Blogi: luovasti luonnosta

20.7.2011 – Joko onnistuu Vähä-Kaukasuksen ylitys?

Suomalainen ei anna periksi. Meidän yrityksemme ylittää Vähä-Kaukasuksen vuoristo viime huhtikuussa päättyi siihen, että lumi oli sulkenut edessämme sen solan, jonka kautta Batumista Akaltsikheen kuljetaan. Tänään yritimme uudelleen. Tämä alue on Georgian lounaiskulmaa ja Turkin raja on lähellä. Ylempänä vuoristokylissä näkee minareetteja, jotka kertovat väestön olevan islamilaisia.

Luonnonvoimat eivät nytkään tehneet vuoriston ylitystä helpoksi. Huhtikuussa vastassa olivat lumihanget, nyt tulvivat tiet. Kiivetessämme tätä 110 kilometrin nousua rannikolta Gadredin solaan 2025 m korkeudessa, tuli meitä vastaan vuorilta ukkospilvi. Sellainen pieni tumma, jonka takana jo näytti paljon vaaleammalta. Vastoin odotusta ja toivetta ukkosta riitti moneksi tunniksi samoin kuin rankkasadetta.

Entä sitten? Autossahan on kuivaa – mutta ne tiet! Nyt leveät purot virtasivat meitä vastaan ja toisinaan ylärinteestä tuli jopa viisi metriä leveitä, likaisenruskeita ”jokia”, jotka kuohuen virtasivat tien poikki alas. Samalla nämä virrat söivät tietä silmissä. Ylitys tapahtui yksinkertaisesti vain ajamalla auto jokeen ja samalla toivoen, että tämä ei olisi kovin syvä. Virta oli näissä kohdin niin voimakas, että jalkaisin tai muuten tapahtuva pohjan tunnustelu oli poissa laskuista. Siellä ylhäällä oli nähtävissä myös muutamia vaarallisia sortumia, joissa osa tiestä oli vyörynyt alas. Ne ohitettiin ylärinteen puolelta toivoen, että sortuman puoli kestää. Ja kestihän se.

Rankka kaatosade ja ukkonen saatoivat meidät yli Vähä-Kaukasuksen. Vesi virtasi ennestäänkin huonoilla teillä ja maisemat jäivät näkemättä.

Kuitenkin hetkeksi aurinko tuli näkyviin. Tämä tapahtui juuri silloin, kun pysähdyimme Danisparaulin kylässä, siellä missä vuorten ylitys viimeksi tyssäsi. Veimme meitä huhtikuussa pulassa auttaneelle perheelle kassillisen tuliaisia Suomesta. Tämä vaatimattomissa oloissa elävä Mikheladzen perhe oli kotosalla ja otti meidät iloisesti ja innostuneesti vastaan. Suurella vaivalla saimme ymmärretyksi, että meille ei tule valmistaa ruokaa emmekä tällä kertaa jää yökylään.

Meillä on tuttuja tässäkin vuoristossa! Tämä perhe auttoi meitä kerran vaikeuksissa täällä ylhäällä. Kuvassa Tuija, osa perheestä ja vähän sukulaisia.

Hyvillä mielin jatkoimme eteenpäin. Rankassa sateessa ylitimme solan, jossa olisi mielellään pysähtynyt pidempään maisemia ihailemaan ja lintuja ihmettelemään. Vuorten toisella puolella maisema muuttui: täällä etelärinteellä kasvoi rehevää lehti- ja sekametsää eikä siellä ollut lainkaan asutusta ennen kuin 25 kilometrin päässä ensimmäisessä laaksossa. Myös ylänkömaan niityt ja kalliot kertoivat paljon kuivemmasta ilmastosta. Olimme tulleet vuorten yli jälleen uuteen laaksoon!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress