Blogi: luovasti luonnosta

27.12.2010 – Ladalla Mustallemerelle

Georgiassa ei ole monta pelottavaa asiaa vieraalle matkailijalle. Ihmiset ovat ystävällisiä, varkaita tai rosvoja ei tapaa sivukaduilla eikä mielivaltaisesti rahastavia poliiseja tien varsilla kuten itäisessä naapurimaassa. Mutta jotakin hyvin pelottavaa on liikenteessä: vauhti on hurja eikä kaista-ajoa tunneta, mutta uhkarohkea kiilaaminen kyllä osataan. Tähän me totuttelimme tänään.

Mutta aamu muutenkaan ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä oli edessä 350 kilometrin matka Tbilisistä rannikolle.  Tavarat oli pakattu Lada Nivaan Tamarashvilillä, kun piti lähteä. Samassa auton varashälytin alkoi soida. Se ei sammunut kaukosäätimellä eikä virta-avaimella. Eikä mitenkään muutenkaan. Jouduimme vaivaamaan autofirman Georgen paikalle. Hän saapui tyylikkäässä tummassa puvussa, valkoisessa paidassa ja punainen solmio kaulassa. Runsaat puoli tuntia hän sai tehdä töitä jakari kädessä ennen kuin luovutti auton meille takaisin. Varashälyttimet tunnetusti kytketään autoon siten, että niitä ei anastusmielessä noin vain nyppäistä pois käytöstä. Mutta lopulta se onnistui ja me lähdimme matkaan ilman varashälytintä tai kaukosäätimellä toimivaa Ladan lukitusta. Pääasia oli kuitenkin, että kaasupedaalia polkemalla ja raskasta rattia vääntämällä pääsimme paanalle.

Kävimme Gorissa juomassa teetä ja muistelemassa edellistä käyntiäni täällä 38 vuotta sitten. Kaupunki antoi edelleen kovin köyhän vaikutelman. Emme käyneet Stalinin syntymäkodin museossa, sillä näin sen jo edellisellä kerralla. Lisäksi Andrewin isä kertoi, että osseetit (joiden kapinamaakunta on tässä ihan vieressä pohjoispuolella) ovat halunneet omia Josif Vissarionovitshin itselleen. Sanovat tämän olleen syntyjään eteläoseetteja. Georgialaiset eivät kuulemma pistä hanttiin tätä historian tulkintaa. Lienee hyvä merkki, että nämä kaksi kansaa voivat olla jostakin yhtä mieltä.

Illan suussa saavuimme Potin pikkukaupunkiin, joka on Georgian tärkeä satamakaupunki. Löysimme kaupungin ”parhaan hotellin”, Angorin. Se oli kallis ja huoneet siistejä. Mutta henkilökunta oli uskomattoman töykeää. Emme saaneet yhtään hymyä tai ystävällistä kommenttia. Lisäksi illalliseksi nautittu talon erikoinen – jota tarjoilija suositteli – oli harvinaisen sitkeää kengänpohjaa, jota ruokalista väitti porsaan fileeksi.

Mikä meidät toi tähän pikkukaupunkiin? Se on Kolkhetin kansallispuisto, joka on Georgian merkittävin kosteikkoalue aivan Mustan Meren rannikolla. Vaan emme olleet millään löytää kansallispuiston uutta opastuskeskusta, josta olimme lukeneet netistä. Monta mutkikasta kysymyslausetta sain tuottaa venäjäksi taksikuskeille ja muille paikalle sattuneille ennen kuin löysimme puiston toimiston ja opastuskeskuksen. Siellä me tapasimme myös Khatuna Katsaravan, joka on puiston hallintopäällikkö. Hänestä enemmän tarinaa huomenna ja ylihuomenna.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress