Blogi: luovasti luonnosta

9.5.2016 – Vihdoin Gobustaniin

pääskykahlaaja

Yhytimme pääskykahlaajien pienen yhdyskunnan Gobustanin arolla. Vieressä lymyili aavikkotylli, joka sekin taisi olla aloittamassa pesintää.

Arolla ei oikeastaan ole teitä, vaan ajouria, Sellaisia pitkin etenemme kauas pois meluisista kylistä ja maanteistä. Vain paimenia valtavine lammaslaumoineen näkyi avarassa maisemassa. Tuhat, kaksituhatta lammasta arvioimme yhdellä paimenella ja tämän koiralla olevan vastuullaan. Jurrutamme eteenpäin kunnes arolta osuu silmään outoja lintuja, joku niistä kohoaa siivilleen sulavasti kuin pääsky. Satumme löytämään pienen, neljän parin yhdyskunnan pääskykahlaajia. Yksi lintu suorastaan ryömii maassa auton vieressä siivet levitettynä: sillä on pesä ja kaksi munaa kymmenen metriä autosta. Näyttää siltä, että muut pääskykahlaajat ovat vielä niiailemassa ja kumartelemassa soidineleitä, joita saamme nähdä kun olemme hiljaa ja huomaamattomasti autossa.

Pääskykahlaajien takana huomaamme komean koiraspuolisen aavikkotyllin, joka epäonnistuu yrityksessään olla mahdollisimman huomaamaton. Se asettuu makuulle maahan ikään kuin pesän päälle hautomaan. Yleensä kai hautominen on enempi naaraspuolisten lintujen työtä eikä siitäkään pienestä kuopasta löydy pesää. Taitaa aavikkotyllin puoliso hautoa jossakin vähän sivummalla. Ja jos sitä satumme lähestymään, livahtaa se hiljaa pois näkyvistä.

Tulimme eilen vuoristosta alamaihin, ei henkisesti, mutta fyysisesti ja selkä kipeänä. Gobustan on eräs Azerbaidzhanin mystisimmistä ja mielenkiintoisimmista alueista, nykyään siellä on pieni kansallispuisto ja Unecon maailmanperintöalue.

Oppaanamme Gobustanin arolla on ystävämme Hartmut Muller. Hartmut toimi parin vuoden ajan tässä naapurissa Shirvanin kansallispuiston johtajana ja on kolunnut tätä maata ja sen lintumaailmaa saksalaisella perusteellisuudella. Nyt hän kuljettaa meitä siinä laajassa ja tuntemattomassa osassa Gobustania, joka aukeaa lännessä, kaukana maailmanperintöalueen ja sen lohkarevuorten takana.

Gobustan on Bakun eteläpuolella oleva laaja aroalue, joka ulottuu Kaspianmeren rannikolta ainakin 30 km sisämaahan. Sen tunnetuin osa – kansallispuisto ja maailmanperintöalue – on lähellä rannikkoa ja muodostuu muutamasta isoja lohkareita täynnä olevasta vuoresta. Täältä on löydetty yli kuusituhatta petroglyfiä eli kalliokaiverrusta, jotka esittävät metsästäjiä, härkiä, veneitä, kalastusta, tansseja ja vaikka mitä. Pääosa niistä lienee hakattu kallioon useita tuhansia vuosia sitten, sillä asumisen merkkejä on täällä ajoitettu ylemmälle paleoliittiselle kaudelle, noin 15 000 vuotta sitten. Se oli aika kauan sitten aikana, jolloin esimerkiksi koko Pohjola oli vielä mannerjään peitossa. Gobustanin hieno museo kertoo, että täällä ovat asuneet vuoroin Homo erectus –lajin ihmiset ja Neanderthalin ihmiset sekä sittemmin myös Homo sapiensin edustajat. Viimeksi näitä lohkarealueen luolia on käytetty asumiseen 800-luvulla jKr. Tämän jälkeen oli viime vuosisadalla kausi, jolloin täälläkin, Gobustanin kylässä vuorien juurella yritettiin jalostaa Homo sovjeticus –lajia. Tuloksen tunnemme.

mutatulivuori

Gobustanin mutatulivuori. Tämä on vasta alkanut pulputtaa, mutta kymmenentuhannen vuoden päästä se voi jo olla parisatametrinen kuten toinen taustalla.

Mutta ei tässä kaikki. Gobustan on kuuluisa myös mutatulivuoristaan (mud volcanos), joita on täällä yli neljäsataa. Niitä on muuallakin maailmassa, mutta täällä on nähtävissä yli puolet koko maailman mutatulivuorista. Niiden käyttövoimana on metaani eli maakaasu, joka purkautuu ylös maasta ja nostaa mukanaan liejuista vettä, maahan imeytynyttä sadevettä. Hyvin pitkän ajan kuluessa vanhimmat vuoret ovat kasvaneet 200 – 300 metriä alankoa korkeammalle. Mutta löytyy niitä uusia, pieniäkin, jotka kuplivat ja kurnuttavat sekä työntävät mutaista vettä loivaa rinnettä alas. Sellaisen päälle kiipeämme.  Toisinaan joku mutatulivuorista pärskähtää oikein kunnolla, purkaa suuren määrän kaasua ja liejua kerralla taivaalle. Silloin tällöin kuuluu myös sattuvan, että metaani syttyy palamaan ja tuolloin on tulivuoren nimi ansaittu.

Tämä muta tai lieju näyttää olevan tunnusomaista laajalle osalle tätä maata. Tämän retken sateiset säät opettivat mitä on maalaji nimeltään hiesu. Se on kuivana kovaa, ruskeanvalkoista maata, jonka päällä on hyvä ajaa autolla vaikka minne kauas arolle, ja joka tomuaa helposti. Sateen jälkeen se muuttuu pinnalta liukkaaksi liejuksi ja jos sade kestää vähän pidempään, muuttuu maaperä veteläksi liejuksi, josta ei halua kulkea kengillä yli. Tulee tilanteita, viime päivinä aika usein, jolloin siitä vain on mentävä autolla yli tai pikemminkin pitkin kapeaa uraa, johon sade, lieju ja edelliset autot ovat tehneet syvät jälkensä. Neliveto, sopiva vauhti ja ronski kuski ovat eduksi. Onneksi emme ole vielä jääneet mutaan kiinni. Mutta auto menee kamalan näköiseksi: pyörät heittävät liejua ensin lokasuojat täyteen, samalla pyöristä lentää kylkiin ja peruutuspeileihin asti erikokoisia kokkareita. Eräällä aiemmalla Azerin reissulla koimme myös sen, että lokasuojien sisäpintoihin kerääntyi niin paljon liejua, että renkaat ottivat niihin kiinni. Piti pysähtyä ja kepin kanssa yrittää raapia liejua pois lokasuojista, jotta matka pääsisi jatkumaan.

Tänään ei täällä sada, vaikka kaukana lännessä näkyy tummia pilviä ja niiden alla sadekuuroja. Ennen auringonlaskua pysähdymme hienon reikävuoren alapuolelle. Aurinko laskee, juomme teetä ja juttelemme ulkona kunnes pikkukiurujen liverrys lakkaa eikä lampaiden määkimistä enää kuulu jostakin kaukaisuudesta. Tilalle tulee kaskaiden tikittävä siritys. Pian en enää erota pimeydestä Tuijan ja Hartmutin kasvoja. Me menemme telttaan nukkumaan, Hartmut kömpii isoon autoonsa yöpuulle.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress