Blogi: luovasti luonnosta

Kalliovuorten päiväkirja – tapahtumia ja toteamuksia matkaltamme Amerikan mantereelle

13.6.2010 – matkalla sinne

Tasan puoli vuotta on kulunut siitä, kun päätimme Tuijan kanssa lähteä. Tänään se sitten toteutui, tai ainakin lähti liikkeelle: matka Kalliovuorille, Kanadaan ja jenkkeihin. On aina jotenkin juhlallista astua valtavan lentokoneen sisään, nyt Amsterdamissa kolmensadan muun ihmisen joukossa. Siellä puhuttiin amerikanenglantia ja monta muuta vaikeaa kieltä. Mukaan lähti ryhmä japanilaisia, oli mustaa ja valkoista ja kaikkea siltä väliltä. Minun vieressäni istuu nyt nuori tyttö Valkovenäjältä. Hän on matkalla työpaikalleen pikku saarelle Alaskaan.

Mitä lähdemme etsimään vuorilta maailman toiselta puolelta? Vuoret ovat kiehtovia, siellä on korkeita huippuja, jonne ei tavallinen tasangon tallaaja koskaan pysty kiipeämään. Mutta vuoristossa on huimat maisemat, vapauden tuntu kun saa katsoa pieniä taloja ja teitä alaspäin sekä pilvien raosta huippuja ylhäällä. Saa kuvitella, miten yksinäistä kotkalla tai pikkulinnulla on siellä ylhäällä, missä ei kasva enää juuri mitään. Kylmien ja tuulisten huippujen alapuolella on alppiniittyjä kukkineen. Siellä on myös, tuulen pieksämiä metsiä, jossa puut ovat matalia, mutta paksuja ja kiemuraisia.

Me aiomme tutustua myös lintumaailmaan Kalliovuorilla. Maailman vuoristoissa elää erikoisia lintuja, joita ei muualla tapaa. Hyvällä tuurilla niitä saattaa päästä näkemään hyppimässä kilometrin korkean jyrkänteen hyllyillä tai puurajan viimeisissä puskissa. Mutta tämä vuoristo on kuuluisa myös karhuistaan. Niitä emme halua tavata, vaikka aiommekin silloin tällöin nukkua teltassa, kun vain löytyy sopivan tasainen paikka. Tiedämme, miten karhujen läsnäoloon pitää varautua ja vähentää kohtaamisen todennäköisyyttä. Tai onhan niitä hyvä katsoa matkan päästä tai auton ikkunan takaa.

Tiedättehän nämä lauhkean vyöhykkeen sademetsät? Tyynen meren rannikolla sataa paljon, noin 5-8 kertaa se määrä mitä Etelä-Suomessa. Näissä olosuhteissa kasvaa valtavia puita: punapuuta, seetriä ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Puut voivat olla 40-50 metriä korkeita, vähän etelämpänä Kaliforniassa jopa yli 100-metrisiä. Näistä kirjoitan lisää, kun ensimmäiset sademetsät on katsastettu rannikon rinteillä.

Ja sitten siellä on se valtameri. Brittiläisen Kolumbian rannikolla on vuonoja ja merestä kohoavia vuoria vähän kuin Norjassa. Sielläkin voimakas vuorovesi virtaa alituisesti edestakaisin. Toiveissa on päästä kanoottiretkellä Pacific Rimin luonnonsuojelualueella, tai jossakin muualla. Vielä ei ole selvää, miten siellä vuorovesivirroissa yleensä uskaltaa ja voi meloa. Mutta otetaan tästäkin selvää.

Sitten on vielä näitä ihmisiä vuoristossa ja rannikolla. Joihinkin olemme jo ottaneet yhteyttä ja kertoneet olevamme tulossa. Se on tuo internet ihmeellinen. Saatte varmaan lukea, että millaisia ihmisiä ovat Karen, Jeff, Doreen, Den ja monet muut tuttumme, joiden kanssa olemme meilejä vaihtaneet.

Nyt lennämme Pohjanmeren päällä, kohta pilvien alapuolella on Hebridien saariryhmä, ja sen jälkeen taas paljon vettä. Lento Amsterdamista Seattleen kestää koneen kipparin mukaan yhdeksän tuntia ja 46 minuuttia. Aika pökertyneinä taidamme laskeutua Amerikan mantereelle ja pääsemme tulli- ja rajaviranomaisten käsittelyyn. Ottavat kuulemma työnsä vakavasti siellä päin.

Jouko Högmander

1 kommentti

Petteri Saario15.6.2010 at 11.23

Högö, tiedän, että olet aika orava mieheksi, mutta lupaa silti, ettet kiipeä ainakaan sinne satametriseen kalifornialaispetäjään.

Hieno ensimmäinen tarina, odottelemme innolla uusia! Tuijan jutut Facebookissa ovat nekin aivan mahtavia!

t. Petteri

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress