Blogi: luovasti luonnosta

12.7.2012 – Linturetkellä kuumassa katalaanien maassa

Linnuissa on joitakin hankalia piirteitä. Yksi on lintujen kiusallinen vuorokausirytmi. Ne liikkuvat, ääntelevät ja laulavat silloin, kun ihminen mieluimmin vielä näkisi autuaita aamu-unia viltin alla. Lisäksi ulkomailla retkeillessä hotellien aamiainen tarjotaan yleensä juuri siihen aikaan, jolloin meidän pitäisi olla jo kahdenkymmenen kilometrin päässä pusikossa täydessä lajinmäärityksen touhussa. Tiedätte varmaan miten siinä käy, jos pitää valita näistä vaihtoehdoista: aamukahvi ja croisantti kello yhdeksän tai ilman aamukahvia piikkipensaikossa kello seitsemän.
Toinen kummallinen ominaisuus on se, että linnut välttelevät ihmisiä. Koskaan ne eivät tule viereen visertämään ja esittelemään tuntomerkkejään. Sen sijaan ne piilottelevat puskissa tai lentävät aina vain poispäin, jolloin niiden tunteminen on tosi vaikeaa. Minullakin on valehtelematta tuhansia kuvia harvinaisista linnuista takaapäin, kaukaa tai puskassa niin, että kuvassa näkyy vain puolet pyrstöstä.  Kaiken kukkuraksi linnut uhmaavat aineen häviämättömyyden lakia. Ne ihan vaan häviävät taivaan sineen tai sen pienen puskan alle, jonka taakse ne juuri lensivät. Eikä niitä sitten ole enää missään.
Huolimatta näistä kaikista hyvää harrastusta kiusaavista epäkohdista nousimme varhain sekä näimme ja kuulimme paljon mukavia lintuja. Vuoriuunilinnut lauloivat aamuviileässä, kolme harjalintua tutki oliivipuun juuria ja turturikyyhky laskeutui puuhun meitä tarkkailemaan. Punapäälepinkäiset vahtivat kedon koppiaistilannetta ja kuskasivat sitten saaliit poikasten kitoihin. Kuhankeittäjät viheltelivät laaksossa. Korkean kallioseinämän rakosessa taisi alppikiitäjillä olla pesänsä. Ne viilettivät hurjaa vauhtia edestakaisin kymmenen-kahdentoista linnun parvessa ja osa laskeutui välillä muutamaksi sekunniksi pesän suulle. Tätä menoa tarkkaillessamme osui samalla seinämällä silmään kalliovarpunen, jolla silläkin taisi olla jälkeläisiä huollettavana. Korkealla harjanteella alkoi ympäriltämme kuulua outoa särinää, joka kuului pienen pienelle ruskokertulle, joka paheksui osumistamme sen reviirille. Kaikki nämä havaintomme ovat suomalaiselle lintumiehelle ja –naiselle harvinaisuuksia, joita tänne kannattaa tulla katsomaan. Niin, ja näistäkin linnuista karttui taas epätarkkojen ja poispäin lentävien lintujen loputon kuvakokoelma.

Punapäälepinkäinen katsoo poispäin

Näissä merkeissä kolusimme eilen ja tänään Collegatsin rotkoa, Sierra de Boumortin jyrkänteitä ja alarinteen oliivilehtoja sekä Mont-rebein kanjonia ja Montsecin vuorenharjannetta. Tähän kaikkeen ei ihan aamun viileys ja illan leutous riittänyt, vaan saimme kunnolla hikoilla myös noin 33 asteen helteessä. Tässä alkaa jo kaivata Suomen viileitä kesiä ja kunnon sadetta!

Mont-rebein kanjoni pohjoispäästään. Tämä sijaitsee aivan Katalonian länsireunalla, sen ja Aragonin alueen rajalla.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress