Blogi: luovasti luonnosta

12.7.2011 – Mikä vetää meitä ihmisiä vuorille?

Maastoauto kiipeää vaivalloisesti ylöspäin kapealla vuoren hyllyllä Kaukasus-vuoristossa. Tiellä on kuoppia, kumpareita ja ylhäältä pudonneita kiviä.  Kapeakin se on, auton ikkunasta näkyy hyvin se sadan metrin tai puolen kilometrin pudotus, joka alkaa heti auton helman vierestä. Tämä on koettu ennenkin: matkalla Svanetiin viime huhtikuussa. Kuitenkin tuntuu, että tie Tushetiin on vielä kapeampi ja kuoppaisempi. Mutta siellä on jotakin, joka vetää meitä puoleensa: Tuija Nikulaa ja Jouko Högmanderia Suomen Turusta.

Georgian pääkaupungista Tbilisistä on 260 km erääseen maailman syrjäisimmistä kolkista, joka on laakso keskellä Kaukasus vuoristoa, yhtä kaukana Kaspianmerestä kuin Mustastamerestä. Lähimmän harjanteen takana pohjoisessa ovat Tsetsenia ja Dagestan, kuuluja Venäjän tasavaltoja molemmat. Tushetin sanotaan olevan Georgian takamaata ja ainoa kulma maata vuorijonon pohjoisrinteellä, sillä vedet virtaavat täältä Venäjän suuntaan.  Tushetissa asui ennen noin satatuhatta ihmistä, nyt sinne tulee kesäksi kymmenentuhatta entistä asukasta ja heidän lapsiaan. Yli talven laaksossa asuu enää kaksikymmentä perhettä. Heidän kurjaakin kurjempi ja hurjempi tiensä vapautuu lumesta ajokelpoiseksi noin neljän kuukauden ajaksi. Kesäkuun puolenvälin jälkeen, toisiaan vasta heinäkuun alussa sinne ajetaan pienestä Alvanin kaupungista maastoautoilla. Lokakuun lopussa lumi jälleen sulkee tien. Matkaa on 90 km ja hyvällä säällä se kestää kolme ja puoli tuntia. Tie Tushetiin valmistui vuonna 1978. Kävi varmaan niin kuin meidän saaristossamme: kun silta valmistuu, muuttavat ihmiset pois saarestaan.

Tämän matkan me tänään teimme. Kun aamulla Tbilisissä lämpömittari lähestyi 30 astetta, me lähdimme marshrutkalla pohjoiseen. Tämä liikennemuoto on tuttu kaikille entisessä Neuvostoliitossa matkustaville, lienee eräs kommunistisen järjestelmän hyvistä aikaansannoksista. Meitä oli parhaimmillaan tässä pikkubussissa 19 henkeä, tiukkaan pakattuna. Alvanissa Levan otti meidät maasturiinsa. Hän on ajanut tätä tietä 22 vuotta kaiket kesät. Lähdimme kiipeämään yli Kaukasuksen päävuorijonon. Ensin kiivettiin tammi- ja pyökkimetsää kasvaville rinteille louhittua uraa pitkin. Sitten kahden ja puolen tuhannen paikkeilla metsä loppui ja vihreät maisemat avautuivat kauas. Vaan serpentiini kiipesi yhä ylemmäs. Kunnioitettavassa 2926 m korkeudessa tie oli pilvessä, mutta ylitti Abanon solassa vedenjakajan ja kääntyi samanlaisena mutkanauhana alaspäin.  Kun oli tultu viitisen kilometriä tietä ja kilometri alas korkeuksista, alkoi pohjoiseen virtaavan joen rannalle ilmestyä mäntyjä. Ensin matalia petäjiä, jyrkille rinteille kauniita tappeja, mutta sitten ihan tutun oloisia suorarunkohonkia. Tushetin laaksossa kasvaa laikuttain mäntymetsää, välissä niittyjä ja ketoja.

Tie Abanon solaan nousee viimeiset kilometrit puuttomalla paljakalla

Omalo on Tushetin suurin kylä, joka levittäytyy jokien väliselle harjanteelle. Siellä on samannimisen kansallispuiston opastuskeskus. Ia Tchvritidze on siellä työssä neuvoen ja auttaen matkailijoita.  Hän on pyynnöstämme suunnitellut meille viikoksi ohjelmaa vuoristossa, mutta vuorten ylityksen jälkeen olimme liian väsyneitä miettimään, josko haluamme mennä siihen vain tuohon suuntaan ja jeepillä, jalkaisin vai hevosella. Jätimme tämän päätöksen huomiseen ja Levan vei meidät Zemo Omaloon, vuoren ylärinteellä olevan linnoituksen juurelle, johon Ia oli varannut meille majoituksen majataloon.

Näitä liuskekivestä muurattuja taloja katsoessa miettii, että mikä sai ihmiset asumaan vuoristossa. Maanviljely on vaikeaa, kulkuyhteydet parhaimmillaankin kurjia, yhtäkään kauppaa tai bensa-asemaa ei ole ja talvet lumisia ja ankaria. Vielä nytkin ihmiset muuttavat tänne kesäksi perheineen vuorten eteläpuolen kaupungeista. Kunnostavat vanhoja liuskekivitalojaan talven jäljiltä ja elävät hetken sitä oikeaa elämää, siltä ainakin näyttää.  Ja mikä vetää tänne meitä turisteja? Eikö olisi helpompiakin paikkoja? Tähän nyt etsimme vastauksia.

1 kommentti

Kaarina Leino21.7.2011 at 11.39

Onneksi kävin katsomassa Tuijan FB sivua ja näin, että olette tienpäällä taas. Ihanaa, että tulee hyvää ’kesälukemista’ suoraan kotiin… Nauttien lukien!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress