Blogi: luovasti luonnosta

30.4.2016 – Sateinen vapunaatto

Olemme jo varttia vailla kuusi Shirvanin kansallispuiston rautaportin takana. Tiheä tihkusade vähän latistaa aamun tunnelmaa. Arvuuttelemme tuleeko Hickmet paikalle puoli tuntia myöhässä vai tuleeko ollenkaan. Kello 6.20 lähetän hänelle tekstiviestin ”We are waiting at the gate”. Hän kohta soittaa ja sanoo olevansa paikalla viiden minuutin päästä. Viidentoista minuutin päästä hän tulee lunastamaan ne 20 manaattia, jotka eilen maksoimme portin avaamisesta. Sitten oppaamme koputtaa vartiokopin ikkunaa ja ulos kömpii uninen porttivahti ja avaa meille ovet kansallispuistoon. Olisiko tämän voinut hoitaa tyylikkäämmin?

mustafrankoliini

Mustafrankoliini tavallisesti huutelee puskista. Yksi on kuitenkin erehtynyt näkösälle tien varteen.

Tihkusade ei ota loppuakseen. Kuvaan suopöllöä tien varressa. Mustafrankoliinit vinguttavat valittavaa soidinääntään heinikossa. Yksi erehtyy sen verran tielle, että saan auton ikkunasta kuvia siitä. Kaspiankerut särisevät piikkipuskissa. Päätämme jatkaa tietä aina meren rantaan saakka, sillä varsinkin kauempana oleva kuivempi aro, rannikosta puhumattakaan, on hyvää lintualuetta.

Jostakin syystä kukaan ei ole ajanut tätä tietä pitkään aikaan, tiellä ei ole auton jälkiä. Muutaman kilometrin jälkeen auto sukeltaa liejusta märälle tielle, mutta ei uppoa vaan luistelee. Auto liukuu liejussa kuin olisimme liukkaalla, märällä ja vähän kuperalla jäällä. Toisin sanoen nelivetokaan ei tahdo pysyä tiellä. Viidenkymmenen metrin jälkeen tutustumismatkamme Kaspianmeren rannoille loppuu ja lähden peruuttamaan takaisin vähän soraisammalle tielle. Jotenkuten saamme pelastettua auton ja itsemme liejusta takaisin kovalle maalle. Auton pyörät ja kyljet ovat paksussa savessa. Samanlainen kokemus meillä oli täältä huhtikuussa 2009, jolloin saimme ensi tuntuman siihen, miten Shirvanin rutikuiva aro muuttuu liejuksi kevään sadekauden aikana. Jätämme puiston ja palaamme kovalle tielle kohti etelää.

Vielä yksi asia pitää hoitaa, ennen kuin jatkamme kauemmas. Huomasimme eilen illalla kauhuksemme, että maasturimme takaovi – jonka takana ovat matkatavaramme – ei mene lukkoon. Meillä on harvinaisen paljon kamoja ja romuja, melkein 60 kiloa mukaan lukien teltta, makuupussit, kalliit kamerat, kiikarit, kaukoputki, läppäri ja kaksi tablettia. Joka pysähdykselle emme voi jäädä seisomaan auton viereen eikä joka ilta jaksa raahata kaikkia vaatekasseja sisälle. Niinpä pitää etsiä autokorjaamo vieraassa maassa vieraalla kielellä.

Autokorjaamo on azerin kielellä Avtoservis, minkä voi äkkiä päätellä Salyanin kaupungin sisääntuloväylän varrella. Ajamme pihalle ja lähden jututtamaan juron näköistä mustakulmaista miestä rasvauspenkin vieressä. Kokenut ulkomaan matkaaja tietää, että tässä tilanteessa ei passaa olla yhtä ummikko kuin poliisin puhutellessa. Niinpä esitän asiani vähemmän sujuvalla venäjän kielellä, jossa sanat ”problem” ja ”mashina” saavat kaverin tulemaan auton takapäähän, jossa näytän, että lukko ei toimi. Hätiin kutsutaan hallista Ladan alla smirgeliä käyttävä mies. Nopeat kättelyt ja mustakulmainen esittää ongelman smirgelimiehelle.

auton korjaus

Ammattimiehen ihailtavan reipasta työtä automme takaluukun parissa. Useita neuvonantajia vieressä.

Tästä eteenpäin turisti ei voi kuin ihmetellä sitä, miten täällä palvellaan asiakasta. Olisittepa nähneet, miten paikalle kutsuttu mies käy heti silmät innosta hehkuen Nissanin takaoven kimppuun! Ei siinä tarjota aikavarausta ensi viikolle eikä pyydetä eikä anneta kustannusarviota. Sen sijaan ruuvit aukeavat pikavauhtia ja sisävuoraus puretaan ovesta samalla kuin noin kuusi muuta miestä kokoontuu ympärille. Ääneti me kaikki ihailemme ammattimiehen työtä. Sitten tilanne vähän lievenee, meiltä kysytään, että ”otkuda vi prijehali” eli mistä tulette. Kättä paiskotaan ja käydään läpi matkareittiä ja perhesuhteita samalla kun ammattimies ruuvaa ja napsuttelee lukkoa. Ehdin jo pelätä, että mitä jos lukkoon tarvitaan varaosa Japanista ja lukko jää ehkä repsottamaan parin johdon varassa.

Vanhempi herra, vissiin paikan pomo, tulee kertomaan, että nyt ei ammattimies saa vikaa korjattua, mutta ei hätää, sillä tämä ”posvanit” eli soittaa apuvoimaa paikalle. Hetken aikaa juttelemme sen verran, mihin kielitaito antaa mahdollisuuksia. Nopeasti tulemme niin tuttaviksi, että jo lapsista puhumme. Tämä harmaatukkainen pomomies on saattanut maailmaan peräti yhdeksän lasta, mihin ystävälliset kaverit ringissä kertovat kuulemma tarvitun paljon työtä, yötyötä. Samanlaisia me äijät olemme joka maassa ja joka paikassa!

Sitten paikalle tulee taksilla pyhätamineissa laiha mies, toinen ammattimies. Ensimmäisellä on kiire jatkamaan kesken jäänyttä työtä toisen auton alla. Ja me muut kaksi plus noin kuusi saamme nähdä, millä innolla tämä toinen ammattimies käy ongelmamme kimppuun. Ihan oikeasti nämä miehet näyttävät rakastavan meidän auttamistamme! Ja niin vaan käy, että vartin työn jälkeen lukko jo toimii. Napsahtaa kiinni kun avaimesta painaa ja aukeaa kun pitääkin! Sitten Tuija ottaa meistä pari ryhmäkuvaa. Harmaatukkainen kertoo, että tämä tunnin työ maksaa yhdeksän manaattia ja se tulee maksaa tällä toiselle ammattimiehelle. Hänen kanssaan sovin kuitenkin, että olihan työ sentään kolmenkymmenen rahan arvoista. Kaikki ovat tyytyväisiä. Sadekin loppui.

valkoposkitiiroja

Valkoposkitiirat piirtävät grafiikkaa tyynelle laguunin pinnalle.

Jatkoimme matkaa etelään ja pysähdyimme Narimanabadin laguunille, Kaspianmeren rannalla. Siellä kuhisi tiiroja. Lintuharrastajan pinttynyt tapa on yrittää aina laskea tai ainakin arvioida lintujen määriä. Miten niitä muuten voisi kirjata vihkoon tai kirjoittaa nettiin? Nyt laskin ja arvioin laguunilta 1300 valkosiipitiiraa ja 800 valkoposkitiiraa. Kauniita lintuja molemmat.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress