Blogi: luovasti luonnosta

8.5.2016 – Ensimmäinen kerta

Olen aina kuvitellut, että ensikokemus koetaan rauhallisissa oloissa, tasaisella ja ilman mitään stressiä tai suorituspaineita. Mutta tämä elämys olisi ehkä jäänyt kokonaan kokematta, jos olisin rehellisesti kertonut isännälle, että en ole koskaan ennen ratsastanut. Tuija kyllä kertoi, mutta hänelle tämä onkin pikkujuttu, sillä hänhän on hypännyt laskuvarjollakin.

tuija ratsailla

Varovasti matkalla ylöspäin. Tässä kohtaa ei vielä kumpikaan ole käynyt maassa.

Niinpä lähdemme pienen sadekuuron saattelemana aamulla Orkhan Babusovin kahdella hevosella hänen ja Hidayatin opastamana liikkeelle kohti läheisessä laaksossa olevaa vesiputousta. Kivistä ja savista puronvartta ylös. Ainakin kymmenen puron ylitystä suuntaansa: alas jyrkkää törmää niin, että meinaa pudota päistikkaa hevosen pään yli puroon ja saman tien vastarantaa ylös niin, että hevosen hännän tienoo vetää vastustamattomasti puoleensa. Sitten on näitä kapeita rinnepolkuja, joissa käveleminenkin huimaisi saatikka istumisen hevosen satulassa. On kohtia, joissa vain suljen silmäni ja rukoilen. Mutta nämä vuoristohevoset ovat uskomattoman taitavia valitsemaan askeleensa. Ne eivät kompastu tai horjahda – tai sitten kerran horjahtaneista on jo tehty makkaraa.

Sitten eräässä jyrkässä rinteessä edessäni ratsastava Tuija luiskahtaa hevosen selästä maahan. Onneksi hän ei loukannut. Sitten kohta tilanne on 1 – 1, kun puron ylityksessä hevonen nykäisee äkkiä sivulle ja minä putoan melkein selälleni maahan. On epäonnea jos onneakin. Edellistä siinä, että selän alle jää parin nyrkin kokoinen kivi, mutta jälkimmäistä siinä, että kivi ei satu selkärangan, lantion tai munuaisten kohdalle. Se vain lyö ilmat pihalle ja tekee selkälihaksiin aimo mustelman. Silmälasit lentävät jonnekin, löytyvät metrien päästä savikosta. Tätä peläten olin pistänyt rinnalla olevan kiikarin ja kameran takin sisälle, jotta eivät heilahtelisi tai jäisi alle pudotessa. Niinpä vauriot ovat enemmän orgaanisia kuin teknisiä. Lähipäivien toipuminen näyttää oliko parempi näin.

Vaikka keskityn hevosen selässä pysymiseen, korvat rekisteröivät matkalla laulavia mustapääkerttuja, etelänsatakieliä, pari kaukasianuunilintua ja kolme vuoritiltalttia. Kaikki nämä ovat pensaikkoisten rinteiden tavallista lajistoa. Puron varressa kasvaa tyrniä. Ei mitään isoja pensastoja, mutta yleisenä. Jopa kolmemetrisen runkopuun näemme. Tyrnissä ei näy marjoja. Mieleen tulee kahden vuoden takaiset kokemukset Georgian Kazbegistä, parin tuhannen metrin korkeudesta, jossa näihin aikoihin ja etenkin huonolla ilmalla vuorileppälinnut ja rakkapunavarpuset tulevat alas laaksoihin syömään jo kuivahtaneita tyrninmarjoja. Täällä näitä lintuja ei näy, mutta ei näy myöskään marjoja.

isäntämme

Herra Haciev, isäntämme Lahicissa. Hän on jouheva vuoristolainen ja samalla vankka matkailualan ammattimies.

Ensikokemus oli hieno, ikimuistoinen. Mitäkö opin? Että vaikeissa paikoissa jaloilla pitää puristaa kaikin voimin hevosen kupeita vastaan, satulasta (jos sellainen olisi) tai vastaavasta on syytä pitää tiukasti kiinni etenkin nousuissa. Ja painopisteen saa alas kumartumalla eteenpäin, mutta ei silloin kun hevonen on juuri laskeutumassa jyrkkää rinnettä alas. Näillä opeilla seuraavaan kertaan.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress