Blogi: luovasti luonnosta

2.10.14 – Yö Albanian vuorilla

 

Taivas kajastaa vielä vähän vaaleana, kallistunut kuunsirppi seuraa meitä ylhäältä. Tie kulkee vuoren rinteen korkealla hyllyllä. Jyrkkää mutkaa ja nousua. Päällyste päättyi jo kilometrejä sitten, mutta kivinen hiekkatie on vielä ajettavissa. Ehkä seuraavan vuorenharjanteen takana on jo se kylä mitä etsimme. Hotelli Alpin on tämän vuoristotien varrella, tästä ei ole epäilystä – vielä.

Pettymys. Tumma laakso, jossa ei paista yhtään valoa. Tie käy melkein mahdottomaksi ajaa maasturillakaan. Vesi on syönyt puolimetrisiä uria siihen, tie on kuin isoista pyöreistä kivistä muodostunut kapea patja. Vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla ammottaa pudotus jonnekin. Pimeä kuitenkin armahtaa meitä. Emme näe, että onko pudotus viisi, sata vai viisisataa metriä. Parempi on olla ajattelematta sitä ja keskittyä auton pitämiseen tiellä. Kyllä tämä tie johonkin johtaa. Rinnettä vaan ylös, sieltä päältä alkaa varmaan parempi tie.

Säkkipimeää. Tie ei parane, mutta vihdoin yhdeltä vuorenharjanteelta näkyy valoja hajallaan laaksossa. Auto jatkaa kompuroimista hyllyllään, mutta tie näyttääkin ohittavan valot. Ei sentään, se lähtee siksakia laskeutumaan alas. Lukemattomien mutkien jälkeen tie oikenee. Auton valoissa näkyy laidunmaita ja äkkiä näkyviin tulee toinen maasturi tien vieressä ja ulkona on kaksi ihmistä. Vihdoinkin saamme neuvoa paremmasta tiestä! Kyllähän näille taloille pitää jostakin tulla kunnollinen kulkuväylä!

”Hello! Do you speak English?” “Yes, yes” “Where are you from?” “From Swizerland. And you?”

Näin alkaa keskustelu kahden turistipariskunnan välillä Pohjois-Albanian yössä. Molemmat eksyksissä. Siinä vertaillaan pikaisesti arvioita paikallisten teiden kunnosta ja manataan teiden viitoitus alimpaan arvoluokkaan, mitä Eurooppa tuntee.

Me olemme lähteneet neljä tuntia sitten Tiranasta hyvällä maasturilla Albanian pohjoisosan vuoristoon. Mukana meillä on kahdet tiekartat, kännyköille ladattuna Google Mapsin tiekartat (jotka tosin ovat kehnoja) ja mukana on vielä printit kartoista, joihin kääntymiset tärkeistä risteyksistä oli piirretty selvästi näkyviin. Tavoitteena on pieni vuoristohotelli paikassa, josta ei voi erehtyä! – Silti teimme yhden kohtalokkaan virheen, saman minkä sveitsiläispariskuntakin oli tehnyt. Ja niin olemme nyt pimeässä yössä ja vähemmän kadehdittavassa paikassa.

Vaimolleni Tuijalle olen kyllä aina ennen näitä omatoimimatkoja sanonut, että minun kanssani saa varmasti elää ennen kokemattomia seikkailuja: ei koskaan tiedä etukäteen, mitä voi sattua ja mihin voi eksyä. Hän on sanonut, että harvassa ovat ne miehet, jotka tällaista tarjoavat! Myös varhaisempaa näyttöä vuorille eksymisestä löytyy. Nelisen vuotta sitten jäimme Vähä-Kaukasuksella jumiin, kun yön pimeydessä lumi sulki tien vuoriston solassa. Siitäkin selvittiin ja kokemuksesta tuli hienoja muistoja. – Mutta vielä on ratkaisematta, miten niitä saataisiin tästä eksymisestä.

Tunnelmakuva vuoristosta. Eksynyt sveitsiläinen ja suomalainen etsivät kartasta teitä otsalamppujen valossa.

Tunnelmakuva vuoristosta. Eksynyt sveitsiläinen ja suomalainen etsivät kartasta teitä otsalamppujen valossa.

Siinä lantikan konepellin päällä vertailtiin karttoja kahden otsalampun valossa. Pääteltiin, että me olemme varmaan Ibame-nimisen pienen vuoristokylän laidalla, kymmeniä kilometrejä länteen siitä, mistä odotimme itsemme löytävämme. Mutta ei tilanne ole niin lohduton, kuin voisi kokematon vuorilla eksyjä ajatella. Siinä manailun ohessa naureskelemme tätä maata ja omaa tyhmyyttämme. Ystävillämme on autossa makuupaikat ja he jäävät tähän odottamaan aamua. Me päätämme jatkaa alas kylään ja etsiä sieltä joko sänkyä tai neuvoa.

Kylä ei olekaan kylä vaan muutama hajallaan oleva talo, joiden välillä ei kulje mitään oikein tieksi kutsuttavaa. Mutta kuitenkin siellä tulee vastaan auto. Se pysähtyy ja ulos tulee kaksi albaania. Kielitaito on vain kansallista luokkaa, mutta käsillä puhuminen auttaa: tästä tuohon suuntaan (viittoilu) pari kilometriä (kaksi sormea), sitten neljän tien risteys (käsivarret ristissä), josta oikealle (viittoilu). Ja siitä on sitten kuusikymmentäkaksi kilometriä hotellille. Matkan määrittelyyn tarvittiin paperi ja kynä, sillä kuusi, kuusitoista ja kuusikymmentä ovat foneettisesti aika lähellä toisiaan. Kättelyt, hymyt ja matkaan.

Talojen valot jäävät taakse. Neljän tien risteystä ei näy, ei oikein tietäkään, vain auton jälkiä hiekkaisessa maassa. Auton valoissa näkyy iso valkoinen risti. Tarkoittivatko ne ristissä olevat käsivarret kenties tätä? Ristin takaa kääntyy ura oikealle! Ja pomppiva matka jatkuu. Tunnin, enemmänkin.

Alhaalla laaksossa näkyy taas valoja. Ne jäävät taakse. Kehnosta tiestä eroaa vielä kehnompia vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Sitten edessä enemmän ja isompia valoja. Onkohan tuo joku tehdas? Lopulta tie yhtyy asvalttitiehen. Ne valot ovat rivissä valtavan padon päällä, joka sulkee Drin-joen virtauksen laaksossa. Alkaa todellakin näyttää siltä, että selvisimme kolmen tunnin eksymisestä pimeille vuoriston pikkuteille. Tästä on enää tunnin ajomatka hotellille. Tuntuu uskomattoman hyvältä ajaa taas pitkin asvalttitietä. Seuraavana aamuna sitten näemme, että asvalttia se tie toki on, mutta pelottavan kapea.

hotelli alpin

Tänne päädyimme yöllä. Hotelli Alpin aivan tien varrella. ”Paikasta ei voi erehtyä”.

Kivilinnaa muistuttavan hotellin ikkunoista loistaa himmeää valoa. Ovella on iso kyltti, jossa lukee albaniaksi ja vajavaiseksi englanniksi ”MBYLLUR – CLOSE”.  Kolkutamme ovea melkein viimeisillä voimilla ja ehdin, jo ajatella miten auton penkit voi taivuttaa taakse ja nukkua ainakin muutaman tunnin tässä pihalla. Mutta isäntä onkin hereillä ja avaa meille oven. Lopulta lakanoiden väliin päättyy tämäkin seikkailu!

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress