Blogi: luovasti luonnosta

5.4.2015 – Lintupäivä

Joskus näitäkin päiviä sattuu. Olemme oppineet, että lintujen löytäminen on kovaa työtä. Täällä se tarkoittaa väsymätöntä komppaamista eli maaston haravointia, kuuntelemista, kiikarointia ja taas eteenpäin. Tunnista toiseen, aamusta iltaan. Vähän helpottaa, jos on tilaisuus kysyä apuja muilta harrastajilta. Mutta tämä kaikki ei vielä riitä. Tarvitaan tuuria: kaiken A ja O on, että pitää olla oikealla paikalla oikeaan aikaan!  Tällä matkalla on välillä tuntunut, että aakkosista on ehkä jäänyt jotakin puuttumaan.

Tulemme Akaban lahden pohjoisrantaan kello seitsemän. Aiempina kertoina emme olleet nähneet täällä mitään. Aamu ei ala ihan hyvin, sillä auton pysäköinti jymähtää löysään hiekkaan, ja auto piti käsin kaivaa ylös ja parkkeerata uudelleen. Kun tulemme rantaan, pörrää siinä lähellä neljä kalatiiraa ja yksi pienempi. Nähtävästi makrillit ajavat pikkukaloja pintaan, jossa tiirat niiden perään syöksyilevät. Se yksi pienempi on talvipukuinen arabiantiira. Kohta paikalle kiiruhtaa myös 3-4 valkosilmälokkia. Molemmat lajit ovat Intian valtameren kasvatteja, joita tuurilla voi täällä nähdä.

Kalatiira ja vähän pienempi arabiantiira Akabanlahdella.

Kalatiira ja vähän pienempi arabiantiira Akabanlahdella.

Teemme poikkeaman lintuasemalle toiveena saada nuotteja lähipäivien komppaamiseen. Sitä ennen näemme piilokojusta, miten kaksi nuorta mustapäälokkia, täällä harvinaisia talvivieraita, laskeutuu kaitanokkalokkien sekä yhden aroharmaalokin ja selkälokin seuraksi. Mustapäälokkia olen kauan toivonut näkeväni. Nyt niitä on kaksi edessäni! Seuraava tavoite on nähdä sellainen kesäpuvussa, pää mustana!

Nuori mustapäälokki Eilatin kerrostalojen yläpuolella.

Nuori mustapäälokki Eilatin kerrostalojen yläpuolella.

Noam Weiss lintuasemalta neuvoo meille pari hyvää aavikkoa käytäväksi. Aavikot vetävät minua puoleensa, sillä niissä on jotakin kiehtovaa. Lintuja ei ole koskaan paljon, mutta lämpöä kyllä liian kanssa. Puolen päivän taituttua ajattelemme käydä katsomassa valmiiksi miten tähän yksinäisen puun laaksoon huomenaamuna löytäisi. Vadin tai laakson nimi on Meishar Seifim, ja sinne kääntyy pikkutie 12-tieltä parinkymmenen kilometrin päässä Eilatista, juuri Egyptin puolella olevan ison vuoren kohdalla.

Paikka on viehättävää autiomaata, jossa kasvaa todellakin vain yksinäinen akasia. Vadin pohjalla on harvakseltaan matalia kasviryhmiä, joista osa kukkii keltaisena ja toiset sinisenä. Varjossa puun juurella on viisi nuorta reppuretkeilijää, joilla on menossa neljän päivän vaellus. Eräs tytöistä kysyy meiltä vettä. Annamme heille kaksi puolentoista litran pulloa, kaiken mitä meillä on. He jatkavat iloisina matkaa. Tänään on vielä jäljellä 12 km kolmenkymmenen asteen helteessä. Yötä nukutaan retkipatjalla makuupussissa ja huomenna jatketaan!

Juuri kun nämä nuoret lähtevät, kaasuttelee paikalle viisi urheilumallista mönkijää, ehkä jostakin Eilatin hotellista vuokrattuja pörisijöitä ja pölisijöitä. Se seurue pitää kovaa ääntä ja kestää tuskastuttavan kauan ennen kuin he häipyvät vuorten taakse ja hiljaisuus palaa.

Sitten tietä pitkin tulee paikalle punainen mini. Siinä kulkee kaksi lintumiestä, jotka tapasimme jo aamulla rannalla. Saksalainen Stefan Greif ja hänen italialainen ystävänsä ovat löytäneet tiensä samalle vadille. Hetken yhdessä kiikaroimme ilman tulosta. Pojat jatkavat mininsä kanssa toista tienhaaraa, joka kulkee pitkin vadin reunaa.

Me päätämme lähteä takaisin kaupunkiin, tulemme takaisin aamulla. Ensimmäisen mäen päällä näemme kauniin mustan kalottitaskun ja päätämme palata laakson pohjalle kertomaan pojille. He seisovat kaukana hiekalla vieri vieressä kaukoputkiin tuijottaen. Kun lopulta saavutamme heidät, paljastuu yllätys: saharanvarpuskiuru, tässä maassa äärimmäisen harvinainen vieras nököttää runsaan 50 metrin päässä pienen kukkatuppaan alla varjossa. Nyt eivät enää muut linnut kiinnosta, vain tämä pieni mustapää! Stefan ilmoittaa havainnon israelilaiseen ”rariverkkoon”.

 

Saharanvarpuskiuru pitää hellettä varjossa. Tämä on harvinainen vieras Afrikan puolelta.

Saharanvarpuskiuru pitää hellettä varjossa. Tämä on harvinainen vieras Afrikan puolelta.

Voi tätä liikennettä! Teemme kolmannen kerran lähtöä, kun paikalle tulee taas lisää ihmisiä. Pieni valkoinen auto kuljettaa mukanaan kahta brittiä, jotka olivat jo saaneet ”rarihälytyksen”. Kun kerran olemme tässä, näytämme heille linnun havaintopaikan ja kohta lintu itsekin tulee näkösälle. Britit häipyvät linnun perään ja me teemme neljännen lähtöyrityksemme. Mutta ei vielä: aavikolla nököttää arokiuru tai ylänkökiuru, joka luulee olevansa hennon risun takana varjossa. Pian sen vieressä on toinen ja lopulta nämä hyppäävät siivilleen, jostakin tulee mukaan vielä kolmas. Valkoinen siiven takareuna ja tummat siivenalukset vilkkuvat: ne olivat arokiuruja.

Kaksi arokiurua kuumalla hiekalla.

Kaksi arokiurua kuumalla hiekalla.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress