Blogi: luovasti luonnosta

27.4.2014 – Ei ollut hukkapäivä!

Rakastan näitä villejä vuoria, mutta nousu ylös jyrkkiä rinteitä on aina yhtä tuskallista. Mieleen nousee hengenahdistuksen mäki eräässä suomalaisessa kansallispuistossa. Muistaakseni se on kyllä paljon helpompi kuin tämä neljätonnisen vuoren alarinne Stepantsmindan kylän itäpuolella. Selässä painaa raskas kamerareppu, jonka päällä on vielä jalusta. Emme ole yksin liikkeellä kello 6 aamulla: vieressä ähisee oman ryhmän lisäksi hollantilaisia ja italialaisia.
Kaikki pyrkivät lähemmäs ylhäältä kuuluvaa kaunista ääntä, seireenien laulua. Lumikanat siellä kutsuvat sointuvalla ”kluiijuu” -huudolla tyttösiä haaremiinsa. Jonkun ajan päästä löytyy ensimmäinen pieni ryhmä lumikanoja kaukoputkeen. Parempi näyttää kuitenkin olevan kukkojen menestys eurooppalaisten lintuturistien joukossa. Lasken kolmekymmentä kaukoputkea yläviistoon tönöttämässä. Toki me ihailemme ja ylärinteellä näkyviä kaukasianteeriä hyvän matkan päästä. Ei tee edes mieli lähteä yrittämään liukkaiden kivien peittämää, aina vaan jyrkkenevää rinnettä yhtään korkeammalle.

staijausta rinteellä
Tunnelma on epätodellinen. Tuuli ei ole vielä noussut. Lumihuiput loistavat edessämme, mutta alhaalla laaksossa sadepilvi peittää Stepantsmindan kylän. Monenlaiset, ennen kuulemattomat äänet täyttävät varhaisen aamuhetken maiseman. Kolmesta suunnasta huutelee lumikanoja. Siellä missä tumma raita lehdettömiä pensaita nousee ylös rinteelle laulaa sepelrastas ja välillä säksättää kiukkuisesti. Vuorikirviset, rautiaiset ja kivitaskut pitävät ääntä. Juuri kun alhaalta laaksosta nouseva pilvi saavuttaa varpaamme, laskeutuu pensaikkoon parvi rakkapunavarpusia, joiden nenäsointisten äänten välistä kuuluu jokunen kirkas laulunsäe. Ne häviävät kohta sumuun ja sateeseen. Me lähdemme liukastelemaan alaspäin kohti aamukahvia lämpimässä hotellissa.

rakkapunavarpunen k
Aamupäivällä sää kuivahtaa ja kiipeämme uudelleen samalle kiehtovalle rinteelle. Saamme ihailla lintuja vähän paremmissa olosuhteissa. Kovin lähelle emme nytkään pääse. Punavarpusetkin ovat turhan arkoja. Vikkelä lumikko menee vauhdilla rinnettä ylös ja jää hetkeksi tapittamaan ulkomaan vieraita. Aina kun se pysähtyy, syöksyy kivitasku melkein kiinni pedon niskavilloihin.
Varusteiden kanssa joutuu tekemään valintoja. Tällä nousulla kannan kamerareppua selässä ja kameraa ynnä pitkää putkea valmiina kiinni jalustassa eikä repussa kuten aamulla. Olen tyytyväinen tähän järjestykseen, vaikkakin puolityhjä reppu selässä tuntuu välillä turhalta. Vaan siellä ovat lyhyiden objektiivien lisäksi hanskat ja villamyssy kylmien sadekuurojen varalle. Kaukoputken olen sovinnolla jättänyt pois matkasta. Kaikkea mitä tarvitsee ei voi kantaa mukana, tai ainakaan minä en jaksa. Näitä samoja asioita miettii varmaan moni, joka yrittää katsoa lintuja ja vielä saada vaikeissa maastossa niistä hyviä kuvia.
Tämän aamun valinnat eivät olleet ihan optimaalisia. Jalusta olalla ponnistellen käsien vapaiksi saamiseen menee noin 10 sekuntia. Mittasin tämän jälkeen päin. Nuo sekunnit erottavat tänään minut kahdesta sudesta. Georgialainen oppaamme Giorgi näkee korkealla ylhäällä kaksi vaaleaa hukkaa jolkottamassa. Hän ehtii ottaa niistä pari vähän epätarkkaa kuvaakin ennen kuin minä saan käteni vapaaksi, jalustan joten kuten seisomaan kaltevalle rinteelle ja kiikarin silmille. Pari muuta seurueestamme ehtii nähdä sudet noin kahden sekunnin ajan. Mutta minua tai kymmentä sekuntia sudet eivät odota vaan häviävät vuorenrinteen pensaikkoon.
Kaikkea ei aina voi nähdä ja kokea. Huikaisevat maisemat ja monet vuoriston linnut ovat ihan tarpeeksi ilman hukkahavaintoakin.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress