Blogi: luovasti luonnosta

27.6.2010 – Itään päin

Eilen, 26.6. otimme rennosti, kävimme uimassa Rasplickan perheen kanssa ja keräsimme voimia, sillä onhan meillä vielä edessä yli kaksi viikkoa ja korkeimmat huiput Kalliovuorista.

Matkat ovat Amerikoissa pitkiä ja vaikka tiet ovat hyviä, aikaa kuluu. Aina vaan korkeammalle kohoavien huippujen ihaileminen levähdyspaikoilla ja pistäytyminen muutamissa tien vieressä olevissa nähtävyyskohteissa saa kolmensadan kilometrin siirtymään kulumaan koko päivän. Matkamme kulki Mount Revelstockin ja Glacierin kansallispuistojen läpi. Edellisessä pistäysimme Cedar Grovin vanhassa metsässä. Sen sanotaan olevan kauimpana rannikosta sijaitsevia sademetsiä. Punaseetrit ja hemlokit olivatkin täällä korkeita ja komeita, mutta ”vain” noin 40 metriä korkeita. Eli ei mitään aiemmin Vancouver Islandilla näkemäämme Cathedral Groven todelliseen sademetsään verrattuna. Täältä on matkaa rannikolle noin 500 km linnuntietä, mutta sademäärät lienevät kohtalaisen suuria, sillä olemme nyt Kalliovuorten korkeimman vuorijonon länsirinteellä, matkalla kohti huippuja.

Punaseetrejä ja vihreä Tuija

Illan suussa teimme vielä ketunlenkin. Etsimme Den Rasplickan meille neuvomaa metsähallinnon omaa leirintäaluetta. Sen piti sijaita Kanadan poikki kulkevan 1-valtatieltä lähtevällä metsätiellä. Vähäisen haparoinnin jälkeen tie löytyi, mutta ei leiripaikkaa. Ajoimme kymmenkunta kilometriä syvälle metsään. Mutta ei se mitään! Täältä hiljaisesta metsästä löytyi monenlaisia mukavia lintuja, joita ei ollut sattunut moottoritien levähdyspaikoille. Amerikankirjorastas lauloi yksitoikkoista ryystävää säettään – kuulosti ihan suomalaiselta järripeipolta. Havupiivi (Olive-sided flycatcher) tähysti hyönteisiä lajille tyypilliseen tapaan kuivan kelon latvasta. Pysähdyimme pienen metsälammen rantaan mielessämme amerikantavin (Green-winged teal) näkeminen, sillä sitä ei ole vielä tavattu koko reissulla, vaikka melkein kaikki harvinaiset sorsat on jo kirjattu kansiin. Mutta sitä ei vieläkään näkynyt, mutta sen sijaan lammen laitaa ui hiljaa harjakoskeloemo (Hooded merganser) viiden-kuuden poikasensa kanssa. Ja sille seuraa piti naaraspuolinen pikkutelkkä (Buffledhead). Se oli nähtävästi onnistunut kätkemään katraansa saraikkoon meiltä piiloon.

Tämän kirjoittaja pienen kosken äärellä

Lopulta löysimme vaatimattoman leiripaikan toisen suolammen reunalta, todella erämaan keskeltä. Valitsimme teltan paikan ja ihailimme lammella torkkuvaa amerikanjääkuikkaa (Loon). Mutta samassa meidät yllätti sade. Ja kun taivas näytti tasaisen harmaalta, päätimme lähteä hakemaan parempaa kattoa päämme päälle. Jotenkin sitä on tullut mukavuuden haluiseksi: ei tunnu innostavalta pystyttää telttaa korkeaan, märkään heinikkoon sateen ropistessa selkään. Ajoimme taas takaisin ykköstielle ja kohti Goldenia. Sen kulmilta löysimme Carbou-hostelin, jonne majoituimme.

Den ja Vladka olivat varustaneet meidät vielä eväslaatikolla! Saimme kokea todella hienoa vieraanvaraisuutta heidän taholtaan! Näitä eväitä söimme iltapalaksemme lähellä Goldenin kaupunkia itäisimmässä reunassa Brittiläistä Kolumbiaa ja lähetimme lämpimiä ajatuksia heidän suuntaansa. Hostelissa ei ollut muita asukkaita. Avasimme television ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Illan lopuksi seurasimme, miten Saksa kukisti Englannin numeroin 4-1 jalkapallon maailmanmestaruuksista kamppailtaessa.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress