Blogi: luovasti luonnosta

1.7.2010 – Huipulla, tämän ylemmäksi emme taida päästä!

Alkoi heinäkuu ja heti pakkasta aste-pari. Yö teltassa oli kylmä, vesi oli jäässä astiassa teltan ulkopuolella, kun nousimme puuroa keittämään kello 6. Ei siinä montaa sanaa vaihdettu, kun yritettiin saada veri kiertämään.

Meillä oli kiire päästä Jasperin kansallispuiston korkeille vuorille, oikeasti sinne missä puut eivät enää kasva ja josta näkee kauas. Ylös vuorille, alppiniityille tai paljakalle, voi mennä monella tavalla. Kiipeäminen ensin läpi metsien, sitten ylös sopivan loivasta rinteestä, on tietysti se luonnonmukaisin tapa. Toinen tapa on etsiä sinne puurajan yläpuolelle johtava ajokelpoinen tie. Näitä on vähän tarjolla, sillä tämän maan kansallispuistoissa ei autoja näytetä päästettävän niin korkealle. Kolmas tapa on mennä ylös järjestettyä kuljetusta käyttäen. Tämä oli meidän tapamme, sillä kiipeäminen alhaalta asti vaatii tosi kovaa kuntoa, aikaa ja tietoa kulkukelpoisista reiteistä. Erityisesti täällä suuria vaikeuksia aiheuttaa jo kulkutien raivaaminen kuusikoitten ja pajukoitten läpi, ”bush-wagging”, kuten täällä päin sanotaan.

Pohjois-Amerikan pisin köysirata, kaksi kilometriä ja kahdeksan minuuttia, vie matkustajat ylös ja tarjoaa ensimmäisille asiakkailleen vielä hintaan (29 CAD) sisältyen aamiaisen ylhäällä. Tuo Whistler-nmisen huipun alle vievä rata lähtee 1300 metristä ja yläasemalla on korkeutta 2237 m. Halusimme päästä ylös aamun ensimmäisellä vuorolla, jotta siellä ei olisi vielä siihen aikaan liikaa muita turisteja. Tavoitteemme oli käydä The Whistler –nimisellä huipulla, joka on 2466 metrissä ja siellä myös kävimme.

Pääsimme vaivattomasti tuonne yli kahteen kilometriin, mutta sielläkin oli kylmä. Aurinko helotti kyllä lämpimästi, mutta päivä lämpeni muuten tuskastuttavan hitaasti. Vasta yhdeltätoista tarkeni ottaa hanskat kädestä. En tainnut vielä mainita, että palelemisemme aamupäivällä ei johtunut liian kevyestä pukeutumisesta. Meillä oli vaatetta päällä saman verran kuin viime talvena helmikuisella linturetkellä. Eli kaikki mitä löytyy.

Me  halusimme paitsi nähdä komeita maisemia – joita avautuikin kaikkiin suuntiin – myös löytää alppivyöhykkeen lintuja. Niitä ei ole paljon, mutta ne ovat sitä mielenkiintoisempia. Kiivetessämme ylöspäin minulle tulivat mieleen Lapin tunturinummet ja niistä kaikkein jylhimmät ja korkeimmat. Tämä mielikuva koski tietysti vain lähimaisemaa, sillä ympäröivät 2500 – 3000 metrin huiput ovat toista maata. Molemmissa ympäristöissä saa kulkea pitkään tapaamatta ainoatakaan lintua. Täällä on paljon liuskekivisoraa, joka liukuu jalkojen alla. Varsinkin pohjan puolella on laajoja lumikenttiä. Kasvillisuus on noin kaksi senttiä korkeaa ja saappaan vieressä näkyy samoja tai samantapaisia lajeja kuin Suomen Lapin kalkkipitoisilla tunturipaljakoilla.

Alppiniittyä, kukkia ja paljon vuoria

Kun on tarpeeksi pitkään puuskuttanut rinnettä ylös ja alas repun, kameroiden ja kiikareitten kanssa, tapaa täälläkin lintuja. Seitsemän tunnin alppivaelluksen, kylmän ja hien aikana näimme kahdeksan lintulajia, mutta niistä vain kaksi sellaista, jotka voisi nähdä myös kotimaassa. Ensimmäinen tutuista oli vanha maakotka (Golden eagle), joka näin keskikesän innoittamana esitti meille soidinlentoa vuorien välisessä laaksossa. Saimme ihastella sen jyrkkiä nousuja, joista kotka syöksyi siivet supussa pystysuoraan alas ja sitten oikaisun jälkeen yhtä suoraan ylös. Tätä kelpasi katsella, sillä vaikka lintu on tuttu ennestään, en ole koskaan ennen saanut ihastella moista lentonäytöstä.

Täällä on paljon tunturikiuruja (Horned lark), joka on jo vuosikymmeniä sitten hävinnyt Suomen pesimälajistosta, mutta jota silti voi toisinaan tavata muuttomatkalla jostakin jonnekin. Saimme nyt kuulla sen heleää laulua taivaalta, mutta myös nähdä emon syöttävän lentopoikasiaan aivan edessämme nummella.

Tunturikiuru, paljakoiden korea asukas

Eniten itse iloitsin ruusvuoripeipon (Gray-crowned rosy finch) näkemisestä. Se on harvinainen korkean vyöhykkeen pikkulintu, joka tuurilla sattui eteemme. Samoin näimme tuhkakirvisiä (American pipit). Tämän maanosan lintumaailman eräs kummallisuuksista on taskujen, västäräkkien, kiurujen ja kirvisten puuttuminen. Vaikka tälläkin matkalla on nähty lukematon määrä kivikasoja, louhikoita, niittyjä ja ketoja, ei niiltä löydy yhtään näiden Euroopassa niin tavallisten avomaalintujen edustajia. Eikä täällä oikein ole myöskään omia korvaavia lajejaan samaan tapaan kuin sellaisia löytyy metsistä tai pensaikoista. Niinpä Amerikan avomailla on yleensä aika hiljaista. Poikkeuksena ovat tuhkakirviset ja tunturikiurut, jotka kuitenkin ovat alppivyöhykkeen lajeja, eivätkä soittele lauluaan alamaissa.

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress