Blogi: luovasti luonnosta

23.11.2016 – Retki Genovuoren suojelualueelle ja marskirannalle

Etelä-Iran on kuumaa ja kuivaa seutua. Näin talvella 25-30 astetta riittää, mutta kesällä lämpöä on 40-50 astetta ja ilman kosteus on sietämätöntä. Tämän meille kertoo nuori kaunis nainen, Mona, joka aamulla liittyi seuraamme. Hän on pukeutunut maastonvärisiin retkivaatteisiin, mutta hiuksia peittää tyylikäs huivi kuten maan tapa on. Mona puhuu hyvää englantia ja hän työskentelee eräässä paikallisessa luontojärjestössä. Meidän kanssamme hän haluaa parantaa lintujen tuntemustaan.

Kun lähdimme eilen Istanbulista, lentokoneeseen nousi paljon yhtä viehättäviä naisia – länsimaisesti pukeutuneita. Kun kone sitten pysähtyi Teheranissa Imaami Khomeinin lentokentän, IKA:n reunamille, koneesta ei löytynytkään enää samanlaisia naisia, vaan nyt useimmilla heistä oli yllään mustat, synkän näköiset kaavut, chadorit. Kasvot olivat kyllä näkyvissä, mutta muuten ensivaikutelma naisista Iranissa jäi epämääräiseksi.

Geno, vuori Bandar Abbasin pohjoispuolella on suojelualuetta, joka on suljettu yleisöltä. Rauhoitusmääräyksiä valvoo joukko tiukkailmeisiä vartijoita univormut päällä. Ali on hankkinut meille luvat kulkea suojelualueella. Ajamme autolla portista vartijoiden pakettiauton perässä. Tie kiemurtelee ylöspäin noin kilometrin korkeuteen saakka. Välillä kävelemme pätkiä tähyillen taivaalle ja kivikkorinteisiin.

Suojelualueen johtaja, autonkuljettaja Ali, Mona ja opas Ali

Suojelualueen johtaja, autonkuljettaja Ali, Mona ja opas Ali

Arohiirihaukka ja keisarikotka kaartelevat vuorenharjanteen päällä. Lähempänä meitä kiven päälle lennähtää mustavalkoinen tasku, joka tunnistetaan louhikkotaskuksi. Sen englanninkielinen nimi on variable wheatear, ”vaihteleva tasku”. Lintukirja esittelee koiraan kolme erilaista mustan ja valkoisen yhdistelmää, jossa pään ja rinnan valkoinen ja musta vaihtelevat kaikissa kombinaatioissa. Eikä se sinänsä ole harvinaista, mutta kun nämä yhdistelmät tekevät louhikkotaskusta vuorotellen samanlaisen kuin surutasku, nunnatasku, munkkitasku tai hupputasku, niin vaikeusaste nousee. Me kuitenkin luotamme Aliin, hän tuntee nämä kuin omat taskunsa.

Louhikkotasku lensi kivelle meitä tarkkailemaan

Louhikkotasku lensi kivelle meitä tarkkailemaan

Vuoren rinteellä juosta vilistää löyhä parvi ruskeita pitkäpyrstöisiä lintuja, pensastimaleita. Suunnilleen samankokoisia ruskeita lintuja lehahtaa lentoon äännellen ”si-si-si…”. Nyt saa hietapyyn englanninkielinen ”See-see partridge” selityksensä, nimi tulee linnun äänestä, joka myös helpottaa lajinmääritystä. Tosin näillä rinteillä ei taida muita pyitä esiintyäkään.

Lisää uusia tuttavuuksia: sillan muuratussa kiviseinässä on koloja, joista kurkistaa kaksi unista pöllöä. Ne ovat täplärintaisia pikkupöllöjä, eurooppalaisen minervanpöllön itäisiä serkkuja, brahmanpöllöjä. Vähän matkan päässä samanlaisesta muurista kurkistaa vielä kolmaskin brahmalainen. Siinä välissä ehtivät vielä näyttäytyä peräjälkeen kallionakkeli ja idänkallionakkeli, joka on edellistä vähän isompi ja tummakulmaisempi.20161123-O93A6842

Ali vielä ylärinteellä etsii meille nähtäväksi pienen Phylloscopus-suvun kertun, jolla on lyhyt ja naseva ääni ”srit”. Lintu on erikoisen pieni, nokka on kapea ja lyhyt. Pikkutiltaltti on saapunut pohjoisemmilta vuorilta talvea pakoon tänne etelän aurinkoon, jossa ei ole lumesta pelkoa.20161123-O93A6979

Suojelualueen upseeri viittaa alaiselleen jotakin. Tämä hakee meille autosta teetä, kahvia ja hyvänmakuisia keksejä. Fiksuja ja kohteliaita nämä Iranin suojelualueviraston miehet!

Iltapäivällä teemme lähtöä vielä idemmäksi, sadan kilometrin päässä olevaan Minab-nimiseen kaupunkiin. Ennen tien päälle ehtimistä pysähdymme Bandar Abbasin rantabulevardin reunassa pariin kohtaan tähystämään lintuja. Kalanpyydyksellä, kohtuullisen lähellä istuu useampaa lajia tiiroja. Saan kuvata niitä rauhassa samalla kun oppaamme etsii vähän epätoivoisena apua lintuoppaasta, siitä Keski-Aasian opaskirjasta. Talvipukuiset Chlidonias-tiirat ovat todella vaikeita, samoin vähän isommat lähellä toisiaan olevat tiiralajit. Päädymme kuitenkin siihen, että aidalla istuvat pienimmästä suurimpaan ovat valkosiipitiira, arabiantiira ja pikkutöyhtötiira. Ohi lentää vielä joukko muita, ainakin kalatiiroja, riuttatiiroja ja pikkutiiroja.

Pikkutöyhtötiira Bandar Abbasin rannalla

Pikkutöyhtötiira Bandar Abbasin rannalla

Vaikeita tuntea nämä talvipukuiset tiirat. Arabiantiira ja kaksi valkosiipitiiraa.

Vaikeita tuntea nämä talvipukuiset tiirat. Arabiantiira ja kaksi valkosiipitiiraa.

Puoli kilometriä eteenpäin ja tulemme matalaan rantaan, jonka laskuvesi on äsken paljastanut. Nyt siellä kävelee parituhatta kahlaajaa, satoja lokkeja ja tiiroja – sekä ihmispariskuntia ja jopa muutama auto on uskaltautunut kovapohjaiselle marskimaalle. Rantavallilla nuoriso soittaa meluisaa musiikkia, joka ei kuitenkaan tunnu häiritsevän vain muutaman kymmenen metrin päässä juoksentelevia pikkusirrejä, suosirrejä, tyllejä, mustajalkatyllejä, eri sortin vikloja ja lyhytjalkaisten rantakurvien ryhmiä. Vähän kauempana on enemmän tundrakurmitsoja ja sieltä erotan myös ryhmän aavikkotyllejä. Ali, oppaamme huomaa siinä hulinassa myös muutaman vuorisirrin, mutta emme millään ehdi nähdä ja tunnistaa kaikkea. Lisäksi kello on jo ohittanut neljän ja aurinko paistaa huolestuttavan alhaalta. Niukaksi käynyt valo vaikeuttaa myös kunnon kuvien saamista, etenkin kun kuvaaja ei ole huomannut vääntää iso-lukua korkeammalle päivän alkaessa hämärtyä.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress