Blogi: luovasti luonnosta

1.7.2013 – Kaukasuksen sotilastiellä

En muista paljoakaan siitä, kun ensimmäinen vuoriston ylitykseni tapahtui vuonna 1972 piikkiöläisellä turistibussilla. Näkymät olivat huikaisevia ja jokien ylitykset aika vaarallisia. Kaikkien jokien yli ei ollut siltoja vaan tie sukelsi suoraan jokeen. Tämä tsaari Aleksanteri I:n aikana rakennettu Kaukasuksen sotilastie on edelleen ainoa tie yli 1100 km pitkän ja yli 5 km korkean vuorijonon. Lännessä Abhasian kautta kulkeva Mustanmeren tie on nykyään suljettu paikallisista separatistipyrkimyksistä johtuen ja Kaspianmeren puoleinen rantatie – joka sekin on käyty jo katsomassa – kulkee pari kilometriä leveää rantatasannetta myöden Azerbaidzhanista Dagestaniin Venäjälle. Tsaarin ja neuvostojen vallan aikana sotilastietä vuoriston yli on tarvittu, jotta järjestystä voitiin tunnetulla venäläisellä tyylillä ylläpitää myös eteläpuolen tasavalloissa.

Mutta ei Kaukasuksen sotilastie ole vieläkään hääppöisessä kunnossa, kun Tuija Nikula, Inari Uusimäki, Markku Salo ja tämän kirjoittaja, Jouko Högmander kiipeävät heinäkuun ensimmäisenä päivänä kiemurtelevaa tietä ylös kohti Stepantsmindaa, kylää siellä ylhäällä 1750 metrissä. Olemme linturetkellä oppaamme Davit Dekanoidzen kyydissä. Hän on georgialaisen Ecotours-yrityksen oppaita. Allamme jurnuttaa hyvänlaisen maavaran yläpuolella Mistsubishi Delica, oivallinen kuoppien ylittäjä.

Taas noustaan Kaukasuksen vihreille vuorille!

Taas noustaan Kaukasuksen vihreille vuorille!

Vuoristotietä on paljon korjattu viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Silti luonnonvoimat sitä runtelevat. Eteläinen nousu on kohtalaisen hyvää tietä eikä siellä ole kuin muutama serpentiini. Lopulta melkein huomaamatta ylittyy Jvarin sola 2379 metrin korkeudessa ja kohta tien vieressä Tergi-joen kuohut vievät matkaa pohjoiseen. Mutta kun siellä ylhäällä loiva lasku jatkuu jokilaaksoa pitkin, ovat maan- ja lumenvyörymät rikkoneet tietä vähän väliä. Isot maansiirtokoneet kauhovat kiviä ja valtavat betoni- tai kivikuutiot yrittävät ohjata uomassaan pursuavaa jokivettä kauemmaksi tiestä. Tuntuu pahalta, kun vihreiden solien seinämät kumisevat koneiden jyrinää eikä missään ole rauhaa kuunnella tuulen ja lintujen ääntä.

Matkamme keskeytyy pariksi tunniksi pitkän autojonon päähän, kun tie on poikki. Mutta ilma on lämmin ja kaunis eikä edes koneiden melu estä meitä tähyilemästä taivaan lintuja. Kaksi munkkikorppikotkaa ja yksi nuori partakorppikotka ohittavat autojonon yläilmoissa. Mainita voi myös viisi hanhikorppikotkaa ja sen maakotkan, joka esittää soidintanssia vuoren rinteen edessä. Pystysuorat U-sukellukset ilahduttavat meitä katsojia. Muistamme Tuijan kanssa nähneemme samanlaista tanssia päivälleen kolme vuotta sitten eräässä toisessa vuoristossa, silloin 2400 metrissä.

Illaksi pääsemme Stepantsmindaan, joka on 174 km Tbilisistä pohjoiseen ja kymmenkunta kilometriä Venäjän rajasta etelään. Kylä oli pitkään tunnettu nimellä Kazbegi. Georgian kolmanneksi korkein vuori (5047 m) nousee kylän länsipuolella, mutta useimmiten sen pyöreä huippu on pilvien peitossa. Kylä on päämäärämme ja mielemme palaa sille polulle, joka vie kohti Kazbegin rinteiltä valuvia jäätiköitä. Tämä on eräs niitä harvoja paikkoja, joissa autotie vie korkealle ja lähelle Kaukasuksen jäätiköitä.

Tuolla laakson takana vastarinteellä on Sameban pyhän kolminaisuuden kirkko. Takana pilvessä - kuten melkein aina - on Kazbegin vuori, jonka huippu on 5047 metrissä.

Tuolla laakson takana vastarinteellä on Sameban pyhän kolminaisuuden kirkko. Takana pilvessä – kuten melkein aina – on Kazbegin vuori, jonka huippu on 5047 metrissä.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress