Blogi: luovasti luonnosta

27.4.2011 – Bongausta alhaalla, vaikeuksia ylhäällä

Päivä alkoi hienosti, mutta oli päättyä huonosti. Vuorossa oli aurinkoinen päivä ja meillä oli kolme päämäärää: tutustua Batumin kasvitieteelliseen puutarhaan, jatkaa Chorokhin suiston komppausta sekä lähteä kiipeämään Vähä-Kaukasukselle, kohti Akhaltsikhen kaupunkia.

Batumin kasvitieteellinen puutarha täyttää ensi vuonna sata vuotta. Se oli aikanaan Neuvostoliiton arvostetuin lajissaan. Se leviää 111 ha suuruisena Batumin pohjoispuolella, siellä missä Vähä-Kaukasuksen vuorijono laskee Mustaanmereen. Meitä eivät ensi sijassa kiinnostaneet ne valtavan korkeat aasialaiset ja amerikkalaiset puut, jotka varjostavat tätä viehättävää puistoa. Olimme etsimässä pientä harvinaista lintua, punarintanakkelia, jota esiintyy vain Turkissa ja Georgiassa.

Helpostihan se nakkeli löytyi mäntyjen oksilta. Lintuja näkyi lopulta kaikkiaan seitsemisen samalta rinteeltä.  Ne olivat kuitenkin tavattoman piilottelevia. Kuulimme myös laulua, mutta sekin kuulosti vaimealta piipitykseltä. Voi olla, että itsesuojeluvaisto pani linnut lymyilemään, sillä mehän olimme petolintujen muuttoreitin alla. Siinä metsässä kulkiessamme ylitsemme liukui, liiti ja räpytteli koko ajan varpushaukkoja ja niitä suurempia petolintuja. Harry ja Henry poimivat puiden välistä jopa kaksi niittysuohaukkaa ja arosuohaukan. Etäämmältä näimme, miten vuoriston reunaa pitkin valui pohjoiseen katkeamaton virta erikokoisia petolintuja. Tänään oli niiden muuttopäivä.

Punarintanakkelit piilottelivat Batumin kasvitieteellisen puutarhan suurissa puissa

Meiltä jäi eilisen jälkeen kaivelemaan se, mitä oli tapahtumassa Chorokhi-virran suiston pohjoispuolella. Siellä on Batumin kaupungin 130 000 asukkaan kaatopaikka. Ajoimme automme jätevuorelle katsomaan lähempää sitä isojen lintujen parvea, jossa pyöri kolmisenkymmentä haarahaukkaa ja joku sata harmaata lokkia.

Suuri, täysin hoitamaton kaatopaikka, jonka rinteet valuvat jokeen ja sitä kautta mereen, on tyrmistyttävä kokemus. Sitä täydensivät vielä ne likaiset ihmiset, jotka paljain käsin poimivat jotakin hyödynnettävää haisevista jätevuorista. Kasojen laella, siellä missä ovat tuoreimmat jätteet, laidunsi lauma lehmiä. Niin ja koiria, joita oli lihavia, sairaita ja vaikka mitä lajia myös rähisten kierrättämässä jätteitä muiden joukossa. Mekin seisoimme siellä, mutta emme koskeneet mihinkään. Otimme vain kuvia lokeista, haukoista, keltavästäräkeistä ja lapinkirvisistä, joita kiipeili kasojen päällä ja välissä. Inhotti ja ihmetytti niin paljon, että en kehdannut ottaa lyhyttä linssiä esiin kuvatakseni tätä helvetin esikartanoa. Tuija kuitenkin tallensi muutaman näkymän.

Tämä oli matkan järkyttävin kokemus! Mutta oli siellä lintujakin….

Sitten luontoon. Jokisuun pohjoispuolisilla kala-altailla ui heinätavien ja pikku-uikkujen joukossa valkopääsorsa. Eteläpuolella vasta oli hienoja lintupaikkoja matalilla altailla. Automme pysähtyi eräälle rantapenkereelle, jossa aloimme purkaa optiikkaa autosta. Vieressämme altaan kulmalla oli parisenkymmentä noin 2 x 2 metrin kokoista harvaa ruokotupasta, joista alkoi suorastaan pursua näkyville toinen toistaan erikoisempia lintuja. Ensiksi näkyville nousi rastaskerttunen, tuo kertuista kaikkein suurin. Sitten kiikarimme alkoivat seurata pienempiä viiruisia kerttusia, joita hyppi lähellä vesirajaa. Ne taiteilivat välillä rytin korsilla veden päällä hyvin näkyvillä, mutta niin nopeaan, että tuntomerkkejä oli vaikea rekisteröidä. Mutta pitkällä putkella tallentui pian kameran muistikortille kuvia, aluksi vähän epäteräviä, mutta sitten parempia. Kuvat vahvistivat, että osmankäämikerttusiahan siinä hyppeli. Tästä olimme tuskin tokeentuneet, kun mättäältä toiseen juoksi vedenpintaa pitkin pikkuhuitti. Se hävisi nopeasti ruokojen väliin. Sitä sieltä esille etsiessämme osui silmään kauniin keltainen pikkuhaikara, joka melkein onnistui naamioitumaan kuivaksi rytiksi.

Siinä harvinaisia lintuja ihaillessamme päivä kallistui huolestuttavan pitkälle iltapäivään. Meidän piti vielä tänään ehtiä Akhaltsikheen, 161 km päähän Batumista itään. Tuo kaupunki on Georgian eteläosassa, lähellä Turkin rajaa. Mutta se on vuoristossa, Vähä-Kaukasuksen 2500 m korkeiden huippujen välissä.

Taas me aliarvioimme vuoriston ja sen tiet. Se mikä alkaa tasaisena, päällystettynä väylänä Batumin esikaupungeissa, muuttuu ennen pitkää kuoppaiseksi ja mutkaiseksi. Ja tie kapenee. Kapeastakin tiestä oli välillä kolmasosa pudonnut rotkoon tai isot lohkareet olivat vyöryneet ylhäältä alas autoja haittaamaan. Eli muuten ihan samanlaista kuin Mestian tiellä muutamaa päivää aiemmin, mutta nyt aurinko oli kuivannut pahimmat kurat pölyksi.

Mitä teet kun olet kapealla, kehnolla vuoristotiellä, joka näyttää loppuvan kesken minä hetkenä hyvänsä, ja ilta pimenee? Kilometripylväs 102:n kohdalla on Danisparaulin vuoristokylä. Siinä pysähdyimme ja nousin autosta vaihtamaan muutaman sanan kylän nuorisojoukon kanssa. He vahvistivat, että tie päättyy kokonaan hankeen muutaman kilometrin päässä, vain vähän ennen Goderdzin solaa 2025 metrin korkeudessa. Tie edessä oli tukossa ja takana oli hyvin vaikea, pimeässä vaarallisen kapea vuoristotie. Olimme pulassa!

Nuorten, enimmäkseen hohottavien nuorten miesten joukossa oli yksi, joka fiksusti kysyi, josko puhuisin englantia tai saksaa. Kävi ilmi, että tämä Tato Mikeladze puhui vähän, mutta innokkaasti englantia. Kun tilanteemme selvisi hänelle, totesi hän vain ”no problem, my house is there”. Nuorten joukosta erottui vielä Taton isä, David, joka vahvisti, että majapaikka on tosiaan tarjolla. Niinpä keräsimme autosta kaikkein välttämättömimmän, lukitsimme sen erään talon pihaan ja lähdimme seuraamaan miehiä alas olemattoman kapeaa polkua kohti pimeässä keltaisena hohtavaa ikkunaa. Pääsimme perille ja meidät ohjattiin talon keittiöön, niin kuin myöhemmin kävi ilmi, ainoaan lämmitettyyn huoneeseen.

Taton nuorempi sisar Nato alkoi valmistaa meille syötävää. Ennen puolta yötä meidät oli syötetty kylläisiksi. Olimme kerranneet isäntäperheen kaikki viisi lasta, omat perhesuhteet ja muut tavanomaiset kuulumiset. Siis sellaiset kuulumiset, joita voidaan vaihtaa kolmella käytössä olleella, osittain yhteisellä kielellä: englanniksi, venäjäksi ja käsillä puhuen. Georgiaa emme osaa eivätkä isännät suomea. Sitten minut ja Tuija ohjattiin isäntäväen parisänkyyn sekä Harry ja Henry poikien huoneeseen. En tiedä missä isäntäväki nukkui, mutta oletan, että ne, jotka eivät mahtuneet keittiön ritsille tai lattialle saivat mennä naapuriin lopuksi yötä. Olipa jännä päätös mielenkiintoiselle päivälle!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress