Blogi: luovasti luonnosta

6.7.2010 – Aurinkoisessa laaksossa

”Tämä on hienoin paikka, missä olemme koskaan käyneet!”  Näin haltioituneissa ajatuksissa laskeuduimme molemmat Rock Isle Laken takana kattilanmuotoiseen, 1-2 km halkaisijaltaan olevaan laaksoon. Olimme korkealla vuoristossa, puurajan tuntumassa. Silti laaksossa kasvaa harvakseltaan lehtikuusta (Alpine larch), ja erästä jalokuusta (Alpine fir). Vaikutelma on epätodellinen, maisema puistomainen ja valoisa. Mutta upeinta ovat kukat: puiden alla valoisalla niityllä kasvaa keltaisenaan liljoja ja valkoista kylmänkukkaa (Drummond’s anemone). Niiden alta on nousemassa lisää kukkia, joiden mukana värikirjo taitaa lähiviikkoina muuttua punaisemmaksi. Tunnelma muistutti sitä, mitä olen joskus kokenut toukokuun lopulla ahvenanmaalaisella lehtoniityllä kevätesikkojen ja valkovuokkojen kukkiessa mattomaisena tammien alla.

Näkymä aurinkoiseen laaksoon

Laakson keskellä virtaa vilkasliikkeinen puro, joka ohittaa Laryx Laken ja laskee Grizzly Laken, pienen kirkasvetisten järven kautta alas rotkoon. Kaiken tämän kehyksinä ovat kolmetonniset vuoret ympärillämme. Auringon paisteessa niiden lumihuiput hohtavat häikäisevän valkoisina. Sunshine Valleyssä ei ole enää lunta, kuitenkin lehtikuusten neulaset ovat vielä keväisen kellanvihreitä.

Vuorten kevät on liljojen aikaa

Myös linnut näyttävät tietävän, että tämä ei ole mikä tahansa notko, jossakin vuorten välissä. Jo kiivetessämme tänne soitteli yksinäinen erakkorastas (Hermit thrush) haikeaa huiluaan retkeilijälle. Toinen surumielinen säe kuului ylempää, missä harvinainen kettusirkku esitteli itseään kuusen latvassa, mutta aina korkeimman, mikä teki meille vaikeaksi oikean nimen löytämisen. Varsinainen ikävöijä oli kuitenkin ”tepsiläinen” juovapääsirkku (White-crowned sparrow). Anteeksi turkulainen ilmaisuni, mutta edellä mainittu nimi katsotaan oikeutetuksi sen takia, että tämä pulska sirkku kantaa päässään jääkiekon Suomen mestarin värein kirjailtua suikkaa. Nuorissa lehtikuusissa keräsi hyönteisiä punalakkinen rubiinihippiäinen (Rubin-crowned kinglet) ja kuulutti kaunista reviiriään kuuluvalla laululla. Lintukatsaus jatkuu edelleen päähineiden tiimoilta, sillä suklaanruskean hatun omaava kanadantiainen (Boreal Chickadee) – ilmeisesti melkein samaa lajia meidän lapintiaisemme kanssa – ja vuoritiainen (Mountain Chickadee) ruokkivat täällä lentopoikueitaan. Vuoritiainen taas on meidän hömötiaisemme kaltainen, mutta sillä on mustassa hatussaan valkea koristelista silmän yläpuolella. Melkein odotettua oli, että pikkujärvissä uivat amerikanjääkuikka ja amerikantelkkä sekä – aivan kotimaisen oloiset kaksi isokoskeloa.

Ennen kuin pääsimme tähän paratiisin omaiseen laaksoon meidän oli pitänyt nousta ylös makuupusseista jo kello 5.30 ja aamupuuron jälkeen ajaa 70 kilometriä isompien vuorien suuntaan. Sunshine Villagessa meille oli varattu paikat keltaisen, pitkänokkaisen bussin ensimmäiseen vuoroon, joka vie väkeä ylös jyrkkää serpentiinitietä viiden kilometrin matkan ja lisäsi korkeusasemaa viidelläsadalla metrillä. Lopulta 2200 metrissä tie päättyy siivottoman näköiseen hiihtokeskukseen, joka näyttää juuri yhtä rujolta kuin kai kaikki maailman hiihtokeskukset kesällä. Sieltä alkoi meidän oma ponnistelumme yhä ylemmäs pitkin hyvin tehtyä polkua. Onneksi tyylittömät rakennukset ja työkoneiden melu jäivät kohta taakse ensimmäisen harjanteen ylitettyämme.

Ylitimme suuren vedenjakajan, Great Dividen. Aamuauringon puoleiset purot ovat juuri aloittaneet matkansa kohti Hudson Baytä 2500 kilometrin päässä ja sitä tietä Atlanttiin. Toisella puolella vesi lirisee ensin kauniiseen Rock Isle Lakeen, sieltä Grizzly Lakeen ja sitten melkein kilometrin huima pudotuksen kautta länteen aukeavaan laaksoon. Siinä samalla vesi oli vaihtanut provinssia Albertasta Brittiläiseen Kolumbiaan. Matkaa Tyyneen valtamereen oli vielä jäljellä noin 2000 kilometriä, myöhemmin pitkin maineikkaan Columbia-virran uomaa. Täällä tunsimme, jo toista kertaa tällä matkalla, olevamme Amerikan mantereen huipulla!

Mutta joku kaivaa maata jalkojemme alta täälläkin! Kyseessä ei ole se Amerikan pelkäämä terroristi, jonka kerrotaan piileksivän jossain vuorilla, eikä elintasokatastrofi, joka tätä mannerta ennen pitkää uhkaa, kun täkäläisten ihmisten maasturi-truckeista loppuu halpa bensa. Vaan täällä maata kaivelivat maaoravat (Columbian ground squirrel). Niitä oli kahdeksan kilometrin jotoksen varrella varmaan tuhansia, jokaisella epäilemättä useampi kolo. Eräät vartioivat kulkuamme pystyssä seisten polun varressa, toiset pysäyttivät juoksunsa heinätuppo suussa meitä katsellakseen ja kolmannet piippasivat kimeää varoitushuutoaan. Monin paikoin harmaakarhu oli kaivellut syviä kuoppia kiviseen maahan täyttääkseen vatsansa somia maaoravia syömällä. Näitä kunnioitettavia aikaansaannoksia katsellessa tuli vain mieleen, että olisi ollut mukava olla näkemässä miten lopulta vikkelä maaorava vilahtaa salamana multaisten käpälien välistä vapauteen ja piiloon seuraavaan koloon. Mutta kuka tietää, vaikka harmaanallet osaisivat tämän pelin säännöt. Ainakin niitä oli paljon harjoiteltu näillä rinteillä.

Maaorava tarkkailee ohikulkijoita vahtipaikaltaan

Saimme kulkea täällä enimmäkseen yksin. Muutama tiiviissä jonossa kulkeva japanilaisten ryhmä ohitti meidät oppaan johdolla. Seitsemän tunnin jälkeen meidän oli luovutettava ja palattava taas aiempiin alempiin sfääreihin.

1 kommentti

Markku Salo9.7.2010 at 7.52

Olemmme lukeneet matkapäiväkirjaa joka päivä. Täällä Turussa lämpötila on 25 astetta ja ainakin minulle se on jo ihan liikaa. Aikamoinen seikkailu teillä ja vietä taivalta edessä. Komeita paikkojja ja outoja lintuja olette nähneet. Käärmeet kammmottavat!
Markku ja Inari

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress