Blogi: luovasti luonnosta

23.4.2011- Autolla ylös Suur-Kaukasukselle, Svanetiin

Vuoret ovat kiehtovia, ne ottavat vangikseen. Tänään ei kuitenkaan ollut vielä ihan se päivä.

Potin satamakaupungista on matkaa Mestiaan, Svanetin provinssin pääkylään vain 200 km. Tiesimme, että odotettavissa on mutkikasta vuoristotietä ja hidasta etenemistä. Khatuna lähti mukaamme paikalliseksi oppaaksi ja ovien aukaisijaksi. Sade kasteli maiseman ja vuorista oli näkyvissä vain juuret, sillä pilvet makasivat alhaalla.

Ikään kuin lohdutukseksi sateesta ja pilvistä, sattui meille hauska kohtaaminen Jvarin kaupungissa, vuorten juurella. Tarkkaan sanoen 278 m merenpinnan yläpuolella. Pysähdyimme kadun varrella olevan kahvilan kohdalla, kun Tuija näki jotakin viereisen kerrostalon seinässä. Ei, se ei ollut puukiipijä, vaikka se kiipesi tiiliseinää ylös. Se oli kalliokiipijä, korkeiden vuoristojen harvinainen outolintu. Sen kerrotan pesivän jyrkännemaisemissa 1000 –  3000 metrin korkeudella. Talvisin kotikallioiden jäätyessä se siirtyy alemmas. Ja georgialaisen kalenterin mukaan nyt on vielä talvi menossa, vaikkakin lopuillaan tässä kahden vuodenajan maassa. Tästä linnusta tiedetään kovin vähän ja harvat meistä ovat sen nähneet. Erikoisia kalliokiipijän talvehtimispaikkoja kuvaa se, että kaksi vuosikymmentä sitten eräs yksilö tuli kahtena peräkkäisenä talvena alas Alppien korkeuksista aina Amsterdamiin saakka. Siellä se kaiveli hyönteisiä Vrije Universitetin tiiliseinistä talvet ja lähti keväällä taas kohti kotikorkeuksia.

Vuoristolinnut olivat eräs päämaalejamme tällä reissulla. Harvinaisia vuoriston lintuja voi ryhmitellä ehkä kolmeen kategoriaan: 1) endeemiset lajit, joita elää vain Kaukasuksella. Tosi haluttuja, mutta yleensä vaikeita nähdä, 2) korkeiden vuoristojen lajit, joita on muuallakin kuin Kaukasuksella, mutta ovat harvinaisia, ja 3) tavanomaiset vuoristolinnut, joita tapaa enemmän tai vähemmän yleisesti Euroopan muissakin vuoristoissa. Kalliokiipijä kuuluu toiseen ryhmään, sen vaikeasti löydettäviin lintuihin.

Kalliokiipijä tiiliseinällä. Tämä korkeiden vuoristojen outolintu oli tullut kylään talvea pakoon. Kaunis ja erikoinen!

Tämän kohtaamisen jälkeen vaikeudet alkoivat kuoppina, joiden välistä auto ei enää mahtunut pujottelemaan. Piti ajaa keikutella niiden yli. Viimeiset seitsemänkymmentä kilometriä oli aivan mahdotonta tietä. Välillä seinämästä oli sortunut tielle isoja kivikasoja. Toisinaan tien ulkoreunaa oli pudonnut jonnekin alas laaksoon. Leveät ja syvät purot söivät tietä. Mutta pahinta olivat savipellot. Siis ne liejuiset pätkät, joista oli vaan ajettava yli nelivedolla tai miten taisi. Oikeastaan tätä liejua ja kuraa oli joka paikassa. Ja autokin siinä peittyi kuraan ja savi tuli sisään.

Olimme siis varsin kurainen sakki, kun kymmenen tunnin jälkeen saavuimme Mestiaan. Siellä isäntämme Leri Niguriani otti meidät vastaan ja vei kotiinsa. Hän saa osan elannostaan toimimalla vuorikiipeilijöiden ja vuorilla vaeltajien oppaana. Heidän perheellään on suuri talo päätien varrella. He majoittavat kohtuukorvauksella matkailijoita kotonaan. Lerin äiti Aleksandra on venäläinen – kotoisin muuten Sosnovyi Borista Suomenlahden rannalta – ja tekee vieraille erinomaista ruokaa. Isä Shermandi on svanetilaisia ja Neuvostoliiton sotapalvelus vei hänet aikanaan Leningradiin, josta vaimo löytyi.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress