Blogi: luovasti luonnosta

9.7.2012 – Jylhää vuoristoa ja kivisiä polkuja kengän alla

Aiguestortesin kansallispuistossa käy puoli miljoonaa turistia vuodessa, mutta tänne pääsee vasta sen jälkeen kun metriset hanget ovat sulaneet toukokuussa. Tätä kansallispuistoa kehutaan Pyreneitten kauneimmaksi alueeksi. Vuoret nousevat korkeimmillaan 3000 metriin, ne hohtavat vaaleina ja rinteitä pilkuttavat harvakseltaan männyt.


Puistossa on merkittyjä vaellusreittejä ja täällä on kehitetty hyvä palvelu päiväretkeläisille. Valkoiset jeepit ajavat ihmisiä muutamaa reittiä myöden puiston sisäosiin, josta voi joko kävellä takaisin tai muutaman tunnin vaelluksen jälkeen palata toisesta pysähdyspaikasta maasturilla takaisin Espotiin. Tämä sopi meille hyvin, sillä emme ole varustautuneet teltalla ja rinkalla tälle matkalle.
Yksityisen firman Landrover ajoi meidät ja erään aragonialaisen pariskunnan Amitges-järvelle (Estany d’Amitges). Se on aika keskellä kansallispuistoa 2400 metrin korkeudessa. Matkalla jäivät männyt taakse, vain joku yksinäinen puu sinnittelee valkoisten graniittilohkareitten välissä. Silmiinpistävää ovat kivet. Tämä osa puistoa on ihan mahdotonta kivikkoa ja kivirakkaa. Tie tänne ylös oli varsinkin loppupäästään kuin kivipeltoa. Tosin ylhäältä katsoen havaitsi, että tiet oli kivetty keräämällä niitä kattamaan vähän tasaisempia kivenlohkareita, joiden yli maasturi joten kuten pystyy jyräämään.
Amitges-järvi samoin kuin alempana Ratera ja Sant Maurici –järvet ovat kristallinkirkkaita, vihertäviä vähän jäätikköjen ruokkimien järvien tapaan. Täällä ei näy jäätiköitä, mutta kartan mukaan länsipuolelle pitäisi olla Pyreneitten ainoat jäätiköt. Lunta kyllä näkyy vielä laikkuina vuorten rinteillä, myös Amitgesin rannalla.

Maisemat täällä ovat huikaisevia. Valitettavasti niitä on vaikea ikuistaa kuviin. Sen sijaan eläimistö ja kasvisto ovat vähän köyhempiä. Lintuja on kovin niukasti ja keskikesällä ne vähätkin linnut ovat hiljaisia. Tässä osassa kansallispuistoa ei myöskään näy kunnollisia alppiniittyjä, jotka muualla ilahduttavat kukkaloistollaan. Kivenlohkareita on niin tiheässä, että kunnon niittyjä ei ole syntynyt. Kaukaa tullut vaeltaja voisi odottaa ystävällisempää kulkumaastoa kenkänsä alle. Mutta näillä nyt mentiin. Koko päivän kesti matkamme alas Sant Maurici –järvelle, josta sama lantikka meidät poimi takaisin kylään ja puiston ulkopuolelle.

Vaikka päivä oli elävän luonnon osalta köyhä, mahtui siihen silti yksi erikoinen havainto. Aamulla odotin matkaseuraa Espotin kylän keskellä, jossa 6-7 metriä leveä vuolas puro tai pikkujoki halkoo kylää kivettyä kanavaa myöten.Tässä purossa, kuten kaikissa muissakin täällä vuoristossa, asustaa virtavästäräkkejä pariskunta aina muutaman sadan metrin välein. Nyt kuitenkin näin, miten puron suunnasta nousi tumma lintu kadun yli menevälle sähkölangalle. Se ei ollut västäräkkien sukua. Siinä tämä outolintu istui ruokakaupan edessä ja baarin ulkoterassin yläpuolella. Katsoin lintua kiikarin läpi. Mielessä kulki ajatus ohi kottaraisen ja mustarastaan, kunnes lintu langalla kääntyi. Sillä oli valkoinen rinta: koskikara! Enpä ole viidenkymmenen lintuharrastuksen parissa vietetyn vuoden aikana nähnyt koskikaraa sähkölangalla ja keskellä kylää! Aina sitä oppii uutta luontokappaleitten tavoista!

Ratera-järvi pilkottaa puiden välistä. Polkumme vie sen ohi alamaihin päin

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress