Blogi: luovasti luonnosta

6.4.2015 – Aavikkoa, aavikkoa

Viideltä aamulla on kaupungin ulkopuolella aivan pimeää, kun kiidämme pohjoiseen kohti erästä tiettyä vadia Negevin autiomaassa. Täysikuu valaisee matkaamme, kunnes päivä alkaa sarastaa. Ohitamme kyltin, jossa varoitetaan tankeista ja niiden nostattamista pölypilvistä. Viisi sellaista seisookin putket tanassa  loivalla rinteellä. Päivän ensimmäiset linnut ovat pronssikorppeja, jotka partioivat pitkin asvalttiteitä etsien yön aikana auton alle jääneitä eläimiä. Olemme perillä kello puoli seitsemän, kun aurinko alkaa näkyä idän vuorten takaa. Olemme ajaneet neljä kilometriä sivutietä ja ohittaneet kolme kylttiä, joissa lukee muun muassa ”Firing zone” ja ”No entrance”. Alue on armeijan harjoitusaluetta, jossa opetetaan ampumaan ohjuksia. Koska tämä ei ole varsinaista sotilasaluetta, voi täällä liikkua kunnes pyydetään poistumaan. Tai näin ainakin minulle kerrottiin.

Auringon ensi säteet valaisevat heinätuppaita. Pian alkavat linnut liikkua aavikolla.

Auringon ensi säteet valaisevat heinätuppaita. Pian alkavat linnut liikkua aavikolla.

 

On aivan tyyntä ja täysin hiljaista. On sellainen tunne, että hiljaisuus sattuu korvissa. Ei kuitenkaan kovin pahasti, sillä raikas, kaunis aamu valtaa mielen. Jonkin ajan päästä kuuluu jostakin iloinen, hento vihellyssarja, jonka jo tunnen aavikkokertun lauluksi. Pian näitä vilkkaita pitkäpyrstöjä vilisee lähipensaissa, kunnes häviävät. Seuraava laulu kuuluu ainoasta näkyvissä olevasta pensasryhmästä, jossa pian pääsemme varmistamaan, että särisevä laulu kuuluu vaaleakultarinnalle. Aiomme jatkaa hiukan takaisin päin ohi kasvittomien sorakenttien. Mutta sitä ennen mustavalkoinen surutasku näyttäytyy hetken aikaa risun latvassa. Sitten saman tekee toinen melkein samannäköinen tasku, joka kuitenkin määritetään kalottitaskuksi. Suurin yllätys visertää kuitenkin sotilaiden jälkeensä jättämän tolpan päässä. Noin minuutin tapittamisen jälkeen tämä tasku nykii pyrstöään, joka on kokomusta, yläperä on valkoinen. Lintu on harvinainen aavikkotasku, joka toisen minuutin jälkeen häviää sekin jonnekin eikä siitä ehdi saada edes kuvaa.

 

Kaunis kalottitasku esittelee tuntomerkkejään. Olisipa tämä aina näin helppoa!

Kaunis kalottitasku esittelee tuntomerkkejään. Olisipa tämä aina näin helppoa!

Pienen matkan päässä töyhtökiurut laulavat vilkkaasti. Seuraan liittyy pari pikkuaavikkokiurua. Kiuruperhettä täydentää arokiuru ja laajempaan sukuun kuuluu paikalla asuva nummikirvinenkin. Nyt käy jo toisen kerran tällä matkalla, että eteen tulee selvästi näkyvä pikkulintu, jolle ei löydy nimeä. Sille ei tunnu olevan sijaa minun lintukirjani sivuilla. Pieni, tasaisen ruskeanharmaa ja viettää osan ajastaan näkyvillä matalissa aavikon pensaissa. Ääni on suhteellisen voimakas ”tserp”. Nyt sain otuksesta kuvankin, joskaan se ei paljon kerro muuta kuin, että tuntomerkkejä on niukasti.

 

Myöhäisen lounaan jälkeen päätämme käydä vielä kerran istumassa iltaa sen Eilatin kala-altaan äärellä, jossa pitsihietakyyhkyt käyvät illalla juomassa. Saavumme sinne vähän ennen auringonlaskua ja meidät yllättää isojen lintujen paljous: kaksi afrikanhanhea vartio sisääntuloa vallin päällä ja pumppuaseman kalaparatiisista nousee lentoon yksitoista mustahaikaraa ja kahdeksan pronssi-iibistä. Pienempiä haikaroita ei ehdi laskea.

 

Jäljelle jääneille pahoittelemme aiheuttamaamme häiriötä. Lopulta muut palaavat, mutta mustahaikarat taisivat ottaa nokkiinsa. Pitsihietakyyhkyjen aikataulu on entinen. Vasta 19.20 tihenevässä hämärässä niitä alkaa tippua. Tänä iltana kyyhkyjä tulee janoaan sammuttamaan yksitoista. Kymmenessä minuutissa tapahtuma on ohi ja juomapaikka jää haikaroille.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress