Blogi: luovasti luonnosta

13.7.2011 – Omalon kukkaniityillä

Yöllä ukkonen paukkui laaksomme yllä. Aamu alkoi sateessa, mutta sateen jälkeen lämpö palasi. Viimeiset matalat pilvet vielä vähän aikaa koristivat vuorten huippuja. Pihan pikkulinnut palasivat nopeasti arjen askareihin. Mustaleppälinnut ruokkivat vielä pesässä kasvavia poikasia, kun taas kolme punavarpuspoikaa vihelsi parasta viisuaan saadakseen neidot kiinnostumaan siitä, mitä heillä oli tarjolla. Majatalomme sijaitsee Omalon kylän yläpuolella, jyrkän ja pitkän mäen päällä – kuten tänään saimme mennen tullen kokea. Mäen rinteessä, siellä missä on jyrkkiä saviliusketörmiä, kiehasi kultahemppoja. Yhdessä vilkkaiden tiklien kanssa nämä pienet kultaotsat opastivat lentopoikasiaan välttämään maailman vaaroja, esimerkiksi samoilla rinteillä ruokaa etsiviä mustavariksia tai mustanaamaisia pikkulepinkäisiä.

Me liuimme sateesta märkää rinnettä alas laaksoon. Kävelimme Omalon pikkuteitä ja nautimme uskomattoman kauniista kukkaniityistä. Siellä kukkivat sikoangervot, neidonkielet, kyläkurjenpolvet, verikurjenpolvet, laukut, orkideat ja lukemattomat vieraat kukkalajit toinen toistaan koreampina. Eräät näistä nimettömäksi jääneistä kasveista kantavat Kaukasiaan viittaavaa tieteellistä nimeä, jotkut kuten tushetianruusu, Rosa tushetica, myös tämän laakson nimeä. Tämä kertoo siitä, että Kaukasus on eräs maailman ”Biodiversity hot spoteista”, endeemisten lajien keskuksista. Monta kertaa kävely katkesi siihen, että minä kyykin kukkien keskellä tähtäillen kuviin vuorenhuippuja taustoiksi. Kauniita kuvia siitä syntyikin, sellaisia ainakin omaa henkeä salpaavia.  Vielä jäi kuitenkin kuviin ikuistamatta taustalta kuuluva ruisrääkän narina ja viiriäisten pitputtelu.

Kyläkurjenpolvi koristaa niittyjä Kvemo Omalossa

Tavoittelimme Shemakon kylää, viitisen kilometriä Omalosta alavirtaan. Siellä on nähtävillä vielä vanhaa asutusmallia: ylhäällä rinteellä kesätalot parvekkeineen ja laaksossa lämmitettävät talviasumukset. Vaan me emme tänään sinne päässeet. Kävelimme kylästä pitkää jyrkkää rinnettä alas jokilaaksoon ja sieltä toista samanlaista mäkeä ylös, puoleenväliin. Sitten laskimme aikataulujamme ja päätimme kääntyä takaisin, jotta ehtisimme ihmisten aikaan takaisin majataloon ja illalliselle.

Joki oli täynnä vettä, harmaata. Veden väri johtuu siitä, että kallioperä täällä on saviliusketta, joka helposti liukenee saveksi ja samentaa nekin purot, joista retkeilijä mielellään sammuttaisi janonsa matkallaan. Jokea ympäröivät kaunista mäntyä kasvavat, aika jyrkät rinteet. Alempana jokilaaksossa ne muuttuvat tiheäksi koivu-haapa-tuomi – metsäksi. Siellä konsertoivat lakkaamatta kaukasianuunilinnut, meikäläisen idänuunilinnun serkut. Niiden laulu ja västäräkkimäinen varoitusääni oli tauotta kuultavissa kävellessämme.

Bloginpitäjän matkakumppani majatalon terassilla, illallinen tarjotaan hetken kuluttua

Illallinen majatalon kuistilla oli viehättävä laskevan auringon punertaessa naapuritalojen kiviseiniä ja kivikattoja. Samaan majatalon torniin oli tullut kiinnostavaa seuraa. Saksalais-brasilialainen pariskunta oli aloittanut matkansa Budapestista huhtikuussa. Olivat jo käyneet Romaniassa, Bulgariasa, Turkissa ja Irakissa. Täältä he jatkavat Azerbaidzhanin ja Iranin kautta Keski-Aasian valtoihin. Marraskuuksi heidän pitää ehtiä häihin Intiaan! Kadehdittavaa matkustamista, siinä me saimme tuntea itsemme aika amatööreiksi!

1 kommentti

Kaarina Leino22.7.2011 at 23.01

Hei mies, mitä sä amatööreistä puhut!! Jokainen tekee matkojansa omalla tavallaan. – Mutta ei siitä sen enempää! – Katsoin Omaloa Googlesta ja niitä kuvia mitä siellä oli, kumppanisi istuu tutun näköisen talon verannalla… Kuulostaa todella ihanalta tämä teidän matka ja sun kertomukset!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress