Blogi: luovasti luonnosta

4.4.2015 – Sapattimatka Jordaniaan

Eilinen aavikkomatka sen verran uuvutti, että tänään ajattelemme pitää lintumatkailijan vapaapäivän. Järjestämme itsemme Jordanian rajalle, Yitzakh Rabinin rajanylityspaikalle ja menemme tähän ”karjankuljetuslinjalle”: turvallisuustarkastus, poistumismaksu, passintarkastus, tavaroiden tarkastus, lopputarkastus, ei kenenkään maa jalkaisin helteessä ja sama toisin päin, lisättynä viisumin ostolla.

Mutta ennen kuin pääsemme pistämään jalkamme kunnolla Jordanian puolelle, pitää vielä selvitä yhdestä oudosta välikohtauksesta. Jordanian puolella tullimiehet ovat erittäin kiinnostuneita siitä uudesta Swarowskin kiikarista, joka roikkuu rinnallani. Paikalle kutsutaan hymytön rajapoliisi konepistoolin kanssa. Sitten hän ja tullimies haluavat katsoa kiikarilla. Arabiaksi he kehuvat kiikaria – ja soittavat puhelun jonnekin. Sitten meidät saatetaan takaisin päin. Yhden tähden upseeri kutsuu meidän huoneeseensa, katsoo kiikarilla ja taas soittaa puhelun. Huoneessa on kovat tuolit, toimistopöytä ja televisio. Kysyttäessä vastaamme olevamme Suomesta, joka maa on selvästi tuntematon syrjäkylä tälle herralle. Sitten meitä tulee noutamaan siviilipukuinen tärkeä herra, joka katsottuaan kiikarilla ottaa meidät mukaamme vielä pari huonetta takaisin päin. Nyt täällä meitä on vastassa kaksi kolmen tähden upseeria ja yksi kolmen natsan armeijan upseeri, oletan. Pääsemme istumaan nahkasohvalle, televisiosta tulee saippuaa, mutta kukaan ei katso sitä. Kaikki katsovat kiikaria ja kiikarilla. Passit tarkastetaan vielä kerran. Äärimmäisen huonolla englannilla minulta kysytään, josko tämä on yökiikari. Ei ole, vastaan. Yksi alempi upseeri tarjoaa meille kahvia noin kahden sormuksen kokoisesta kupista. Minä saan ensin. Haistan, maistan, kulautan ja annan kupin takaisin. Sitten on Tuijan vuoro.

Nyt alkaa jo vähän huolestuttaa. Onhan tämä hyvä ja kallis kiikari, mutta olallani roikkuva kamera on vielä kalliimpi ja paljon tärkeämpi vakoilijan apuväline. Mutta siitä ei kukaan ole kiinnostunut. Harkitsen, josko pitäisi suuttua, näytellä loukkaantunutta vai vain istua ja hymyillä luottaen herrojen hyväntahtoiseen harkintaan. Valitsen kahden viimeksi mainitun välistä ja yritän saada huoneeseen liikettä. Niinpä pyydän Tuijaa ottamaan valokuvan tästä koomisesta tilanteesta. Tiedättehän, että näissä maissa valokuvan, etenkin yhteisvalokuvan ottaminen on varma ystävyyden ja luottamuksen merkki. Mutta Tuija ei halua ottaa kuvaa. Hän ei myöskään halunnut kaivaa repustaan näytille toista samanlaista kiikaria, joka oli jäänyt herroilta huomaamatta. Vahinko, sillä näin jännittävä tunnelma lässähtää. Ja kuvallinen dokumentti jää ikuistamatta.

Lopulta upseerineuvosto päätyy ratkaisuun, että tässä ei sittenkään saatu koukkuun mitään isoa kalaa, enintään pikku sintti. Ja me pääsemme jatkamaan matkaa ja etsimään rajalta taksia itsellemme. Juomme kahvia ja syömme lounasta Akaban kadulla paikallisten ihmisten joukkoon sulautuen. Samaan pöytään tulee lapsirikas perhe Jerusalemin palestiinalaisia. Kuvia lapsista ja hyväntahtoista jutustelua. Muutaman tunnin vietämme kaupungissa.

Tuija odottaa, että kuumassa hiekassa kiehautettava kahvi valmistuu.

Tuija odottaa, että kuumassa hiekassa kiehautettava kahvi valmistuu.

Käymme uimarannalla, jossa ainoastaan miehet ja lapset uivat. Naiset pitkissä mustissa tunikoissaan kastelevat vain varpaita. Melkein kaikilla kasvot ovat näkyvissä, mutta huivi tiukasti päässä. Nuorilla naisilla huiveissa on värejä, mutta keski-ikäiset naiset eivät näytä kovin iloisilta tai elämäänsä tyytyväisiltä. Kulttuuriero rajan kahden puolen on räikeä. Joudun tunnustamaan itselleni, että olen niin länsimaisen, kristillisen kulttuurin lapsi, että edelleen minun on vaikea ymmärtää naisten vanhoillista, kaiken peittävää pukeutumista. Onko todella niin, että islamin uskon tulkinta vaatii naisia peittämään vartalonsa, hiuksensa ja jopa kasvonsa, jotta he eivät herättäisi miehissä hallitsematonta himoa?  Jos näin on, niin huh-huh!

Akaban uimarannalla Jordaniassa esiinnytään siististi pukeutuneena. Taustalla Eilat ja Israel.

Akaban uimarannalla Jordaniassa esiinnytään siististi pukeutuneena. Taustalla Eilat ja Israel.

Paluu saman raja-aseman kautta käy nyt joutuisasti. Upseerit tervehtivät meitä kuin vanhoja tuttuja. Passijonossa puhutaan ruotsia, luulen. Kysyn ja kuulen että nuori pariskunta (ikää puolet meidän iästämme) on Norjasta. Meille sukeutuu mukava keskustelu. Bjarte ja Kristina ovat kymmenen kuukauden matkalla, jossa ovat käyneet jo vaikka missä. Tarjoamme heille kyydin Eilatin bussiasemalle ja sen jälkeen oman hotellimme wifia, kun aikaa jää tunnin verran ennen Jerusalemin bussin lähtöä. Heillä on huikeita tarinoita matkaltaan, mutta ehdimme kuulla niistä vain murto-osan ennen kuin heidän matkansa jatkuu. Me jäämme seuraamaan sitä naamakirjan kautta.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress