Blogi: luovasti luonnosta

11.7.2010 – Hyvästit miellyttävälle maalle

Joka aamu olemme nousseet varhain riippumatta siitä, miten paljon on makuupussissa paleltu.  Kaurapuuron jälkeen päätimme käydä vielä kerran Osoyoos-järven pohjoispuolisella kosteikolla, jonka pensaikot ja niityt kuhisevat lintuja.

Varhaiset aamut ovat miellyttävän raikkaita. Nyt oli ilo kävellä niitynreuna teitä ja joen rantaa. Joki tosin on täällä kaivettu 30 kilometriä pitkäksi, viivasuoraksi kanavaksi kuitenkin siten, että joen lukuisat mutkat ovat jääneet pitkänomaiseksi lammiksi. Tällä on vahingoitettu valtavan arvokasta lintukosteikkoa, mutta yhä täällä on eloa ympäri vuoden.

Niityt ja pellonpientareet ovat näin heinäkuussa täynnä tummia, mustarastaan näköisiä lintuja. Hälisten ja pyrähdellen ne hallitsevat maisemaan. Englanniksi niitä kutsutaan nimellä blackbird, suomeksi ne ovat turpiaaleja. On siinä peltoturpiaalia, lehmäturpiaalia, punaolkaturpiaalia ja keltahupputurpiaalia. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta ne ovat niin tavallisia, ettei niitä tule katsottua tarkemmin.

Näiden ohi kulkiessamme huomasimme kuitenkin korsissa keikkumassa ryhmän keikarimaisia mustia lintuja, joilla oli oljenvalkea takatukka – ei kuitenkaan töyhtö vaan vaalea kuvio – ja siivillä valkoista. Samalla aidalle nousi varoittelemaan ruskeankirjava naaraslintu, jonka kohta yhdistimme näihin keikareihin. Jostakin syystä lintumaailmassa urokset ovat koreita ja kauniita, mutta naaraat vaatimattoman näköisiä. Tässä tapauksessa naaraslintua sai kuvata edestä ja takaa sen yrittäessä johtaa häiritsijöitä kauemmas pesästään, joka oli jossakin heinikossa piilossa. Mutta urokset eivät korvaansa lotkauttaneet, tai pitäisikö sanoa lettiään heilauttaneet, eivätkä myöskään millään antautuneet kuvattaviksi. Ne vain rupattelivat 50 metrin päässä niityllä, vaikka rouva miten olisi pyytänyt apua meidän pois hätistelemiseksi.

Bobolink-tyttö aidalla. Pojat huinivat jossakin muualla ja tämä tyttö on tainnut jäädä yksinhuoltajaksi

Nämä linnut olivat heinäturpiaaleja, joiden englanninkielinen nimi on paljon sointuvampi: bobolink. Näyttää siltä, että bobolink-pojat jättävät perheasiat naisten hoidettaviksi keskittyen itse enemmän sen takatukan hoitamiseen kuin jälkikasvusta vastaamiseen. Mutta turpiaalien ryhmästä löytyy vielä härskimpi esimerkki velvollisuuksien laiminlyönnistä. Nimittäin lehmäturpiaali on pesäloinen, joka käen tapaan munii munansa toisten lintujen pesiin, minkä jälkeen sekä urokset että naaraat viettävät leppoisasti kesää noukkien kärpäsien laiduntavien lehmien ympäriltä. Tai kerjäävät pullaa turisteilta maantien levähdyspaikoilla, kuten olemme saaneet todistaa aiemmin tällä matkalla.

Tänään pelattiin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu. Tuijan kanssa järjestimme itsemme aasialaiseen ravintolaan pitkälle lounaalle samaan aikaan. Isosta ruudusta saimme seurata pitkän ottelun ja sen jatkoajan. Olipa saamatonta peliä ja käsittämättömän huonoa tuuria molemmilla joukkueilla!  Mutta parempi voitti ja Espanjasta tuli maailmanmestari! Meidän kisamme jäivät aika ohuelle, sillä edellisen kerran näimme, miten Saksa voitti Englannin 27.6. Tässä välissä Saksakin on jäänyt matkan varrelle.

Kello oli 14.30 kun kaarsimme Osoyoosin tulliasemalle. Pienen jonotuksen jälkeen pääsimme nopeasti Yhdysvaltain puolelle. Ajoimme vähän ensin etelään pitkin Okanaganin laaksoa. Yksi asia kiinnitti heti huomiotamme rajan ylityksen jälkeen. Täällä on paljon köyhempää kuin Kanadassa. Talot ja pihat ovat vähän ränsistyneitä, mutta ennen muuta autot ovat pienempiä ja vanhempia. Kun turismi ja viininviljely näyttävät olevan keskeisessä roolissa rajan pohjoispuolella, ei niistä näy juuri merkkiä Yhdysvaltojen puolella Okanaganin pitkää laaksoa. Aikamme ihmeteltyämme taitoimme länteen ja lähdimme ylittämään Cascade-vuorijonoa, joka on yksi Kalliovuorten korkeista vuoriketjuista, täällä sen läntimmäisin. Tie kiemurteli ylöspäin, tien varrella oli vielä lumiläikkiä ja lopulta se ylitti Washington-solassa vuorijonon 1677 metrin korkeudessa.

Cascade-vuorijonon itärinnettä lähellä Washington-solaa

Tämä on taas erilaista vuoristoa!  Vuoret ovat hyvin jyrkkärinteisiä ja laaksot olemattoman kapeita vuorien välillä. Mutta myös metsä poikkeaa siitä, mitä näimme Kanadan puolella. Suuri ero on Cascade-vuoriston itä- ja länsirinteiden välillä. Idässä samat puulajit ovat vallitsevia kuin Jasperissa ja Banffissa: Englemannin kuusi, alpiininen jalokuusi ja metsänrajapuuna alpiininen lehtikuusi.  Mutta heti solan ylitettyämme muuttuivat metsät tummiksi ja puut korkeiksi. Laaksoissa oli valtavan kokoisia punaseetrejä ja hemlokkeja. Tämä johtuu siitä, että länsirinteillä sataa todella paljon, jopa yli 3 metriä vuodessa. Vertailuksi mainittakoon, että Etelä-Suomessa vuotuinen sademäärä on 60-70 cm. Metsiä kutsutaan täällä lauhkean vyöhykkeen sademetsiksi. Korkeiden puiden lisäksi sammaleiden ja saniaisten runsaus on silmiin pistävää.

Laskeuduimme länsirinnettä alas North Cascaden kansallispuistoon ja parkkeerasimme Newhalemin kylässä kansallispuiston yhdelle leirintäalueelle. Teltta pystytettiin hämärään metsään, noin 1,5 – 2 metriä paksujen punaseetrien väliin. Niiden latva hävisi jonnekin korkealle, joten en anna niistä mitään korkeusarviota.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress