukeltaa ennen kuin haikara saa siitä kiinni.

Aurinko laskee kello 18.50 eikä kyyhkyjä näy. Vasta puoli tuntia myöhemmin ne saapuvat melkein pimeässä. Selkäni takana on joukko hollantilaisia lintuharrastajia, joiden kamerat alkavat kohta laulaa. Lopulta minäkin saan kaksi pitsihietakyyhkyn näköistä hahmoa etsimeen. Tarkennus ei suju ja linnut häviävät näkyvistäni pimeässä rantakivikossa. Lopulta näkyy tumma hahmo ja annan raksuttaa. Kuvia tulee pitkä rivi, mutta kohteena olikin rinteessä lojunut tyhjä viinipullo. Sinnikäs haparointi pimenevässä yössä tuottaa lopulta tuloksen ja saan sievän kuvan näistä salaperäisistä pitsihietakyyhkyistä. Kauniilla linnuilla on kaunis nimi!

Pariskunta pitsihietakyyhkyjä odottamassa vuoroaan juomapaikalla. Takana viinipullo.

Pariskunta pitsihietakyyhkyjä odottamassa vuoroaan juomapaikalla. Takana viinipullo.

1.4.2015 – Aprillin aamu aavikolla

Haaveena on kuva aavikosta, jossa aurinko on juuri noussut vuorten takaa ja värjää hiekan ja kivet aamun valolla. Tätä varten nousemme kello 5 ja kiirehdimme aavikolle, sinne ylängölle Egyptin rajan tuntumaan. Mielikuva pitää saada ikuistetuksi valokuvaan.

Tästä tulee kuitenkin toisenlainen aamu. Aurinko ei nouse lainkaan – tai siis pilvet peittävät taivaan silloin parikymmentä vaille seitsemän, kun sen piti tulla näkyviin. Olemme jo ehtineet sopeutua siihen, että päivällä on lämpöä kolmekymmentä ja aamulla noin 21 astetta. Vaan tänä aamuna me onnettomat t-paidoissa värjöttelemme siellä keskellä ei mitään. Lämpöä onkin vain 13 astetta ja Siinailta käy kova ja kylmä tuuli. Tähän ei oikein osattu varautua, vaikka jo sudenpentujen käsikirja opetti, että aavikolla on päivällä kuuma ja yöllä kylmä.

Emme ole kuitenkaan liikkeellä vain valokuvan takia, sillä aamuisin linnut ovat paremmin havaittavissa kuin myöhemmin päivän kuumuudessa. Meillä on tiedossa ”eräs vadi pari kilometriä lentotukikohdan tienhaarasta eteenpäin”. Tämä Uvdan laakso tunnetaan yhtenä eteläisen Negevin autiomaan parhaista lintupaikoista. Monta tienhaaraa ehditään tutkia ennen kuin se oikea löytyy. Vastaan lentääkin heti arosuohaukka. Kun teemme pitkän kävelylenkin hienoa, hiesumaista ainesta olevalla aavikolla löydämme vielä aavikkokertun, aavikkokiurun, surutaskun ja sen tuntemattoman linnun, jota ei löydy lintukirjasta. Vahinko vain, että en ehdi saada siitä kuvaa. Lintu on arka ja tuulikin hankaloittaa sekä meidän tähtäilyämme että linnun kiikkumista pienen korren latvassa. Näitä tuntemattomaksi jääviä lintuja tulee vastaan myös minulle, vaikka lintuja on katsottu yli viisikymmentä vuotta. Kotimaassa harvemmin, mutta täällä Afrikan ja Aasian rajalla tämä ei jää viimeiseksi kerraksi.

Aavikkokiuru on yksi näiden maisemien yleisimmistä linnuista. Mutta ei tätäkään hiekanväristä lintua ole helppo löytää avikolta.

Aavikkokiuru on yksi näiden maisemien yleisimmistä linnuista. Mutta ei tätäkään hiekanväristä lintua ole helppo löytää aavikolta.

Tänä aamuna aurinko ei paista, joten linnut liikkuvat tavallista myöhempään. Suuntaamme Neot Semadarin kibbutsille. Ensin kahvia ja omenakakkua kibbutsin viehättävässä kahvilassa, sitten saman firman jätealammikoille. Näiden haisevien altaiden ympärille on tehty kaunis puistomainen alue istutuksineen. Täällä on paljon lintuja: käärmekotka nousee ilmaan saapuessamme, pari satakieltä viheltää ja murisee pensaikossa, balkaninuunilintu poimii hyönteisiä melkein paljaista puista, joihin on vasta tulossa lehtiä. Samoissa puissa tähystelevät myös valko-otsalepinkäinen ja ruostekurkkusirkku. Negevin autiomaan keskellä olevat kibbutsit ovat sellaisia keitaita, jotka houkuttelevat mitä mielenkiintoisimpia muuttolintuja laskeutumaan.

Valko-otsainen lintu tarkkailee meitä oksalta.

Valko-otsainen lintu tarkkailee meitä oksalta.

2.4.2015 – Yritystä löytää lintuja

Kierrämme Eilatin pohjoispuolen suola-altaita, kalalammikoita ja kibbutseja. Monenlaista pientä mukavaa sattuu kiikariin. Lotanin kibbutsin ekoturismitoimistolla saamme ystävällisen vastaanoton. Kibbutsi on suuntautunut ekologiseen asumiseen, kierrätykseen sekä taiteen suosimiseen. Sieltä tarjotaan meille majapaikkaa viehättävissä savitaloissa, mutta joudumme tällä kertaa kieltäytymään.

Lotanin kibbutsi on keidas negevin autiomaassa. Se tarjoaa taidetta ja majoituspalveluja - maataloustuotteiden lisäksi.

Lotanin kibbutsi on keidas Negevin autiomaassa. Se tarjoaa taidetta ja majoituspalveluja – maataloustuotteiden lisäksi.

Tänään petoja muuttaa laaksoa pitkin pohjoiseen nähtävästi tavallista matalammalla. Kymmenien hiirihaukkojen ohella kiikariin osuu kaksi pikkukiljukotkaa ja pikkukotka. Kaksi arabihaukkaa kuuluu pitävän kibbutsia säännöllisenä kyyhkynmetsästysfarmina, mutta me emme näitä haukkoja näe. Voisivat useamminkin poiketa tänne, sillä karjasuojien ympärillä pyrähtelee noin 600 kesykyyhkyn parvi ja lisäksi alueella on varmaan satoja turkinkyyhkyjä ja palmukyyhkyjä. Pikkumehiläissyöjät ovat myös tänä aamuna muutolla. Ne eivät kulje parvissa kuten isommat serkkunsa, vaan istuvat usein parittain langalla tai oksalla.

Pikkumehiläissyöjiä aamuauringossa Lotanin puutarhoissa.

Pikkumehiläissyöjiä aamuauringossa Lotanin puutarhoissa.

Illalla kierrämme Eilatin pohjoispuolen suola-altaita. Siellä on viitisensataa flamingoa, satoja pitkäjalkoja, kymmeniä lampivikloja ja paljon muuta mukavaa. Iltahämärissä pois lähtiessämme näemme kuudentoista mustahaikaran laskeutuvat yöpymään Israelin ja Jordanian väliselle ei-kenenkään maalle.

Kaikista näistä mukavista linnuista huolimatta mieltä kaivertaa epäusko. Toisten Eilatin matkaajien matkakertomukset vilisevät kaikenlaisia huippuharvinaisuuksia, mutta me emme niitä löydä. Tai emme tunne! Mutta onhan tässä vielä retkipäiviä, pitää vain kiertää, kompata ja staijata!

Sadat flamingot ovat kerääntyneet suola-altaille siivilöimään einettä planktonista-

Sadat flamingot ovat kerääntyneet suola-altaille siivilöimään einettä planktonista-

3.4.2015 – Taas aavikolla

Jotakin lumoavaa näissä aavikoissa on. Samanlaista selittämätöntä kuin vuoristoissa, joita olemme tähän asti harrastaneet matkakohteina. Onko se korutonta autiutta vai laajoja näkymiä, joissa ihmiskäden jälki on niukkaa tai olematonta?

Tänä aamuna taivas on pilvistä kirjava ja tähtäämme Eilatin pohjoispuolella aukeavalle aavikolle, jossa kasvaa matalia akasiapensaita. Löydämme sieltä odottamatta kolme kattohaikaraa, jotka lienevät illalla laskeutuneet sinne yöpymään. Nytkin ne laiskasti astelevat kauemmas eivätkä pakene lentämällä. Kolmekymmentä kolme mehiläissyöjää pörhistelee kuivan kelon latvassa ja pian ne nousevat iloisesti purputellen taivaalle nokat kohti pohjoista.

Nouseva aurinko valaisee lännen vuoria, taivaan yli kulkevat pilviraidat tekevät valoista ja taivaan väreistä koreita. Tummat ja vaaleat vuoret ikään kuin syttyvät ja sammuvat vuorotellen. Aamun ilma on raikas. Onko kauniimpaa paikkaa kuin aavikko aamulla?

Jordaniasta nouseva aurinko valaisee lännenpuolen ylimpiä vuoria.

Jordaniasta nouseva aurinko valaisee lännenpuolen ylimpiä vuoria.

Jatkamme matkaa kauemmas aavikolla olevalle Neot Semadarin kibbutsille. Tällä kertaa ei kiinnosta kibbutsin historia, viljelymenetelmien kehittyneisyys tai aurinkoenergian ennakkoluuloton hyväksikäyttö, vaan kibbutsin kakka-altaat. Niiden ympärille tapaa keskittyä lintuja. Nytkin poimimme sieltä neljä balkaninuunilintua, naamiokyyhkyn, arotaskun, isopurppuramedestäjän, punapäälepinkäisen ja valko-otsalepinkäisen sekä joukon tavallisempia mukavia lintuja.

Balkaninuunilintu on pieni ja harmaa, mutta sillä on vihreää siivillä ja yläperässä.

Balkaninuunilintu on pieni ja harmaa, mutta sillä on vihreää siivillä ja yläperässä.

Isopurppuramedestäjä kukilla. Tämän linnun englanninkielisestä nimestä (Palestine sunbird) syntyi kerran keskustelua eräällää kibbutsilla.

Isopurppuramedestäjä kukilla. Tämän linnun englanninkielisestä nimestä (Palestine sunbird) syntyi kerran keskustelua eräällää kibbutsilla.

Kibbutsin kahvilassa juomme amerikkalaiset kahvit ja jatkamme Uvdan laaksoon. Kävelemme taas pitkän matkaa aavikolla, käymme mustien vulkaanisten kivien muodostamilla kukkuloilla ja kiikaroimme silmä tarkkana tyhjää aavikkoa. Siellä on kuitenkin löydettävissä kaksi nummikirvistä, viisi rusotaskua ja yksi kalottitasku. Pikkukorppikotka lentää ylitsemme ja arabihaukan näköinen iso, teräväsiipinen haukka ohittaa meidät vähän liian kaukaa, jotta haukka olisi ollut meidän taidoillamme tunnettavissa.

Tänään on perjantai. Loppuiltapäivästä yritämme löytää Eilatista ravintolaa, jotakin ruokapaikkaa tai edes kioskia, joka on auki. Tai ihmisiä. Kadut ovat tyhjät. Ihan tyhjät. Lähikorttelien mustia siirtotyöläisiä näkyy, mutta ei israelilaisia. Sapatti alkaa vasta auringonlaskun aikaan, mutta ihmiset ottavat ennakkoa. Nyt alkaa myös Peshar-juhla, jossa viikon aikana ei nautita mitään viljatuotteita. Erikoista meille on sekin, että jopa huoltoaseman myymälässä keksipaketit on peitetty pois näkyvistä. Yhteiskunta pitää huolen siitä, että uskonnollista juhlaa kunnioitetaan. Tämä poikkeaa siitä, mihin meillä Euroopassa on totuttu. Keksien veroiset pikkuasiat sentään jätetään yksilön omaan harkintaan.

Lopulta löysimme auki olevan ravintolan rannan hotellialueelta. Sea Foods –ravintolan kalalistalla oli altaassa kasvatettua tilapiaa ja norjalaista lohta. Tätä tilasimme.

4.4.2015 – Sapattimatka Jordaniaan

Eilinen aavikkomatka sen verran uuvutti, että tänään ajattelemme pitää lintumatkailijan vapaapäivän. Järjestämme itsemme Jordanian rajalle, Yitzakh Rabinin rajanylityspaikalle ja menemme tähän ”karjankuljetuslinjalle”: turvallisuustarkastus, poistumismaksu, passintarkastus, tavaroiden tarkastus, lopputarkastus, ei kenenkään maa jalkaisin helteessä ja sama toisin päin, lisättynä viisumin ostolla.

Mutta ennen kuin pääsemme pistämään jalkamme kunnolla Jordanian puolelle, pitää vielä selvitä yhdestä oudosta välikohtauksesta. Jordanian puolella tullimiehet ovat erittäin kiinnostuneita siitä uudesta Swarowskin kiikarista, joka roikkuu rinnallani. Paikalle kutsutaan hymytön rajapoliisi konepistoolin kanssa. Sitten hän ja tullimies haluavat katsoa kiikarilla. Arabiaksi he kehuvat kiikaria – ja soittavat puhelun jonnekin. Sitten meidät saatetaan takaisin päin. Yhden tähden upseeri kutsuu meidän huoneeseensa, katsoo kiikarilla ja taas soittaa puhelun. Huoneessa on kovat tuolit, toimistopöytä ja televisio. Kysyttäessä vastaamme olevamme Suomesta, joka maa on selvästi tuntematon syrjäkylä tälle herralle. Sitten meitä tulee noutamaan siviilipukuinen tärkeä herra, joka katsottuaan kiikarilla ottaa meidät mukaamme vielä pari huonetta takaisin päin. Nyt täällä meitä on vastassa kaksi kolmen tähden upseeria ja yksi kolmen natsan armeijan upseeri, oletan. Pääsemme istumaan nahkasohvalle, televisiosta tulee saippuaa, mutta kukaan ei katso sitä. Kaikki katsovat kiikaria ja kiikarilla. Passit tarkastetaan vielä kerran. Äärimmäisen huonolla englannilla minulta kysytään, josko tämä on yökiikari. Ei ole, vastaan. Yksi alempi upseeri tarjoaa meille kahvia noin kahden sormuksen kokoisesta kupista. Minä saan ensin. Haistan, maistan, kulautan ja annan kupin takaisin. Sitten on Tuijan vuoro.

Nyt alkaa jo vähän huolestuttaa. Onhan tämä hyvä ja kallis kiikari, mutta olallani roikkuva kamera on vielä kalliimpi ja paljon tärkeämpi vakoilijan apuväline. Mutta siitä ei kukaan ole kiinnostunut. Harkitsen, josko pitäisi suuttua, näytellä loukkaantunutta vai vain istua ja hymyillä luottaen herrojen hyväntahtoiseen harkintaan. Valitsen kahden viimeksi mainitun välistä ja yritän saada huoneeseen liikettä. Niinpä pyydän Tuijaa ottamaan valokuvan tästä koomisesta tilanteesta. Tiedättehän, että näissä maissa valokuvan, etenkin yhteisvalokuvan ottaminen on varma ystävyyden ja luottamuksen merkki. Mutta Tuija ei halua ottaa kuvaa. Hän ei myöskään halunnut kaivaa repustaan näytille toista samanlaista kiikaria, joka oli jäänyt herroilta huomaamatta. Vahinko, sillä näin jännittävä tunnelma lässähtää. Ja kuvallinen dokumentti jää ikuistamatta.

Lopulta upseerineuvosto päätyy ratkaisuun, että tässä ei sittenkään saatu koukkuun mitään isoa kalaa, enintään pikku sintti. Ja me pääsemme jatkamaan matkaa ja etsimään rajalta taksia itsellemme. Juomme kahvia ja syömme lounasta Akaban kadulla paikallisten ihmisten joukkoon sulautuen. Samaan pöytään tulee lapsirikas perhe Jerusalemin palestiinalaisia. Kuvia lapsista ja hyväntahtoista jutustelua. Muutaman tunnin vietämme kaupungissa.

Tuija odottaa, että kuumassa hiekassa kiehautettava kahvi valmistuu.

Tuija odottaa, että kuumassa hiekassa kiehautettava kahvi valmistuu.

Käymme uimarannalla, jossa ainoastaan miehet ja lapset uivat. Naiset pitkissä mustissa tunikoissaan kastelevat vain varpaita. Melkein kaikilla kasvot ovat näkyvissä, mutta huivi tiukasti päässä. Nuorilla naisilla huiveissa on värejä, mutta keski-ikäiset naiset eivät näytä kovin iloisilta tai elämäänsä tyytyväisiltä. Kulttuuriero rajan kahden puolen on räikeä. Joudun tunnustamaan itselleni, että olen niin länsimaisen, kristillisen kulttuurin lapsi, että edelleen minun on vaikea ymmärtää naisten vanhoillista, kaiken peittävää pukeutumista. Onko todella niin, että islamin uskon tulkinta vaatii naisia peittämään vartalonsa, hiuksensa ja jopa kasvonsa, jotta he eivät herättäisi miehissä hallitsematonta himoa?  Jos näin on, niin huh-huh!

Akaban uimarannalla Jordaniassa esiinnytään siististi pukeutuneena. Taustalla Eilat ja Israel.

Akaban uimarannalla Jordaniassa esiinnytään siististi pukeutuneena. Taustalla Eilat ja Israel.

Paluu saman raja-aseman kautta käy nyt joutuisasti. Upseerit tervehtivät meitä kuin vanhoja tuttuja. Passijonossa puhutaan ruotsia, luulen. Kysyn ja kuulen että nuori pariskunta (ikää puolet meidän iästämme) on Norjasta. Meille sukeutuu mukava keskustelu. Bjarte ja Kristina ovat kymmenen kuukauden matkalla, jossa ovat käyneet jo vaikka missä. Tarjoamme heille kyydin Eilatin bussiasemalle ja sen jälkeen oman hotellimme wifia, kun aikaa jää tunnin verran ennen Jerusalemin bussin lähtöä. Heillä on huikeita tarinoita matkaltaan, mutta ehdimme kuulla niistä vain murto-osan ennen kuin heidän matkansa jatkuu. Me jäämme seuraamaan sitä naamakirjan kautta.

5.4.2015 – Lintupäivä

Joskus näitäkin päiviä sattuu. Olemme oppineet, että lintujen löytäminen on kovaa työtä. Täällä se tarkoittaa väsymätöntä komppaamista eli maaston haravointia, kuuntelemista, kiikarointia ja taas eteenpäin. Tunnista toiseen, aamusta iltaan. Vähän helpottaa, jos on tilaisuus kysyä apuja muilta harrastajilta. Mutta tämä kaikki ei vielä riitä. Tarvitaan tuuria: kaiken A ja O on, että pitää olla oikealla paikalla oikeaan aikaan!  Tällä matkalla on välillä tuntunut, että aakkosista on ehkä jäänyt jotakin puuttumaan.

Tulemme Akaban lahden pohjoisrantaan kello seitsemän. Aiempina kertoina emme olleet nähneet täällä mitään. Aamu ei ala ihan hyvin, sillä auton pysäköinti jymähtää löysään hiekkaan, ja auto piti käsin kaivaa ylös ja parkkeerata uudelleen. Kun tulemme rantaan, pörrää siinä lähellä neljä kalatiiraa ja yksi pienempi. Nähtävästi makrillit ajavat pikkukaloja pintaan, jossa tiirat niiden perään syöksyilevät. Se yksi pienempi on talvipukuinen arabiantiira. Kohta paikalle kiiruhtaa myös 3-4 valkosilmälokkia. Molemmat lajit ovat Intian valtameren kasvatteja, joita tuurilla voi täällä nähdä.

Kalatiira ja vähän pienempi arabiantiira Akabanlahdella.

Kalatiira ja vähän pienempi arabiantiira Akabanlahdella.

Teemme poikkeaman lintuasemalle toiveena saada nuotteja lähipäivien komppaamiseen. Sitä ennen näemme piilokojusta, miten kaksi nuorta mustapäälokkia, täällä harvinaisia talvivieraita, laskeutuu kaitanokkalokkien sekä yhden aroharmaalokin ja selkälokin seuraksi. Mustapäälokkia olen kauan toivonut näkeväni. Nyt niitä on kaksi edessäni! Seuraava tavoite on nähdä sellainen kesäpuvussa, pää mustana!

Nuori mustapäälokki Eilatin kerrostalojen yläpuolella.

Nuori mustapäälokki Eilatin kerrostalojen yläpuolella.

Noam Weiss lintuasemalta neuvoo meille pari hyvää aavikkoa käytäväksi. Aavikot vetävät minua puoleensa, sillä niissä on jotakin kiehtovaa. Lintuja ei ole koskaan paljon, mutta lämpöä kyllä liian kanssa. Puolen päivän taituttua ajattelemme käydä katsomassa valmiiksi miten tähän yksinäisen puun laaksoon huomenaamuna löytäisi. Vadin tai laakson nimi on Meishar Seifim, ja sinne kääntyy pikkutie 12-tieltä parinkymmenen kilometrin päässä Eilatista, juuri Egyptin puolella olevan ison vuoren kohdalla.

Paikka on viehättävää autiomaata, jossa kasvaa todellakin vain yksinäinen akasia. Vadin pohjalla on harvakseltaan matalia kasviryhmiä, joista osa kukkii keltaisena ja toiset sinisenä. Varjossa puun juurella on viisi nuorta reppuretkeilijää, joilla on menossa neljän päivän vaellus. Eräs tytöistä kysyy meiltä vettä. Annamme heille kaksi puolentoista litran pulloa, kaiken mitä meillä on. He jatkavat iloisina matkaa. Tänään on vielä jäljellä 12 km kolmenkymmenen asteen helteessä. Yötä nukutaan retkipatjalla makuupussissa ja huomenna jatketaan!

Juuri kun nämä nuoret lähtevät, kaasuttelee paikalle viisi urheilumallista mönkijää, ehkä jostakin Eilatin hotellista vuokrattuja pörisijöitä ja pölisijöitä. Se seurue pitää kovaa ääntä ja kestää tuskastuttavan kauan ennen kuin he häipyvät vuorten taakse ja hiljaisuus palaa.

Sitten tietä pitkin tulee paikalle punainen mini. Siinä kulkee kaksi lintumiestä, jotka tapasimme jo aamulla rannalla. Saksalainen Stefan Greif ja hänen italialainen ystävänsä ovat löytäneet tiensä samalle vadille. Hetken yhdessä kiikaroimme ilman tulosta. Pojat jatkavat mininsä kanssa toista tienhaaraa, joka kulkee pitkin vadin reunaa.

Me päätämme lähteä takaisin kaupunkiin, tulemme takaisin aamulla. Ensimmäisen mäen päällä näemme kauniin mustan kalottitaskun ja päätämme palata laakson pohjalle kertomaan pojille. He seisovat kaukana hiekalla vieri vieressä kaukoputkiin tuijottaen. Kun lopulta saavutamme heidät, paljastuu yllätys: saharanvarpuskiuru, tässä maassa äärimmäisen harvinainen vieras nököttää runsaan 50 metrin päässä pienen kukkatuppaan alla varjossa. Nyt eivät enää muut linnut kiinnosta, vain tämä pieni mustapää! Stefan ilmoittaa havainnon israelilaiseen ”rariverkkoon”.

 

Saharanvarpuskiuru pitää hellettä varjossa. Tämä on harvinainen vieras Afrikan puolelta.

Saharanvarpuskiuru pitää hellettä varjossa. Tämä on harvinainen vieras Afrikan puolelta.

Voi tätä liikennettä! Teemme kolmannen kerran lähtöä, kun paikalle tulee taas lisää ihmisiä. Pieni valkoinen auto kuljettaa mukanaan kahta brittiä, jotka olivat jo saaneet ”rarihälytyksen”. Kun kerran olemme tässä, näytämme heille linnun havaintopaikan ja kohta lintu itsekin tulee näkösälle. Britit häipyvät linnun perään ja me teemme neljännen lähtöyrityksemme. Mutta ei vielä: aavikolla nököttää arokiuru tai ylänkökiuru, joka luulee olevansa hennon risun takana varjossa. Pian sen vieressä on toinen ja lopulta nämä hyppäävät siivilleen, jostakin tulee mukaan vielä kolmas. Valkoinen siiven takareuna ja tummat siivenalukset vilkkuvat: ne olivat arokiuruja.

Kaksi arokiurua kuumalla hiekalla.

Kaksi arokiurua kuumalla hiekalla.

6.4.2015 – Aavikkoa, aavikkoa

Viideltä aamulla on kaupungin ulkopuolella aivan pimeää, kun kiidämme pohjoiseen kohti erästä tiettyä vadia Negevin autiomaassa. Täysikuu valaisee matkaamme, kunnes päivä alkaa sarastaa. Ohitamme kyltin, jossa varoitetaan tankeista ja niiden nostattamista pölypilvistä. Viisi sellaista seisookin putket tanassa  loivalla rinteellä. Päivän ensimmäiset linnut ovat pronssikorppeja, jotka partioivat pitkin asvalttiteitä etsien yön aikana auton alle jääneitä eläimiä. Olemme perillä kello puoli seitsemän, kun aurinko alkaa näkyä idän vuorten takaa. Olemme ajaneet neljä kilometriä sivutietä ja ohittaneet kolme kylttiä, joissa lukee muun muassa ”Firing zone” ja ”No entrance”. Alue on armeijan harjoitusaluetta, jossa opetetaan ampumaan ohjuksia. Koska tämä ei ole varsinaista sotilasaluetta, voi täällä liikkua kunnes pyydetään poistumaan. Tai näin ainakin minulle kerrottiin.

Auringon ensi säteet valaisevat heinätuppaita. Pian alkavat linnut liikkua aavikolla.

Auringon ensi säteet valaisevat heinätuppaita. Pian alkavat linnut liikkua aavikolla.

 

On aivan tyyntä ja täysin hiljaista. On sellainen tunne, että hiljaisuus sattuu korvissa. Ei kuitenkaan kovin pahasti, sillä raikas, kaunis aamu valtaa mielen. Jonkin ajan päästä kuuluu jostakin iloinen, hento vihellyssarja, jonka jo tunnen aavikkokertun lauluksi. Pian näitä vilkkaita pitkäpyrstöjä vilisee lähipensaissa, kunnes häviävät. Seuraava laulu kuuluu ainoasta näkyvissä olevasta pensasryhmästä, jossa pian pääsemme varmistamaan, että särisevä laulu kuuluu vaaleakultarinnalle. Aiomme jatkaa hiukan takaisin päin ohi kasvittomien sorakenttien. Mutta sitä ennen mustavalkoinen surutasku näyttäytyy hetken aikaa risun latvassa. Sitten saman tekee toinen melkein samannäköinen tasku, joka kuitenkin määritetään kalottitaskuksi. Suurin yllätys visertää kuitenkin sotilaiden jälkeensä jättämän tolpan päässä. Noin minuutin tapittamisen jälkeen tämä tasku nykii pyrstöään, joka on kokomusta, yläperä on valkoinen. Lintu on harvinainen aavikkotasku, joka toisen minuutin jälkeen häviää sekin jonnekin eikä siitä ehdi saada edes kuvaa.

 

Kaunis kalottitasku esittelee tuntomerkkejään. Olisipa tämä aina näin helppoa!

Kaunis kalottitasku esittelee tuntomerkkejään. Olisipa tämä aina näin helppoa!

Pienen matkan päässä töyhtökiurut laulavat vilkkaasti. Seuraan liittyy pari pikkuaavikkokiurua. Kiuruperhettä täydentää arokiuru ja laajempaan sukuun kuuluu paikalla asuva nummikirvinenkin. Nyt käy jo toisen kerran tällä matkalla, että eteen tulee selvästi näkyvä pikkulintu, jolle ei löydy nimeä. Sille ei tunnu olevan sijaa minun lintukirjani sivuilla. Pieni, tasaisen ruskeanharmaa ja viettää osan ajastaan näkyvillä matalissa aavikon pensaissa. Ääni on suhteellisen voimakas ”tserp”. Nyt sain otuksesta kuvankin, joskaan se ei paljon kerro muuta kuin, että tuntomerkkejä on niukasti.

 

Myöhäisen lounaan jälkeen päätämme käydä vielä kerran istumassa iltaa sen Eilatin kala-altaan äärellä, jossa pitsihietakyyhkyt käyvät illalla juomassa. Saavumme sinne vähän ennen auringonlaskua ja meidät yllättää isojen lintujen paljous: kaksi afrikanhanhea vartio sisääntuloa vallin päällä ja pumppuaseman kalaparatiisista nousee lentoon yksitoista mustahaikaraa ja kahdeksan pronssi-iibistä. Pienempiä haikaroita ei ehdi laskea.

 

Jäljelle jääneille pahoittelemme aiheuttamaamme häiriötä. Lopulta muut palaavat, mutta mustahaikarat taisivat ottaa nokkiinsa. Pitsihietakyyhkyjen aikataulu on entinen. Vasta 19.20 tihenevässä hämärässä niitä alkaa tippua. Tänä iltana kyyhkyjä tulee janoaan sammuttamaan yksitoista. Kymmenessä minuutissa tapahtuma on ohi ja juomapaikka jää haikaroille.

7.4.2015 – Viimeinen lintupäivä Israelissa on valkenemassa

Aurinko on nousemassa yhden puun vadilla.

Aurinko on nousemassa yhden puun vadilla.

Tänäänkin aurinko nousi täsmälleen kello 6.30. Me olimme ottamassa sitä vastaan yhden puun aavikolla eli Seifimin vadilla. Yritän saada kuvia siitä, miten auringon ensi säteet valaisevat yksinäisen akasian. Mutta puu onkin kasvanut satoja vuosia varjossa, johon auringon säteet osuvat vasta vähän myöhemmin. Tämä on sama laakso, jossa näimme kaksi päivää sitten harvinaisen varpuskiurun Afrikasta.

Taas täällä on liikennettä. Kohta auringon noustua paikalle tippuu auto toisensa jälkeen. Pian meitä on täällä yhdeksän henkilöä, joista seitsemän komppaa kiurumaastoja.

Minä kuvaan aamun valoja ja Tuija seuraa lintumaailman tapahtumia. Kaksi ensimmäistä tuntia auringonnousun jälkeen ovat vilkkaimmat. Pikkuaavikkokiurut aloittavat laulunsa, töyhtökiurujen ääni on ylinnä. Tuntemattomia lintujen ääniä liikkuu taivaalla. Yksi uusi ääni on pieni, nenäsointinen törähdys, jonka tunnistan aavikkotulkuksi. Muutama lentää aavikon päällä ja brittiläinen kolleega varmistaa määrityksen näkemällä linnut maassa.

Vähän myöhemmin tulee jostakin aavikolle taskuja. Ne liikkuvat vilkkaasti ja häviävät nopeasti. Vaikeasti tunnistettavia vaaleita taskuja on useita liikkeellä, mutta yksi aavikkotasku ilahduttaa joukossa.

Tämä kaunis laakso jää matkamme viimeiseksi retkikohteeksi. Toivottavasti muistamme ensi kerralla tien tänne. Aavikon kiurut ja taskut kulkevat joka kevät tätä kautta pohjoiseen.

aavikko keltakukkia

8.4.2015 – Ajatuksia Negevissä matkalla kotiin

Negevin autiomaa on punaisia, keltaisia ja mustia vuoria sekä välissä tasaista hiekkaa. Lämpöä on 38 astetta kun ajamme kohti Tel Avivia ja sen lentokenttää. Keskustelen Tuijan kanssa Israelista, sen ihmisistä, luonnosta ja vähän politiikasta. Tiellä on paljon autoja, sillä monilla ihmisillä on vapaapäivä, koska täällä vietetään Pesach-juhlaa muistoksi siitä kun Mooses toi kansan vapaaksi egyptiläisten orjuudesta. Olemme jo muutaman päivän ihmetelleet, miksi kaikki leipä on nyt pannassa. Tämä liittyy siihen, että orjuudesta lähtö tapahtui tarinan mukaan niin nopeasti, että leipätaikina ei ehtinyt nousta ja siksi pitkälle matkalle jouduttiin lähtemään ilman leipää.

Monet israelilaisista ovat kysyneet meiltä, että mitä pidätte Israelista. Vähän samaan tapaan kuin – ainakin aiemmin – suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta vierailta. Olemme vastanneet rehellisesti pitävämme tästä maasta. Ihmiset ovat ystävällisiä, mukavia – ja niin länsimaalaisia. Pieni pistäytyminen Jerusalemin itäpuolella ja Jordaniassa näyttivät meillekin miten suuri ero on länsimaisten ihmisten ja arabien välillä. Mutta molemmissa kulttuureissa ja ihmisissä on miellyttäviä piirteitä, toiset vaan ovat meille tutumpia kuin toiset.

On ollut hienoa nähdä, miten autiomaa on saatu viheriöimään kibbutseissa ja miten innostuneita ihmiset siellä ovat omasta elämänmuodostaan. Ulkopuolinen uhka on vahvistanut israelilaisten isänmaallisuutta ja yhtenäisyyttä. Juutalaisilla israelilaisilla on vahva identiteetti. Mutta on meillä yksi surullinenkin arvio Israelista tämän matkan perusteella: konflikti juutalaisten ja palestiinalaisten välillä näyttää toivottomalta. Pelkäämme, että tästä maasta tulee vielä paljon ikäviä uutisia maailmalle. Kiista siitä, missä palestiinalaisten ja muiden Israelin arabien koti olisi, on niin solmussa ja kärjistynyt, että sen ratkaisua ei ole näkyvissä.

Toivottavasti meillä on tilaisuus tulla tänne uudelleen ja oppia lisää tästä maasta, sen ihmisistä ja luonnosta.

autiomaa3

 

18.9.2014 – Kaikista maailman maista nyt Albaniaan

Albania on luonnonkaunis maa Adrianmeren rannalla.

Albania on luonnonkaunis maa Adrianmeren rannalla.

Suljettu, takapajuinen, vähän ahdistava. Sehän oli se kommunismin viimeinen linnake Euroopassa, mutta vieläkö siellä on samanlaista? Näin me ajattelemme Albaniasta, jos me ylipäätään jotakin siitä maasta sattuisimme ajattelemaan. Minulla on tilaisuus tutustua Albaniaan, sillä olen mukana erään saksalaisen yhtiön hankkeessa etsimässä ratkaisuja maan kansallispuistojen hallinnon kehittämiseen. Olen käynyt täällä työmatkalla jo kahdesti aikaisemmin, kolmas reissu on alkamassa ja kuva Albaniasta on hahmottumassa.

Minunkin ensivaikutelmani syntyi matkalla lentokentältä Tiranaan. Hyvä leveä väylä, paljon autoja, joiden joukossa enemmän uusia mersuja kuin missään Suomessa. Moottoritien risteyksessä kummulla seisoo juhlavan näköinen talo, joka julkisivun pylväineen ja katon kulmissa seisovine kerubeineen muistuttaa lähinnä Suomen eduskuntatalon ja suurkirkon risteymää. Tämä komistus ei ole kumpaakaan vaan kasino, jossa rahoihinsa tulleet kansalaiset pääsevät liioista varoistaan.

Ilme pääkaupunkiin sisälle ajettaessa on vauras ja pöyhkeilevä sekä samanaikaisesti pikkuisen köyhä ja kaikkiin suuntiin pursuileva. Leveiden katujen kaistat ovat täynnä autoja, joiden kuskit eivät ole koskaan oppineet kaista-ajon merkitystä. Liikenneympyrät muualla maailmassa luovat risteyksiin järjestystä, mutta täällä ne sumputtavat liikennettä kaikkien tunkiessa samaan aikaan keskelle ja ulos, ilman mitään sääntöjä. Liikennevaloja on paljon, mutta silti risteyksissä tarvitaan vielä pillipoliisi, joka pamppu kädessä ohjaa valoista piittaamattomia autoja.

Parvekenäkymä Tiranasta. Omalla tavallaan kaunista tämäkin.

Parvekenäkymä Tiranasta. Omalla tavallaan kaunista tämäkin.

Paikallisia ihmisiä olen tavannut paljon näillä matkoilla. Albanialaiset ovat mukavan mutkattomia ja melkoisen impulsiivisia. Vaikutelmani on, että he eivät murehdi elämää tai sen kiireitä kovinkaan pitkälle. Monen tapaamisen jälkeen opin, että kun albanialaisen kanssa sopii tapaamisesta kello kymmenen, häntä voi odottaa paikalle vasta kun kello lähenee puolta yhtätoista. Toisaalta tapaamisemme ympäristöministeriön korkean virkamiehen kanssa järjestyy melkein aina siten, että avustajani soittaa hänelle kello 9 ja jo kaksi tuntia myöhemmin tapaamme hänet kahvilassa ministeriön vieressä. Suomessa vastaava ei ikinä onnistuisi!

19.9.2014 – Entinen työläisten paratiisi

 

Omalaatuinen tarina alkoi jo kauan sitten. Kun toisen maailmansodan loppuvaiheissa saksalaiset ja italialaiset vetäytyivät Adrianmeren itärannalta, saivat kommunistit täällä vallan. Pian albanialaiset kommunistit riitautuivat Jugoslavian aateveljiensä kanssa, mutta veljeilivät edelleen Stalinin kanssa. Kun tämä kuoli, turvautui Albania kiinalaisiin. Sekin ystävyys päättyi Mao Zedongin kuoltua ja Albania eristäytyi kaikista muista maista. Albaniaa johti melkein neljäkymmentä vuotta mies, josta tuli vähitellen julma diktaattori ja henkilöpalvonnan kohde. Tämän diktaattorinsa Envar Hoxhan johdolla maa pitkään sinnitteli omalaatuista kommunismiaan toteuttaen.

Muistot tästä synkästä vaiheesta ovat melkein hävinneet. Ihmiset eivät mielellään muistele niitä aikoja, hymähtävät vain ja pudistelevat päätään. 1990-luvun alussa alkanut muutos ja avautuminen näkyy ihmisten avoimissa katseissa ja kadunvarsien mainoksissa. Liikekeskuksissa vilkkuvat kansainväliset brändit ja teillä mersujen tähdet. Mutta jotakin on jäljellä muistuttamassa pitkästä suljetusta ajasta.

Diktaattori Hoxha oli vainoharhainen johtaja, joka näki vihollisia kaikkialla. Vastustajat omassa maassaan ja puolueessaan hän otti surutta hengiltä. Kansalle luotiin uhkakuva, jonka mukaan Nato oli hyökkäämässä Albaniaan, koska täällä on työläisten paratiisi ja sellaisen syntyminen Eurooppaan uhkaa länsimaiden kapitalisteja. Tätä paratiisia puolustamaan johtaja määräsi rakennettavaksi bunkkereita, joista käsin urheat albaanit voisivat taistella hyökkääjiä vastaan.

Albaniassa on kolme miljoonaa ihmistä. Jokainen perhe rakensi oman bunkkerin, johon vetäydyttäisiin hyökkäyksen alkaessa. Sieltä sitten yleensä yhdestä aukosta tulitettaisiin vihollista. Albaniaan rakennettiin noin 700 000 teräsbetonista bunkkeria. Näitä tuskin on kukaan laskenut ja niinpä niiden lukumäärästä on paljon erilaisia lukuja. Mutta suuri osa bunkkereista on yhä tänäänkin nähtävissä. Teiden varsilla, kukkuloiden rinteillä ja talojen takapihoilla niitä jököttää.

Kun kuri oli kova, tuli bunkkerin rakentamisesta muodostui samalla uskollisuuden osoitus johtajaa kohtaan. Syntyi isompia ja pienempiä suojia, sieniksi niitä myös kutsutaan.  Köyhässä maassa ja köyhälle perheelle tämä maanpuolustuskampanja oli suuri uhraus, joka tuntuu tämän päivän maailmakuvassa mielettömältä: eihän maata voi puolustaa sulkeutumalla pimeään ja kosteaan bunkkeriin perheen ja pyssyjen kanssa.

Tässä bunkkerissa voidaan puolustaa työläisten paratiisia Naton hyökkäystä vastaan.

Tässä bunkkerissa voidaan puolustaa työläisten paratiisia Naton hyökkäystä vastaan.

Hulluinta tässä on se, että se paha Nato tuli kuin tulikin. Mutta Nato tuli takaoven kautta: Albania haki itse Naton jäsenyyttä ja liittyi siihen monien muiden Itä-Euroopan maiden tavoin vuonna 2004. Tänään ei Albaniaa taida mikään naapuri uhata, mutta eipä löydy täältä enää työläisten paratiisiakaan!

Isompaan bunkkeriin mahtuu isompi perhe.

Isompaan bunkkeriin mahtuu isompi perhe.

21.9.2014 – Albanian heinäkerttu ja muita lintutarinoita

Kello viisi aamulla on Tiranassa hiljaista ja aika pimeää. Vuorten takana idässä voi hyvällä tahdolla nähdä kajastusta. Se jää selkämme taakse kun kaasutamme Harmut Mullerin kanssa länteen, Durresin ja rannikon suuntaan. Vähän ennen kaupunkia käännymme etelään. Divjaken kansallispuisto on metsää, kosteikkoa ja hiekkarantaa. Me suuntaamme kosteikolle etsimään syksyn muuttolintuja. Täällä on todella upeat kosteikkoalueet, kilometrikaupalla sara- ja vihviläkasvustoja ja matalaa avovettä, jossa runsaat kalaparvet värisyttävät veden pintaa.

Mutta ei täällä ole mitään lintuja!  Ei yhtään sorsalintua, ei ensimmäistäkään. Yksittäisiä vikloja, samoin pieniä ja isoja tyllejä. Muutama silkkihaikara ja harmaahaikara nokkii aamiaista kalaparvista. Kuningaskalastajia on siellä täällä rantapensaissa vettä tapittamassa. Vihviläpuskissa puikkelehtii pikkulintuja, niitä ruskeankirjavia, jotka lintukirjan puolenvälin jälkeen täyttävät kymmenkunta kuvataulua. Pyöreä pyrstö, jonka reunassa on vähän valkoista varmistaa, että linnut ovat heinäkerttuja. Muita selkeitä tuntomerkkejä on vähän, ellei sitten satu tuntemaan linnun ääntä, joka on terävä ”zip”. Piilotteleva otus, mutta meillä on tuuria sen kanssa, sillä saamme muutaman kivan kuvan muistoksi tapaamisesta.

Heinäkerttu näytillä Divjaken kansallispuiston rantapensaissa. Olen lintuja katsellut jo yli viisikymmentä vuotta, mutta ekan kerran sain ihailla heinäkerttua näin mukavasti.

Heinäkerttu näytillä Divjaken kansallispuiston rantapensaissa. Olen lintuja katsellut jo yli viisikymmentä vuotta, mutta ekan kerran sain ihailla heinäkerttua näin mukavasti.

Albanian linnustossa ei ole paljon kehumista muutoinkaan. Toki täällä tapaa useita Suomessa harvinaisia lajeja, mutta ne ovat samoja, jotka tulevat tutuksi myös muissa Välimeren maissa. Esimerkiksi pensassirkku, rusorintakerttu, samettipääkerttu ja vaalea tervapääsky käyvät pian tutuiksi. Mutta aiemminkin olemme ihmetelleet vesilintujen ja rantalintujen puuttumista, vaikka elinympäristöjä on jäänyt jäljelle muuten holtittomasta maankäytöstä. Petolinnut ovat myös vähissä. Näissä suhteissa Bulgaria tai Espanja ovat aivan toista maata.

Jatkamme etelään kohti Vloren kaupunkia, jonka pohjoispuolella on laajat suola-altaat ja niiden reunoille harvinaisen hienoa aroa. Moottoritien varrella näemme langalla tuulihaukan, jonka toki noteeraamme, sillä petoja näkyy harvoin. Kohta näkyy toinen. Ja kolmas. Kun kohta langalla on viisi tuulihaukkaa, painaa Hartmut jarrua ja ajamme tien reunaan. Arvaus osuu oikeaan: nämä ovatkin pikkutuulihaukkoja. Niitä on hyönteisjahdissa niittyjen yllä kolmisenkymmentä. Emme vaivaudu käymään niitä kaikkia niin tarkkaan läpi, etteikö joukossa voisi olla joku tavallinenkin tuulihaukka, ehkä ei kuitenkaan.

Pikkutuulihaukka ponkaisemassa lentoon.

Pikkutuulihaukka ponkaisemassa lentoon.

Löydämme liittymän ulos moottoritieltä ja jäämme kuvaamaan pikkutuulihaukkojen saalistusta. Näiden joukossa vilahtaa niityllä oudon näköinen vaaleampi pikkuhaukka, joka kohta tunnetaan nuoreksi punajalkahaukaksi. Ammumme sitä auton ikkunasta 600:n ja 1000:n millin tykeillä. Saaliiksi saamme kivoja kuvia tästä kauniista linnusta.

Nuori punajalkahaukka metsästi hyönteisiä pikkkutuulihaukkojen kanssa.

Nuori punajalkahaukka metsästi hyönteisiä pikkkutuulihaukkojen kanssa.

Suola-altaillakin on niukasti lintuja. Kuusikymmentä flamingoa torkkuu keskellä allasta. Sähkölinjalla nököttää tumma, kapeanmallinen lintu, joka hämmästykseksemme on sinirastas-koiras. Se ei osaa kertoa, miksi se on tullut vuorten rinteiden kallioilta alamaihin, suola-altaan reunojen tasangoille.

Vielä suurempi yllätys meitä odottaa arolla. Sitä halkovan kuivatusojan varressa nokkii muutama valkoviklo sekä näitä matalakoipisempi ja pienempi, muutoin saman oloinen lintu. Yleensä lintuja pääsee autossa lähemmäs kuin kävellen. Kun nyt viklot lopulta lähtivät meitä karkuun, vetivät ne tuon pienemmän kahlurin mukaansa. Lennossa sillä näkyi valkea siiven takareuna. Ei samalla tavoin koko matkalla kuin punajalkavikolla, mutta kuitenkin puhtaanvalkoisena pilkkana. Kun uudelleen näimme linnut maassa, varmistuimme, että rantakurvi se on tänne Albanian arolle saapunut.

 

Käyränokka kurvi ensimmäistä kertaa Albaniassa. Näin luulemme.

Käyränokka kurvi ensimmäistä kertaa Albaniassa. Näin luulemme. Valkoviklo seuraa tilannetta.

Tämä käyränokka pesii lähimmillään Länsi-Venäjällä ja Valko-Venäjällä, jota lännempänä sitä ei kovin usein tapaa. Suomessa pesii pieni populaatio Oulun seudulla. Voi olla, että teimme Albanian ensimmäisen havainnon tästä linnusta. Jos näin olisi, niin kuitenkin suurempi ansio tästä kuuluu Albanian olemattomalle ornitologian perinteelle kuin tämän saksalais-suomalaisen lintutiimin taidoille.

1.10.2014 – Erikoista rakentamista ja purkamista

 

Kahvilla käydään usein. Kadunvarret Tiranassa ovat täynnä viehättäviä kahviloita. Siis sananmukaisesti täynnä: niitä on 5 – 6 yhdessä korttelinvälissä ja terassit ovat levinneet pitkälle katukäytävän päälle. Täällä tilataan tavallisesti kuppi kahvia (pieni ekspresso) ja saadaan sen kanssa lasi vettä. Pöytään tarjottuna tämä maksaa tavallisesti 100 levaa eli noin 70 eurosenttiä. Eikä kahvin kanssa juuri koskaan näe kakkua, leivosta tai muuta pullan puolikasta.

Pari päivää sitten Tirannan kahvilakulttuuri järkkyi, aivan sananmukaisesti. Ei, se ei ollut maanjäristys. Vaan yhtenä aamuna joukko rälläkkämiehiä iski katukahviloiden kimppuun. Poliiseja oli runsaasti paikalla, mutta he vain pitivät kahvilan omistajia aisoissa sillä aikaa kun kahvilan seiniä, pylväitä ja kattoja alettiin romahduttaa alas. Pian paikalla oli runsaasti yleisöä seuraamassa terassien tuhoa. Eikä vain Rruga Mine Pezan, oman katumme ja naapurikahvilamme kohdalla vaan kaikkialla keskustassa. Varmaan kymmeniä kahvilan terasseja tuhottiin poliisin suojeluksessa. Katuyleisö enimmäkseen nautti näytelmästä: purkajille hurrattiin ja omistajalle buuattiin.

Terassien purkutalkoot menossa Tiranan keskustassa. Moni ihana kahvila menetti näinä päivinä ulkotilansa. Asiakkaat varmaan palaavat kun pöly laskeutuu.

Terassien purkutalkoot menossa Tiranan keskustassa. Moni ihana kahvila menetti näinä päivinä ulkotilansa. Asiakkaat varmaan palaavat kun pöly laskeutuu.

Vasta vähän myöhemmin levisi tieto, että kaupungin uusi hallinto oli päätynyt näin radikaaliin hyökkäykseen sen jälkeen kun luvattomasti katukäytäville laajentaneet kahvilat eivät muutoin suostuneet purkamaan jalankulun estäviä terassejaan.

Tätä katsellessa tuli mieleen, että tällaista kansanhuvia ei taida juuri löytää muualta kuin Albaniasta.

Mutta terassit ja parvekkeet ovat muutoinkin ihmisten suosiossa. Maaseudun talojen arkkitehtuuri on suomalaisittain aika omaperäistä: talot ovat kaksi- tai kolmikerroksisia ja niissä on pitkiä tai pitkiä ja leveitä parvekkeita eri puolilla taloa ja eri tasoissa. Eräät parvekkeet ovat ilmeisesti koristeita, sillä kaikkiin ei edes johda oviaukkoa.

Monenlaisia taloja, joissa on paljon parvekkeita ja iloisia värejä. Ympärillä puutarhaa, jossa kasvaa viinirypäleitä, granaattiomenoita ja vaikka mitä.

Monenlaisia taloja, joissa on paljon parvekkeita ja iloisia värejä. Ympärillä puutarhaa, jossa kasvaa viinirypäleitä, granaattiomenoita ja vaikka mitä.

Vielä lokakuun alussa aurinko paistaa lämpimästi: Tänäänkin lämpö kiipesi 24 asteeseen. Kesällä voi lämmintä olla 35 astetta. On hyvä omistaa talo, jossa voi auringon paahdetta ja varjoa etsien tai vältellen valita sopivan parvekkeen, joka tarvitaan rentoutumiseen pienen kahvikupin ja vesilasin kera.

2.10.14 – Yö Albanian vuorilla

 

Taivas kajastaa vielä vähän vaaleana, kallistunut kuunsirppi seuraa meitä ylhäältä. Tie kulkee vuoren rinteen korkealla hyllyllä. Jyrkkää mutkaa ja nousua. Päällyste päättyi jo kilometrejä sitten, mutta kivinen hiekkatie on vielä ajettavissa. Ehkä seuraavan vuorenharjanteen takana on jo se kylä mitä etsimme. Hotelli Alpin on tämän vuoristotien varrella, tästä ei ole epäilystä – vielä.

Pettymys. Tumma laakso, jossa ei paista yhtään valoa. Tie käy melkein mahdottomaksi ajaa maasturillakaan. Vesi on syönyt puolimetrisiä uria siihen, tie on kuin isoista pyöreistä kivistä muodostunut kapea patja. Vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla ammottaa pudotus jonnekin. Pimeä kuitenkin armahtaa meitä. Emme näe, että onko pudotus viisi, sata vai viisisataa metriä. Parempi on olla ajattelematta sitä ja keskittyä auton pitämiseen tiellä. Kyllä tämä tie johonkin johtaa. Rinnettä vaan ylös, sieltä päältä alkaa varmaan parempi tie.

Säkkipimeää. Tie ei parane, mutta vihdoin yhdeltä vuorenharjanteelta näkyy valoja hajallaan laaksossa. Auto jatkaa kompuroimista hyllyllään, mutta tie näyttääkin ohittavan valot. Ei sentään, se lähtee siksakia laskeutumaan alas. Lukemattomien mutkien jälkeen tie oikenee. Auton valoissa näkyy laidunmaita ja äkkiä näkyviin tulee toinen maasturi tien vieressä ja ulkona on kaksi ihmistä. Vihdoinkin saamme neuvoa paremmasta tiestä! Kyllähän näille taloille pitää jostakin tulla kunnollinen kulkuväylä!

”Hello! Do you speak English?” “Yes, yes” “Where are you from?” “From Swizerland. And you?”

Näin alkaa keskustelu kahden turistipariskunnan välillä Pohjois-Albanian yössä. Molemmat eksyksissä. Siinä vertaillaan pikaisesti arvioita paikallisten teiden kunnosta ja manataan teiden viitoitus alimpaan arvoluokkaan, mitä Eurooppa tuntee.

Me olemme lähteneet neljä tuntia sitten Tiranasta hyvällä maasturilla Albanian pohjoisosan vuoristoon. Mukana meillä on kahdet tiekartat, kännyköille ladattuna Google Mapsin tiekartat (jotka tosin ovat kehnoja) ja mukana on vielä printit kartoista, joihin kääntymiset tärkeistä risteyksistä oli piirretty selvästi näkyviin. Tavoitteena on pieni vuoristohotelli paikassa, josta ei voi erehtyä! – Silti teimme yhden kohtalokkaan virheen, saman minkä sveitsiläispariskuntakin oli tehnyt. Ja niin olemme nyt pimeässä yössä ja vähemmän kadehdittavassa paikassa.

Vaimolleni Tuijalle olen kyllä aina ennen näitä omatoimimatkoja sanonut, että minun kanssani saa varmasti elää ennen kokemattomia seikkailuja: ei koskaan tiedä etukäteen, mitä voi sattua ja mihin voi eksyä. Hän on sanonut, että harvassa ovat ne miehet, jotka tällaista tarjoavat! Myös varhaisempaa näyttöä vuorille eksymisestä löytyy. Nelisen vuotta sitten jäimme Vähä-Kaukasuksella jumiin, kun yön pimeydessä lumi sulki tien vuoriston solassa. Siitäkin selvittiin ja kokemuksesta tuli hienoja muistoja. – Mutta vielä on ratkaisematta, miten niitä saataisiin tästä eksymisestä.

Tunnelmakuva vuoristosta. Eksynyt sveitsiläinen ja suomalainen etsivät kartasta teitä otsalamppujen valossa.

Tunnelmakuva vuoristosta. Eksynyt sveitsiläinen ja suomalainen etsivät kartasta teitä otsalamppujen valossa.

Siinä lantikan konepellin päällä vertailtiin karttoja kahden otsalampun valossa. Pääteltiin, että me olemme varmaan Ibame-nimisen pienen vuoristokylän laidalla, kymmeniä kilometrejä länteen siitä, mistä odotimme itsemme löytävämme. Mutta ei tilanne ole niin lohduton, kuin voisi kokematon vuorilla eksyjä ajatella. Siinä manailun ohessa naureskelemme tätä maata ja omaa tyhmyyttämme. Ystävillämme on autossa makuupaikat ja he jäävät tähän odottamaan aamua. Me päätämme jatkaa alas kylään ja etsiä sieltä joko sänkyä tai neuvoa.

Kylä ei olekaan kylä vaan muutama hajallaan oleva talo, joiden välillä ei kulje mitään oikein tieksi kutsuttavaa. Mutta kuitenkin siellä tulee vastaan auto. Se pysähtyy ja ulos tulee kaksi albaania. Kielitaito on vain kansallista luokkaa, mutta käsillä puhuminen auttaa: tästä tuohon suuntaan (viittoilu) pari kilometriä (kaksi sormea), sitten neljän tien risteys (käsivarret ristissä), josta oikealle (viittoilu). Ja siitä on sitten kuusikymmentäkaksi kilometriä hotellille. Matkan määrittelyyn tarvittiin paperi ja kynä, sillä kuusi, kuusitoista ja kuusikymmentä ovat foneettisesti aika lähellä toisiaan. Kättelyt, hymyt ja matkaan.

Talojen valot jäävät taakse. Neljän tien risteystä ei näy, ei oikein tietäkään, vain auton jälkiä hiekkaisessa maassa. Auton valoissa näkyy iso valkoinen risti. Tarkoittivatko ne ristissä olevat käsivarret kenties tätä? Ristin takaa kääntyy ura oikealle! Ja pomppiva matka jatkuu. Tunnin, enemmänkin.

Alhaalla laaksossa näkyy taas valoja. Ne jäävät taakse. Kehnosta tiestä eroaa vielä kehnompia vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Sitten edessä enemmän ja isompia valoja. Onkohan tuo joku tehdas? Lopulta tie yhtyy asvalttitiehen. Ne valot ovat rivissä valtavan padon päällä, joka sulkee Drin-joen virtauksen laaksossa. Alkaa todellakin näyttää siltä, että selvisimme kolmen tunnin eksymisestä pimeille vuoriston pikkuteille. Tästä on enää tunnin ajomatka hotellille. Tuntuu uskomattoman hyvältä ajaa taas pitkin asvalttitietä. Seuraavana aamuna sitten näemme, että asvalttia se tie toki on, mutta pelottavan kapea.

hotelli alpin

Tänne päädyimme yöllä. Hotelli Alpin aivan tien varrella. ”Paikasta ei voi erehtyä”.

Kivilinnaa muistuttavan hotellin ikkunoista loistaa himmeää valoa. Ovella on iso kyltti, jossa lukee albaniaksi ja vajavaiseksi englanniksi ”MBYLLUR – CLOSE”.  Kolkutamme ovea melkein viimeisillä voimilla ja ehdin, jo ajatella miten auton penkit voi taivuttaa taakse ja nukkua ainakin muutaman tunnin tässä pihalla. Mutta isäntä onkin hereillä ja avaa meille oven. Lopulta lakanoiden väliin päättyy tämäkin seikkailu!

3.10.2014 – Albanian alpeilla

 

Tänään jatkuu ratin kääntäminen vuoristoteillä. Nyt toki päivänvalossa ja asvaltilla. Huomasimme jo eilen ennen pimeän tuloa lukuisat muistotaulut kukkapuskineen tien reunoilla. Niitä oli jo alemmilla tienosuuksilla, mutta täällä ylhäällä niitä on todella paljon, muutaman kilometrin välein. Puusta tai kivestä on tehty pieni muistomerkki tai risti (väestössä on muslimeja ja kristittyjä), jossa on siitä alas syöksyneen autokuskin kuva. Usein autoa on ajanut nuori mies. Joskus kuvia on kaksi tai kerran peräti viisi. Muistomerkit itsessään välittävät järkyttäviä tarinoita. Hiljaisina mietimme mistä ne kertovat: huonoista teistä, kehnoista autoista, hurjista kuljettajista, holtittomasta viinan käytöstä vai kaikista näistä?

muistomerkki

Tästä ajoivat kerran ulos Hasandocin veljekset, 20 ja 22 vuoden ikäisiä nuoria miehiä.

Suurin osa maasta on vuoristoa. Adrianmeren rannikon suuntaista vuorijonoa Sloveniasta Makedoniaan kutsutaan nimellä Dinaariset alpit. Albanian pohjoisinta kolkkaa lähestyessä vuoret käyvät mahtaviksi. Täällä tätä osaa vuorijonosta kutsutaan Albanian alpeiksi. Jyrkkiä seinämiä ja teräviä huippuja, mutta korkeimmatkin jäävät reilusti alle kolmen tuhannen. Tämän vuorijonon ylimmät huiput ovat yleisesti 2600 metrissä, Dinaaristen alppien korkein huippu Prokletje Albanian ja Montenegron rajalla tavoittelee 2700 metriä. Näin loppukesällä korkeimmatkin näistä näyttäytyvät lumettomina.

Tänne on suunnitteilla uusi kansallispuisto. Albanian pohjoisrajalla on jo parikymmentä vuotta vanha Valbonan kansallispuisto (Valbona Valley National Park), joka rajautuu rajan takana Montenegrossa Prokletijen kansallispuistoon. Nämä on tarkoitus yhdistää ja kolmanneksi tulisi siinä vieressä Kosovon puolella oleva vuoristo, jonne uutta kansallispuistoa suunnitellaan.

Me ajamme pohjoiseen johtavan tien päähän, Valbonan kylään kansallispuiston keskuksessa. Tämä puisto näyttää nyt, ennen tulossa olevaa laajennusta käsittävän yhden mahtavan laakson ja sen ympärillä olevat korkeat vuoret. Kaikesta huomaa, että täällä satsataan nyt matkailuun: tie on uutta asvalttia (teko vielä vähän kesken) ja laaksossa on useita uutuuttaan hohtavia majapaikkoja ja pieniä hotelleja. Me päädymme suurimpaan, hotelli Valbonaan sulattelemaan näkemäämme.

Hotellin seisoo tien vieressä vanhan mallinen Land Rover. Siinähän ovat sveitsiläiset ystävämme viime yöltä! Vaihdamme kokemuksia. He ihailevat meidän saavutustamme, kun pääsimme kuin pääsimmekin loppuyöksi hotelliin. He olivat heränneet aamuyöllä kovaan sateeseen ja ukkoseen. Päivänvalossa hekin löysivät takaisin asvalttitielle ja sitä pitkin Valbonaan.

valbona 1

Valbonan laaksossa on ruska alkanut.

Iltapäivän kävelyretkellä ihailemme keltaiseksi muuttuvia pyökkejä. Syksyn ruska on kohta saavuttamassa huippunsa. Täällä laaksossa jää kaipaamaan hyviä, mutta ei liian vaikeita vaellusreittejä, esitettä karttoineen, kunnon opastaulua kansallispuistosta sekä luontopolkuja. Ilman niitäkin saamme läpileikkauksen kansallispuiston, tai ainakin tämän laakson linnuista: pähkinänakkeli, viitatiainen, vihertikka, mustaleppälintu ja korppi. Pari mukavaa lintumuistoa jää tästä puistosta mieleen: kaksi maakotkaa, jotka kaartelivat korkealla vuoren seinää vasten ja koskikara, joka toistamiseen tutki puroa vain parin – kolmen metrin päässä majamme portailta.lampaita

4.10.2014 – Pistäydymme naapureissa

 

Valbonassa ovat pilvet matalalla. Päätämme lähteä Kosovoon ja Montenegroon. Täällä se käy helposti: ajat vain raja-asemalle ja näytät passit. Autonkin dokumentteja saatetaan kysyä. Ei tarvitse nousta autosta eikä avata takaluukkua laukuista puhumattakaan. Harmittamaan vain jää, että eivät lyö passiin leimaa.

Ajamme siis Kosovon puolelle. Raja-asema on korkealla vuoristossa, jonne noustaan mutkittelevaa serpentiiniä ja josta laskeudutaan ylätasangolle. Aina uuteen maahan tullessa vertaa mielessä näkemäänsä edelliseen maahan. Kosovo on osa entistä Jugoslaviaa. Täällä tämä näky siisteinä tienvarsina, taloina, pihoina, liikkeinä. Huolimatta viisitoista vuotta sitten käydystä Kosovon sodasta, on vaikutelma vauraampi.

Ajattelemme käyvämme muutamassa kaupassa, mutta se ei onnistu. Tänään on lauantai ja muslimien pyhäpäivä. Liikkeet ovat kiinni ja pikkukaupunkien keskustat hiljaisia. Koululapsia siisteissä vaatteissaan on tulossa jostakin. Menemme lounaalle.

mustia vuoria 1

Mustien vuorten maisemaa lähellä Kosovon rajaa.

Kolmen tunnin Kosovon vierailun suurin yllätys on valuutta. Tai sen puuttuminen. Ravintolassa meille selviää, että Kosovossa käytetään maksamiseen euroja. Niillä maksamme oikein maukkaan aterian, jossa salaattia, hyvää naudanlihaa, perunoita ja vihanneksia. Päälle kahvia. Kohtelias tarjoilija puhuu vähän englantia ja valistaa meitä raha- ja sapattiasioissa. Alle kymmenen euroa kahdelta henkilöltä. Tämä on yleinen hintataso kaikissa näissä maissa.

Iltapäivä serpentiiniä. Vähän huvittavalta tuntuu, että joka serpentiinin silmukkaa lähestyttäessä pyöreä liikennemerkki ilmoittaa nopeusrajoitukseksi 10 km tunnissa. Ylhäällä on Kosovon puolen raja-asema, jonka jälkeen nousu jatkuu loivempana ja maisemat avautuvat laajempina. Ennen Montenegron raja-asemaa selviää suomalaisellekin, miksi maan nimi on Crno Gora, Montenegro eli musta vuori. Kallion väri on kyllä vaaleaa, ilmeisesti kalkkikiveä jossakin muodossa eikä sellaista mustaa saviliusketta kuin mikä on tyypillistä Kaukasuksen vuorille. Mutta täällä vuoren rinteillä kasvaa tummaa kuusta, joka on varmaankin serbiankuusta. Ylhäällä mustaa kuusikkoa on läikittäin alppiniittyjen lomassa, mutta kun lasku alkaa Montenegron puolelle, tihenevät metsät ja kuusiin tulee pituutta. Tämä on todellakin aika mustaa vuoristoa.

Laskeudumme monta tuntia vuorilta länteen ja etelään. Enää ei ole tie serpentiiniä vaan vuoriston luonne mahdollistaa loivan laskeutumisen jokilaaksoja seuraten. Tuntuu, että yhtä ja samaa alamäkeä jatkuu ikuisuuden. Niin jatkuukin ja meidän osaltamme se päättyy illan hämärtyessä Podgoricaan, Montenegron pääkaupunkiin. Maksamme yöstä pienessä siistissä hotellin huoneessa 30 euroa. Euro on tämänkin maan ainoa valuutta.

5.10.2014 – Matkan viimeinen päivä Shkrodra-järven rannoilla

Pyhäaamun aamukahvi Podgorican ydinkeskustassa. Tästä kaupungista ei jäänyt mitään erityistä mieleen. Mutta Montenegro on hyvin kaunis maa. Kooltaan se on lilliputti, vain 4% Suomen pinta-alasta. Ja väkeä täällä asuu 700 000 ihmistä. Kieli on slaavilaista montenegroa, mutta sitä kirjoitetaan länsimaisin kirjaimin. Vaikutelmaksi jää, että tänne pitää tulla uudelleen. Euroopan suurin kanjoni Tara-joen varrella Durmitorin kansallispuistossa jäi nyt näkemättä. Samoin Kotorin kaupunki Adrianmeren rannalla. Taran kanjoni ja Kotorin vanhakaupunki ovat Unescon maailmanperintökohteita.

Suora tie vie meitä etelään kohti Albanian rajaa. Ennen sitä tie saavuttaa Shkodra-järven rannan. Tämä on suuri järvi maiden rajalla. Sen pohjois- ja itäranta muodostavat Skodran kansallispuiston, jonka valtavan laajat kosteikot, puolet 40 000 ha kansallispuistosta näkyvät vuorenrinteellä kiemurtelevalta tieltä. Näemme edessämme komean puisen tornin, jonne poikkeamme. Tornilta aukeaa hyvä näkymä yli saraikkojen, jossa polskii pikkumerimetsoja, uikkuja ja nokikanoja. Varmaan muitakin lintuja, mutta ilman kaukoputkea kaukaisemmat linnut jäävät ilman nimeä. Tornin juurella sirisee kuningaskalastaja ja tiittaa pussitiainen. Lintutorni on aivan uutta tekoa, valmistunut varmaankin tänä vuonna. Useassa kyltissä lukee, että se on rakennettu Monacon prinssi Albert II:n rahaston tuella.

Shkodra-järven rannalla Montenegrossa, Skodra-nimisessä kansallispuistossa on upeita kosteikkoja.

Shkodra-järven rannalla Montenegrossa, Skodra-nimisessä kansallispuistossa on upeita kosteikkoja.

Monacon prinssi Albert II:n säätiö on tukenut tätä lintutornia.

Monacon prinssi Albert II:n säätiö on tukenut tätä lintutornia.

Taas yksi helppo rajanylitys ja olemme Albaniassa. Ajamme Shkodra-järven eteläpäähän, Shkoderin kaupungin läpi ja kappaleen matkaa etelärannan tietä. Täällä on viehättävä kalaravintola, jonka terassilla on lounasta odotellessa hyvä kiikaroida järvellä touhuavia kiharapelikaaneja, pikku-uikkuja ja pikkumerimetsoja. Järvessä on ilmeisen paljon kalaa. Muutamaan kertaan todistamme näytelmää, jossa naurulokit paikallistavat kalaparven, alkavat pyöriä sen yläpuolella, minkä jälkeen eri suunnistaa suorastaan ryntää paikalle satoja pikkumerimetsoja. Hetken paikalla käy kova kuhina kun tiheäksi pakkautuva lintuparvi sekin nauttii kalalounasta.

Linnut ovat löytäneet kalaa. Satoja pikkumerimetsoja, muutama etelänharmaalokki ja silkkiuikku ovat lounaalla.

Linnut ovat löytäneet kalaa. Satoja pikkumerimetsoja, muutama naurulokki ja silkkiuikku saavat nyt lounasta.

Vajaat sata kilometriä ja olemme kohta Tiranassa. Huomenna tämä missio päättyy ja palaan yhdessä Tuijan kanssa Suomeen.

2.5.2014 – Tämä oli linturetki Georgian kevääseen!

vuoristo6

Kaukasuksen vuoriketun lumihuiput näkyvät oikealla. Koko päivän istumme bussissa takaisin Tbilisiin. Matkalla tehdään yksi pidempi pysähdys Jandara-järvellä, joka on Rustavin kaupungin itäpuolella, puoliksi Azebaidzhanissa.
Jandaralla pesii lukuisa määrä silkkiuikkuja, nokikanoja, valkoposkitiiroja sekä pieni yhdyskunta pikkumerimetsoja. Näemme joukon sellaisia lintuja, joita ei tällä retkellä ole aiemmin sattunut kohdalle.
Sitten Tbilisiin, jossa hotelli David Sultanin miellyttävä palvelu meitä taas odottaa. Matka on ohi. Britit ja svenskit lähtevät yöllä länteen. Minä päivää myöhemmin suuntaan pohjoiseen.
Takan on brittiläisen Sunbird Toursin järjestämä linturetki. Matka oli miellyttävä: kuljetukset, majoitukset, ruokailut ja opastukset toimivat hyvin. Oppaat olivat erinomaisen taitavia löytämään ja nopeasti määrittämään lintuja. Myös kultivoituneessa seurassa viihtyi hyvin, sillä onhan brittiläinen huumori maineikasta. Vähän parantamisen varaa voisi olla paikallisen kulttuurin ja historian esittelyssä, sillä molempia Georgialla on tarjottavana runsain mitoin.

1.5.2014 – Vappu arolla ja aavikolla

mehiläissyöjiä

Aurinko nousee tänään kymmentä yli kuusi. Sadat pääskyt lammasfarmin pihalla ovat jo heränneet ja rupattelevat talojen ympärillä. Kuhankeittäjä viheltää iloisesti isossa puussa. Mehiläissyöjien parvi trimmaa liikkeelle lähtöä aidan takana rinteessä. Niillä ei taida olla vielä kiire, sillä mehiläisetkin taitavat odottaa lämpötilan kohoamista. Nunnatasku niiailee rikkinäisellä talon katolla. Kevään ensimmäinen punakottarainen saapuu Afrikan matkalta ja pudottautuu pihalle. Me lähdemme kaukoputket ja kamerat olalla kohti laaksossa olevaa pensaikkoa.
Aamuaurinko antaa pehmeän valon ja lämmittää sopivasti. Etelänsatakielet soittelevat lukuisina ja niitä säestävät mustapääsirkut. Epävireiset rääkäisyt linnunlaulun seassa kuuluvat laakson kahdelle mustafrankoliinille, jotka yltyvät kilpahuuteluun. Oppaamme ovat taitavia poimimaan lintuja pensaista ja heinikosta. Meidän maksavien asiakkaiden ei tarvitsisi kuin pysyä lähellä ja kääntää kiikarit osoitettuun suuntaan. Kaspiankerttujen rätinä ja idänorfeuskerttujen pärinä myös kohta käyvät tutuksi. Kohta osaamme itsekin poimia lintuja esille ja määrittää niitä. Eräs aamun pikkulintujen kivoimpia löytöjä on ruostepyrstö, joka vain vähän ja ujostellen esittelee pitkää ja ruosteenväristä, valkoreunaista pyrstöään.

mustapääsirkku
Näin kuluvat vappuaamun kolme ensimmäistä tuntia ilman, että ilmapallot, sima tai tippaleivät ehtivät käväistä mielessä. Vielä pikkutuulihaukan, kuningaskalastajan, yöhaikaran ja niittysuohaukan jälkeen saamme viimein aamukahvia lammasfarmin päärakennuksessa.
Sitten taas arolle ja aavikolle! Vapunpäivän edetessä nousee myös lämpö jonnekin kahdenkymmenen viiden asteen tienoille. Se on täällä vielä aika vähän, eikä kuumuus käy sietämättömäksi talsiessamme eteenpäin. Äänimaisema taustalla on hieno ja eksoottiinen: mehiläissyöjät, kaspiankertut, mustapääsirkut, töyhtökiurut ja harmaasirkut antavat ymmärtää, että etelässä on kevät.

aro
Joskus käy tuuri, vaikka taivaan merkit muuta näyttäisivät! Iltapäivällä huolestumme pilvilautasta, joka nousee Azebaidzhanin puolelta vuorten takaa. Se peittää auringon ja nostaa kovan tuulen ja pölyä ilmaan. Samaan aikaan kävelemme kohti korkeaa vuorta, joka on varsinainen maamerkki kumpuilevalla arolla. Sen ympärillä pyörii monipuolinen sekoitus petolintuja: hanhikorppikotkia ja useita arohiirihaukkoja, näiden tummia ja vaaleita muotoja. Nämä leveäsiipiset leikittelevät tuulessa, joka vuoren rinteellä nostaa pystyjä virtauksia. Kohta paikalle lipuu myös komea arokotka. Mutta varsinaisen kohahduksen katselijoissa aiheuttavat ne kaksi aavikkohaukkaa, jotka jostakin ilmestyvät isompiensa joukkoon.
Hetken aikaa on sellainen tunnelma, että ei tiedä mihin katsoisi. Joka puolella tapahtuu. Aavikkohaukkapari kaartelee meitä kohti, kun uros havaitsee jotakin ja taittaa syöksyyn, ensin loivasti sitten yhä kiihtyen ja häviää lopulta erään kummun taakse. Noin minuuttia myöhemmin se tulee näkyviin toiselta puolen kumpua. Haukka ottaa korkeutta terävin siiveniskuin ja äkkiä huomaamme tummaa vuorenrinnettä vastaan sininärhen, joka pakenee haukan edessä henkensä kaupalla. Molemmat nousevat yhä ylemmäs. Isokokoisempi naarashaukka seuraa kilpalentoa vähän alempana ikään kuin valmiina poimimaan ilmasta talteen uroksen pudottaman sininärhen. Nämä kolme kiertävät laajaa kehää meidän ympärillämme niin, että saamme seurata saalistuksen loppuun saakka: sininärhi oli vahvassa kunnossa ja aavikkohaukka antaa lopulta periksi.
Kuluu vielä viitisen minuuttia ja taivas on tyhjä. Turhaan odotamme vielä tunnin, että näytelmät vuoren ympärillä jatkuisi. Mutta tuuli on laskenut eikä leikki nousevissa ilmavirtauksissa enää houkuta petoja tanssiin vuoren ympärillä.

30.4.2014 – Autossa matkalla itään

Kahdeksan tuntia bussissa. Viime viikkojen sateiset ilmat ovat nyt vaihtuneet lämpimäksi kevätsääksi, joka täällä tarkoittaa sellaista kahdenkymmenen viiden tai kolmenkymmenen asteen lämpöä. Ajamme Tbilisistä itään läpi Kakhetin kuuluisan viinimaakunnan. Metsiä ei enää näy, viljelykset peittävät kumpuilevaa maastoa. Missä tahansa pysähdymme, täyttää lintujen viserrys ilman. Haukat ja kotkat hallitsevat ilmatilaa.

lampaita
Lopulta pellotkin muuttuvat kuiviksi laidunmaiksi. Tulemme arolle, jossa ei juuri asumuksia näy. Siellä täällä käyskentelee viidensadan tai tuhannen pään lammaslaumoja, joita paimenet ja laumanvartijakoirat seuraavat. Tavoitteenamme on päästä illaksi eräälle syrjäkulman lammasfarmille, jossa isäntäväki majoittaa ja syöttää vieraita.

sininärhi
Ennen farmia huomaamme muutoksia lintumaailmassa. Arolla kasvaa siellä täällä joku matala pensas tai pieni puu, monet niistä tien varsilla. Näissä puissa on lintuja, tekisi mieli sanoa, että joka toisen puun latvassa istuu lepinkäinen tai sininärhi. Liioittelematta voi kuitenkin kertoa, että lämpimät säät ovat tuoneet mukanaan paljon muuttajia, joita nyt näemme bussin ikkunasta. Kuivilla osuuksilla näkyy arokiuruja lennossa ja muutama kellertäväpäinen arohiirihaukka näkyy tarkkailevan valtakuntaansa jostakin korkeammalta maastonkohdalta.

aro2
Illan suussa olemme Dalis Mtassa ja majoitumme vaatimattomiin taloihin kauniiden puiden ympäröimällä rinteellä. Alhaalla laaksossa jokivartta seuraa pitkä luonnonsuojelualue, johon huomenna tutustumme. Sen katkaisee pato, tekoallas ja voimalaitos. Silti maatilalla toimitaan pääosin ilman sähköä. Illalla kahdeksalta käynnistetään aggregaatti ja lamput sammuvat yhdeltätoista. Siinä välissä on ladattava myös kameran, tietokoneen ja turistin mukanaan tuoman minkä tahansa härvelin akut.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress