Blogi: luovasti luonnosta

24.10.2010 – Taakse jäävät Khinalik ja Azerbaidzhan

Siellä ylhäällä koitti sitten sen päivän aamu, jolloin meille tuli lähtö sekä Khinalikista että Azerbaidzhanista. Kuu oli kiertänyt läntiselle taivaalle ja hehkui pyöreänä pallona nelitonnisten lumihuippujen yläpuolella. Naiset olivat varhain liikkeellä ja houkuttelivat lampaita ja lehmiä ulos talojen alla olevista karjasuojista. Kun karja lähti löntystämään kylän kujia myöten kohti odottavia paimenia ja sitten pitkänä letkana kohti alppiniittyjä ylhäällä, nousivat myös Petteri, Lasse ja Jouko tätä ikiaikaista maailmanmenoa ihmettelemään.

Yön aikana taivas oli kirkastunut ja vihdoin yhdeksän maissa aurinko nousi kaakon puolen huippujen takaa valaisten ensin vuorten yläosia, sitten itärinteitä ja lopulta myös Khinalikin kylää. Itse olin kiivennyt karjan mukana itäpuolen vuorenrinteelle, josta oli mahdollisuus ottaa kauniita kuvia aamuauringossa kylpevästä kylästä. Kun aurinko paistaa, näyttää tämä harmaiden kivirakennusten ja ruskeiden lantapattereiden kylä ihan toisen näköiseltä. Saattoi jopa nähdä vedenhakumatkalla olevien naisten hymyilevän.

Khinalikin kylä, jossa asuu noin tuhat ihmistä Kaukasuksen korkeuksissa

Tuona aamupäivänä tuolla rinteellä vietin muutamat ikimuistoiset tunnit. Kuvia tallentui kameraan suuri määrä ja koko ajan painoi kova hoppu: kohta täältä on lähdettävä, vielä tuosta kuva ja tuosta, ehtisikö käydä vähän ylempänä seuraavalla töppärällä, kerkiikö vielä vähän nauttia ennen kuin on lähdettävä? Petteri teki Lalajevin perheen tyttöjen kanssa matkan samalle kukkulalle. Hän kuvasi muutaman otoksen videolle. Ulus soitti Nokian kännykästä paikallista kansanmusiikkia ja teki muutaman tanssipyörähdyksen meille ihailtavaksi. Hieno aamu!

Petteri, Aceh ja Ulus vuoren rinteellä

Sitten kokosimme taas kassimme ja reppumme autoon. Perhe asettui vielä kuvattavaksi, mutta sitten oli lähdettävä. Vakaasti päätimme, että tänne tulemme uudelleen paremmalla ajalla. Monta huippua jäi vielä valtaamatta. Gafar kertoi meille, että hän kuljettaa turisteja täältä länteen Lazan kylään hevosella yli vuorten. Matka kestää kahdeksan tuntia. Tänä vuonna kuitenkin sotilaat olivat kieltäneet turisteilta tieltä poistumisen ja matkoja ei ole voinut tehdä toistaiseksi. Syynä on hallituksen pelko, että dagestanilaiset ”bandiitit” tulevat yli rajan Azerin puolelle vetämään henkeä ja ehkä järjestämään rähinöitä täälläkin.

Lalajevin perhe talonsa edessä, nuorempi tytär ei suostunut tähän ryhmäkuvaan

Automme tie kulki jälleen yli solien ja alas kanjoniin. Viimeisen kerran pysähdyimme korkealla vuorenrinteellä tien mutkassa, jossa monen sadan metrin jyrkänteen päällä oli matala masto. Sen poikkipuilla oli punaisia kangaslippuja. Hätkähdimme, kun katsoimme alas. Siellä lojui auton raato. Muistomerkki kertoi surullisen tarinan liukkaasta kelistä ja ehkä vähän muustakin.

Tätä ihmetellessämme Lasse avasi automme takalaidan, lastasi sille astioita, rasioita, pusseja ja pulloja. Hän oli varustanut meille jäähyväislounaan tällä huimaavan kauniilla paikalla. Nautimme salaatteja, kebabia, kanapalleroista ja mitä kaikkea siinä mahtoikaan olla. Mukissa oli vuoroin vodkaa ja punaviiniä, ei tietenkään kuskin mukissa. Minä ja Petteri voimme vain syödä ja nauttia.

Lounaspöytää katetaan hyvin korkealla vuoristotiellä

Näin pitkälle olen päässyt tarinassamme ja onnistunut aika hyvin välttämään lukijan rasittamista lintujutuilla. Mutta nyt pitää kertoa tämän vuoristomatkamme linnuista. Nämä jutut putkahtivat mieleen siitä, että lounaalle valmistautuessamme huomasimme viereisen valtavan jyrkänteen yläosassa, aivan pilvien alalaidalla kaartelemassa kaksi pitkäsiipistä kotkaa. Ne olivat luunmurskaajia eli partakorppikotkia. Sukunsa harvinaisimpia, joita arvioidaan olevan koko maailmassa jäljellä vain noin 500 paria. Lisänimensä ne ovat saaneet siitä, että aikuiset partakorppikotkat rakastavat luita. Löytäessään kuolleen lampaan tai kauriin, ne odottavat että korpit ja muut korppikotkat täyttävät ensi vatsansa ja putsaavat haaskan. Sitten ne irrottavat siitä suuria luita, nousevat niiden kanssa korkealla ilmaan ja pudottavat luut kalliolle saaden ne näin rikki ja päästen käsiksi herkulliseen luuytimeen.

Muitakin viehättäviä lintuja näkyi vuoristossa. Alppivaristen surisevaa ääntä kuului taivaalta, jossa niitä näkyi seilaamassa matkalla jonnekin. Tunturikiuru ja vuorikirvinen oleskelivat laidunrinteillä. Matkan varrella säksätti kivikossa sepelrastas. Kylän läheisellä rinteellä, jossa otin valokuvia, oleili parvi lumivarpusia. Ensimmäisen päivän iltana, vähän auringonlaskun jälkeen kylän ylitti hyvin korkealla valtava aura tundrahanhia matkalla talvilaitumille Kaukasuksen eteläpuolisille tasangoille. Eikä sovi unohtaa peippoja, järripeippoja ja västäräkkejä. Näitä muuttomatkalla olevia pikkulintuja parveili täällä ylämaissa yhtä lailla kuin tähän aikaan kaikkialla tässä maassa.

Pääsimme illaksi Heydar Alievin lentokentälle Bakuun. Kolminkertaisen turvatarkastuksen jälkeen meidät päästettiin Tbilisiin lähtevään koneeseen. Niukasti ennen viisumin umpeen menoa nousimme eteläisen Kaukasuksen taivaalle ja nokka kääntyi kohti länsipuolen demokraattista naapurimaata. Edelleen oli arvailujen varassa se, miten pääsemme täältä kaukomailta kotimaahan. Siitä ehkä kerromme lähipäivinä lisää.

2 kommenttia

Kaarina Leino27.10.2010 at 16.29

Heippa! En ole ennättänyt lukea matkakertomusta, kun on tuo 7-vuotias tyttärentytär ympärillä koko ajan. Eikä siinä mitään, mutta hän kun pitää meitä ’saman vertaisina’ = olen hänen leikkikaveri! Vaikka se on todella kivaa, että joku viitsii leikkiä mun kanssani…. Nyt olen lukenut nämä kaksi viimeisintä. Ja tämä edellä oleva on todella mielenkiintoinen!!! Ja kun pääsen kotiin, niin katson kartalta kaikki paikat missä olette käyneet!! Ihanaa, etttä on ihmisisä, jotka viitsivät nähdä kirjoittamisen vaivan. Kiitos Jouko!

Kaarina Leino4.11.2010 at 19.52

Ihanaa kun kerrot linnuista myös! Jotakin puuttuu, jos et mainitse niitä ja kerro mitä tekevät ja miltä kuulostavat!! Bara att du vet… ja kartalta reittinne seuraaminen on todella mielenkiintoista. Melkein olen itse mukana.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress