Blogi: luovasti luonnosta

15.7.2011 – Yritys valloittaa Nakaichon sola

Aamulla jatkoimme päiväreput mukana matkaamme jokivartta ylös kohti Parsman kylää, joka on noin viiden kilometrin päässä. Vähän ennen kylää on silta, josta pääsee yli joen. Se on tämä sama Pirikita Alazani, joka vie harmaata vettään kovalla kiireellä alaspäin. Jossakin parinkymmenen kilometrin päässä se siirtyy Dagestaniin ja vaihtaa nimeään. Lopulta kiire päättyy Kaspian mereen. Jokien kulusta tietää, että olemme Kaukasus-vuoriston pohjoisrinteellä. Muutoin joka puolella on yhtä korkean näköisiä huippuja ja rinteitä kaikkiin maailman suuntiin.

Joen takana on reitti, joka johtaa tämän vuorenharjanteen yli Verkhovanin kylään. Rinne on tavattoman jyrkkä ja raskas nousta. Eikä reittiäkään ole mihinkään merkitty. Polkuja risteilee eri suuntiin. Pyrimme pysymään sillä reitillä, joka vei siksakia ylös ja joka oli koristeltu hevosen lantakasoilla. Sen kun voisi ajatella olevan merkkinä reitin käyttämisestä hevosvaelluksiin.

Mukanamme lähti nousuun tapaamamme brasiliais-saksalainen pariskunta. He nousivat meitä nopeammin ja hävisivät ylärinteeseen. Me hikoilimme pienen pätkän kerrallaan. Nakaichon sola on 2903 metrin korkeudessa ja jokainen metrin tuntui täällä rankalta.  Varmaan ilmakin on sen verran ohuempaa, että pisti turkulaiset huohottamaan. Olimme vielä useita satoja metrejä alemmalla tasolla, kun päätimme pitää lounastauon kauniissa purolaaksossa, joka oli täynnään kukkivia kasveja. Sieltä tunnistimme valkoisen rhododendronin, arnikin, endeemisen kevätesikkolajin, tavallisen metsäkurjenpolven, mutta suurin osa jäi ilman nimeä ihailtavaksi.

Tämä esikko on yksi Kaukasus-vuoriston 231 endeemisestä kasvilajista. Latinaksi se tunnetaan nimellä Primula luteola.

Kun kerran olemme täällä nauttimassa emmekä vuoria valloittamassa, päätimme antaa periksi. Siinä näin pähkäillessämme tuli vuorten takaa näkyviin ukkonen, joka äkkiä sammutti auringon ja täytti laaksot jyrinällään. Tämä luonnollisesti pisti meihin vauhtia, sillä olemme jo oppineet, että jos nousu on raskasta niin laskeutuminen samaa rinnettä se vasta on vaikeaa. Halusimme tietenkin välttää luistelemista alaspäin märkiä kiviä ja ruohoa pitkin. Nopea alasmeno siitä tulisi, mutta myös viimeinen lajissaan. Mutta onneksi sade meidät ohitti melkein kokonaan ja pääsimme rauhassa laskeutumaan takaisin.

Minulla oli repussa kaikki se kameravarustus, jonka olen kalliilla hinnalla vuosien mittaan hankkinut. Lisäksi siellä vietti joutoaikaa kiikari, jota olisi jyrkillä rinteillä ollut vain tiellä. Tämä noin 12 kilon reppu oli mukana sen vuoksi, että voisin kuvata sekä lintuja että maisemia, joita molempia täällä odotin olevan. Maisemakuvia tulikin tallennettua monesta kulmasta, mutta ne linnut! Jostakin syystä linnut ovat täällä kovin arkoja. Olen jo monta päivää tähdännyt pitkällä putkella kultahemppoja, näitä korkean vuoriston lintuja, joita ei muualla Euroopassa tavata. Niiden iloisesti pirisevä ääni kuuluu täällä kaikkialla ja poikueet lentelevät edestakaisin. Kuinka hienoa olisikaan saada hyvä kuva tästä kauniista pikkulinnusta, jonka pää ja rinta ovat mustat, mutta otsalla on kirkkaan oranssi laikku! Joka päivä olen niitä tähtäillyt, mutta ne joko hyppäävät heti lentoon kun minut näkevät tai sitten hyppivät heinikossa, johon kamerani automaattitarkennus ne aina hukkaa. Monta epäterävää kuvaa on jo syntynyt ja jokunen kelvollinen tämän vuoden poikasesta, jolla ei ole mustaa naamaa tai oranssia otsassa.

Aina jotakin sattuu jäämään kuvaan! Hillityn kaunis kivikkorastas on eräs korkean vuoriston aroista linnuista.

En edes yrittänyt kuvat niitä sinänsä eksoottisia ja eurooppalaisittain harvinaisia kaukasianuunilintuja tai vuoritiltaltteja, joita näissä vuorenrinteen viimeisissä pusikoissa helkyttelee. Ne eivät ole järin näyttäviä harmaita ja rusehtavia pikkulintuja, joita on hyvin vaikea saada näkyville lehtien seasta. Mutta onhan niitä ihan mukava kuunnella, kun kerran täällä niitä laulelee.

1 kommentti

Kaarina Leino22.7.2011 at 23.17

Todella hyvä kuva kivikkorastaasta! 12kgn reppu selässä siellä kiipeemässä.. kyllä sulla on kuntoa kun jaksat!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress