Blogi: luovasti luonnosta

25.11.2016 – Kolea päivä, mutta mielenkiintoisia lintuja

Aamumaisema aavikolla, jossa hietakyyhkyt tapaavat viihtyä, eivät kuitenkaan tänään.

Aamumaisema aavikolla, jossa hietakyyhkyt tapaavat viihtyä, eivät kuitenkaan tänään.

Raivoisa tuuli pyyhkii Minabin pikkukaupunkia varhaisesta aamusta alkaen. Kadunvarren palmut taipuvat mutkalle. Me lähdemme pyörien päälle kello 5.30 ja harkitsen viime hetkeen asti, josko tänään olisi pitkähihaisen paidan päivä, onneksi veikkaan oikein. Kaupungin itäpuolella on leveä vuoristolaakso, jonka perällä on järvi. Sitä kutsutaan tekojärveksi, mutta järvi näyttää aivan luonnonjärveltä. Kylmässä aamussa komppaamme laaksoa järven alapuolella, sillä täällä hietakyyhkyt tapaavat asua ja oleilla. Vaan talven kylmä viima on saanut ne muuttamaan lämpimille alamaille – tai sitten niitä ei vain huvita tulla näytille.

Vanha keisarikotka

Vanha keisarikotka

Lintuaamu saa vauhtia vasta kun lähestymme kävellen järveä. Useampi kotka kaartelee taivaalla. Kaikki niistä näyttävät yksivärisen tummilta. Viimein yksi liukuu ylitsemme ja pienen haparoinnin jälkeen se tunnetaan vanhaksi keisarikotkaksi. Kuivalla aromaiselle tasangolla pyrähtelee monenlaisia taskuja.  Jo tutuksi käynyt mustavalkoinen louhikkotasku aloittaa aamun. Persiantaskua pitää katsoa tarkkaan, ennen kuin pyrstön kuviot selkenevät. Seuraava mustavalkoinen nimetään lopullisesti hupputaskuksi, mutta vasta valokuvien tutkimisen jälkeen, sillä surutasku muistuttaa sitä kovasti. Aavikkotasku onkin sitten helpompi tuntea. Aavikkokiuru, aavikkopääsky, kalliosirkku ja vuorikotka kertovat jo nimissään, millaisessa maisemassa suomalainen retkikunta tarpoaa.

Punaperätasku aavikon hiekalla

Punaperätasku aavikon hiekalla

Hupputasku, solakka pitkänomainen mustavalkoinen tasku vulkaanisella kivellä

Hupputasku, solakka pitkänomainen mustavalkoinen tasku vulkaanisella kivellä

Vielä lounaan jälkeenkin päivä tuntuu kolealta. Säästä huolimatta hyppäämme urheasti veneeseen, jonka mustat kalastajamiehet työnsivät vesille. Luode on vienyt veden rannoilta ja niinpä isot kalastuslaivatkin makaavat kuivilla. Lähdemme kiitämään kalasatamasta merelle päin. Edestämme lakoavat kuovien ja kurmitsojen pikkuparvet, kiharapelikaanit väistävät arvokkaasti, mutta harmaahaikarat ja riuttahaikarat ponnahtavat siivilleen. Mangrovepuiden kiemuraiset varret reunustavat veneväyläämme korkean vallin päällä. Silti vuorovesi näyttää jo kääntyneen vuoksen puolelle.

Kun mangrovet loppuvat aukeaa eteemme laaja liejuinen tasanko, laskuveden paljastama marskimaa, jota täplittävät satojen kahlaajien parvet sekä laiskana lepäilevät aroharmaalokit, selkälokit ja räyskien punanokkaiset rivistöt. Yksinäinen intianpaksujalan kohdalla vauhtimme putoaa hetkeksi, mutta tavallisemmat kahlaajat skannataan ohimennen veneestä. Alin kädenliikkeitä seuraten venekuskimme ohjaa meidät riuttoja kiertäen valkomustan kahlaajaparven lähelle.

Luolakahlaajat ovat Persianlahden eräs kiinnostava erikoisuus. Ja tässä ne nyt ovat:  kolmekymmentäkaksi lintua pitää murisevaa ääntä ja hyppii laiskasti loitommas yhdellä jalalla, minkä sanotaan olevan luolakahlaajalle tyypillistä. Nämä ovat rotevia lintuja, isonokkaisia. Sitä klyyvaria tarvitaan, kun luolakahlaaja keväällä kaivaa pari metriä pitkän käytävän hiekkatörmään tai dyyniin. Luolakahlaajien yhdyskunnissa voivat pesäkäytävät olla yhteydessä toisiinsa. Sinne luolan perälle lintu munii yhden munansa. Pesimäalueet ovat kuumaa seutua ja niinpä luolakahlaajan ei tarvitse kovin paljon käyttää aikaansa munan hautomiseen, vaan emolinnut voivat viettää päivisin aikaansa sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä aikaa kun auringon lämpö hoitaa munan lämmittämisen.

Parvi Persianlahden erikoisia luolakahlaajia

Parvi Persianlahden erikoisia luolakahlaajia

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress