Blogi: luovasti luonnosta

Big Hornin jäljillä

Sadetta Suomessa, sadetta Englannissa … ja iloinen yllätys, sadetta myös Kaliforniassa! Olemme palanneet Yosemiten kansallispuistoon kolmen Euroopassa vietetyn viikon jälkeen, ja odotukset ovat kovat: tavoitteena on kuvata syksyn ja talven murrosta Sierra Nevadan rinteillä. Tänä vuonna Kalifornian kesä on ollut ennätyksellisen lämmin ja kuiva, joten kaikki kaipaavat jo sateiden tuomia helpotuksia luonnon ja ympäristön tilanteeseen.

(Photo: Marina Henriksson) Pilvien keskellä Yosemite Valley’ssä. Keskellä erottuu El Capitan graniittiseinämän profiili.

Kotonamme Midpines-kylässä (800 m) sade tulee vetenä, mutta ylämailla sataa jo lunta. Yosemiten laaksossa (1200 m) on harmaata ja sateista. Pienet, yksittäiset sadepilvet lipuvat matalalla, ja olemme vaiheittain kirjaimellisesti niiden keskellä.

Ylempänä sataa jo reilusti lunta, jopa liiankin paljon lyhyen ajan sisällä. Kaksi tärkeimpää käyttämäämme maantietä, Glacier Point Road ja Tioga Pass Road joudutaan siten sulkemaan runsaan lumen takia. Emme olleet ottaneet huomioon tätä vaihtoehtoa näin varhain. Sitten seuraa kolme erittäin pitkää ja piinaavaa päivää ennen kun selviää, että tiet onneksi pystytään avaamaan liikenteelle uudestaan. Kuvittelimme jo mielessämme mahdollista kauhuskenariota, eli että tiet avautuisivat vasta puolen vuoden kuluttua, touko-kesäkuun vaihteessa. Näin ollen talvimaisemat vuoristossa ja lumiolosuhteet jäisivät kokonaan kuvaamatta tältä vuodelta!

Tioga Road on lumen jäljiltä paikoitellen jäinen, mutta ei kuitenkaan niin liukas, että joutuisimme käyttämään lumiketjuja. Kahden tunnin automatkan jälkeen tulemme kohtaan, josta pääsy Mono Pass-polun päähän, ja siitä matka jatkuu patikoiden vuoren rinteitä ylöspäin. Kyseessä on scouting-matka, eli etsimme todisteita, eli jälkiä Big Foot, … anteeksi Big Horn Sheep-lampaiden (Ovis canadensis / paksusarvilammas) esiintymisestä alueella. Näitä esiintyy ainoastaan puiston kahdessa eri osassa, molemmat korkealla vuoristossa. Ne kuuluvat Kalifornian alkuperäiseläimistöön, mutta laji kuoli sukupuuttoon tällä paikkakunnalla noin sata vuotta sitten. Nykyinen, n. 40 yksilöä kattava populaatio johdetaan lajin uudelleen istutuksista 1980-luvulla.

Mono Pass polku on ikivanha alueen intiaaniheimojen käyttämä reitti heidän kulkiessaan Sierra Nevadan laaksosta toiseen, ja suhteellisen helppo kulkea myös tavalliselle patikoijalle. Maisemat ovat henkeä salpaavan kauniita: vuoria, laaksoja, niittyjä ja järviä. Pohjoisen puolen rinteet ovat viiden sentin lumen peitossa, mutta muut rinteet ovat lähestulkoon paljaita täällä n. 3500 metrin korkeudessa. Pienemmät järvet ovat jo saaneet ohuen jään peitokseen. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, mutta lämpötila on vain joitakin plussa-asteita. Onneksi tällä matkalla ei tarvitse pysähtyä pitkäksi aikaa, vaan olemme lähes koko ajan liikkeellä. Hiestä kosteat vaatteet tuntisivat muuten kovin kylmiltä ja epämukavilta ihoa vasten.

(Photo: Marina Henriksson) Olemme perillä intiaanien muinoin käyttämässä solassa, 3500 metrin korkeudessa. Mistä ilmansuunnasta  paksusarvilampaita kannattaa etsiä? Joosep ja Janne tutkivat karttaa.

Kahden tunnin patikoinnin jälkeen saavumme polun korkeampaan kohtaan, josta polku lähtee laskeutumaan seuraavaalle isommalle laaksoaluelle, joissa kyliä ja kaupunkeja. Olemme siis perillä, joten tästä alkaa varsinainen kiipeilyurakka vaikeakulkuisia rinteitä ylöspäin. Ilma ohenee ohenemistaan, ja välillä tunnen huimausta tasapainoillessani kivilohkareiden seassa. Jyrkimmissä kohdissa joudun turvautumaan myös molempiin käsiin, jotta en kaatuisi.

(Photo: Marina Henriksson) Mono Pass-solan toisella puolella häämöttää seuraava isompi laakso. Sierra Nevada on yksi Amerikan merkittävimpiä vuoristojonoja.

Kuvaajat pinnistelevät vielä n. 3700 metriin, minä puolestani jään suosiolla sata metriä alemmalle tasolle, rinteelle, jota aurinko hellii lempeällä lämmöllään. Paksusarvilampaan jätöksiä löytyy jo tässä kohtaa. Kuvaajat riisuvat painavat kameravarusteensa selästään ja hartioiltaan ja jatkavat kevyemmin askelin ylämäkeen. Maisemat jatkuvat silmin kantamattomiin, ja mahdolliset Big Horn Sheep’it ovat vaikeasti erotettavissa varsin pienen kokonsa ja hyvän maastovärityksensä takia. Kuvaajat löytävät kuitenkin muutaman päivän vanhat jäljet lumessa, mutta mitään tuoreempia todisteita niiden esiintymisestä alueella ei valitettavasti löydy tämän reissun aikana.

(Photo: Marina Henriksson) Big Horn Sheep’ien löytäminen on varsin työlästä ja aikaa vievää. Ehkä seuraavalla kerralla onnistuu paremmin?

Iltapäivä häämöttää jo, joten nyt on aika aloittaa paluumatka. Edessämme taas kaksi tuntia kävelyä, ja lisäksi meidän tulee varautua mahdollisiin pysähdyksiin polun varrella, jos jotakin mielenkiintoista osuisi kohdalle. Auringonlasku ja pimeän laskeutuminen tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin Suomessa, ja haluamme päästä autolle ajoissa. Odotettavissa on jälleen pakkasyö.

Paluumatkalla ihailen erityisesti niittyalueita, ja kuvittelen mielessäni miltä ne näyttivät ennen eurooppalaisten asettumista alueelle. Intiaanit saivat osan ravinnostaan ja tykötarpeistaan niityiltä: mm. kasvien lehtiä, kukintoja ja juuria sekä ravinnoksi että korinpunontaa varten. Niityt olivat myös metsästysmaita.

Ensimmäiset eurooppalaiset asettuivat Sierra Nevadan vuoristoon vasta 1850-luvulla. Nämä uudisasukkaat ryhtyivät etsimään kultaa ja muita arvometalleja. Polun varella löytyy kaksi ränsistynyttä tukkirakennelmaa, jotka liitetään hopeakaivoksen toimintaan. Uudet asukkaat syrjäyttivät alueen intiaanit, ja ottivat omaan käyttöönsä ikivanhat intiaaniheimojen asuin- ja metsästyalueet. Lisäksi eurooppalaisten mukanaan tuomat sairaudet tappoivat intiaaneja runsain määrin, suoranaisista sotatoimista puhumattakaan. Eräässä erityisen synkässä historian vaiheessa intiaanit muuttuivat metsästysriistaksi, koska heidän surmaamisesta alettiin maksamaan tapporahaa.

Polun alussa, parkkipaikan vieressä on muistotaulu intiaaneille. “We used to live here”, täällä sijaitsi meidän kotimme.

 

 

 

 

 

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress