Blogi: luovasti luonnosta

10.6.2017 – Mystinen Iran varhain aamulla

20170611-O93A1297Iran on kaunis ja kiehtova maa – paljon vuoristoja, suuria aavikoita ja monituhatvuotinen sivistys – mutta Iran ei ole ollut vuosikymmeniin kovin suosittu valtio läntisten suurvaltojen näkökulmasta katsottuna. Sitä epäillään ydinaseen valmistamisesta, syytetään Syyrian hallituksen tukemisesta taistelukentillä ja moititaan heikoista ihmisoikeuksista. Sitten vielä ihan muutamaa päivää aiemmin terroristit räjäyttivät pari pommia Teheranissa. Mutta sinne me kuitenkin olemme nyt menossa, linturetkelle maan pohjois- ja koillisosiin.kartta kesäkuu 2017

Lento Kiovasta laskeutuu Teheranin kentälle aikataulun mukaisesti kello puoli kaksi yöllä. Lämpöä on 28 astetta, pimeää ja hiljaista. Meitä ollaan kentällä vastassa ja viedään ison hotellin lobbyyn pariksi tunniksi odottamaan päivän valkenemista. Ja lintuharrastajia kun ollaan, pitää heti päästä kiikaria ulkoiluttamaan ja jäseniä oikomaan kadulle ja viereiseen puistoon. Yö on pimeä, mutta kirkas täysikuu hohtaa taivaalla. Vaaleakultarinta laulaa puiston puissa innokkaasti ja toinen tapailee säriseviä säkeitä lähellä. Katulampun valaisemassa puussa joku bulbuli pulputtaa. Lopulta se vilahtaa näkyviin, valkoposkibulbuli.

Lintuyhdistys Tringan Iranin matkalle on uskaltautunut mukaan seitsemän hengen ryhmä: Eino Hiekkanen, Anu Hiekkanen, Kim Söderling, Hilkka Lampén, Jussi Sinnemaa, Tuija Nikula ja blogin pitäjä Jouko Högmander. Kaksi viimeksi mainittua on aiemmin käynyt maassa. Oppainamme ovat Ali Alieslam ja Nima Mehrabany. Edellinen on kokenut linturetkien ja muiden seikkailumatkojen opas, joka tuntee maan joka kolkan ja sen linnut hyvin. Nima on myös ammattiopas, jolla on laaja historian  ja kulttuurin tuntemus. Nämä kaverit vievät meitä eteenpäin kahdella maastoautolla.

Teheranissa asuu 12 miljoonaa ihmistä. Me ajamme kaupunkia halkovaa moottoritietä ensin länteen, sitten pohjoiseen. Esikaupunkien suunnasta valuu keskustaa kohti katkeamaton virta autoja. Tänään lauantaina työviikko on alkamassa Iranissa, sillä täällä vietetään viikonloppua torstaina ja perjantaina.20170610-O93A0944

Kukaan meistä ei ole nukkunut kuin silmäyksen verran yöllä. Niinpä vasta pysähdys aamiaiselle vuoriston etelärinteen ravintolassa saa tajunnan vähitellen heräämään. Kuu on hävinnyt taivaalta ja aurinko valaisee jo enemmän kuin pelkät vuorenhuiput. Olemme lähellä kravun kääntöpiiriä, jossa aurinko näin kesäkuussa paistaa kuumasti ja nousee päivän mittaan melkein zenittiin. Maisemakin alkaa syöpyä tajuntaan: Alborz-vuoriston etelärinne on kuivaakin kuivempaa, täällä ei kasva mitään kapean jokilaakson yläpuolella. Korkein huippu on lumipeitteinen Damavand, joka nousee 5671 metriin. Edessämme on odotettavissa vuorenharjanteiden ylitys solassa, jonka jälkeen kasvillisuus muuttuu vehreäksi ja metsä peittää vuoriston alarinteet. Ja kauempana pohjoisessa on sitten Kaspianmeri, josta nousevat sateet ylläpitävät vihreyttä vuoriston pohjoisrinteillä.20170610-IMG_9932

Vielä muutama pysähdys ylärinteessä ja ensimmäiset mielenkiintoiset linnut kirjataan havisvihkoon: alppivaris ja tavallinen harmaatakki ahdistelevat maakotkaa ja arohiirihaukka osallistuu jahtiin. Mustapääsirkku ja luhtakerttunen laulavat vähän rehevämmässä puronvarressa. Vähän ennen 3000 metrin solaa painetaan jarrua lumivarpusen kohdalla: emo kantaa ruokaa tierummun koloissa olevaan pesään.20170610-O93A0913

Puolilta päivin saavumme Kelardashtin pikkukaupunkiin, jossa asuu 11 000 ihmistä laaksossa, josta Alborzin vuorijonon vedet virtaavat kovalla kohinalla kohti Kaspianmerta. Hotelli Maral tarjoaa meille miellyttävän majan seuraaviksi kolmeksi yöksi.

Jo ennen lähtöämme meitä on askarruttanut ramadan, muslimien paastokuukausi, joka osuu tänä vuonna alkukesälle ja meidän Iranin matkamme ajalle. Maan asukkaista noin 90% on shiioja, muslimien pienempää pääsuuntaa tunnustavia islamilaisia. Shiialaisuus sinänsä on varsin liberaalia ja suvaitsevaista. Mutta vuonna 1979 toteutunut islamilainen vallankumous toi Iranissa valtaan teokratian, pappisvallan, joka on ottanut käyttöön tiukkoja moraaliohjeita mm. naisten pukeutumisen, ramadanin, alkoholin ja monen muun arkielämän asian suhteen.  Papit valtiokoneiston haltijoina eivät ehkä ole kovin suosittuja, mutta heidän valtansa ei taida perustua niinkään kansansuosioon kuin tiukkaan kuriin.

Meille on kaikesta huolimatta vakuutettu, että ulkomaalaisten ei odoteta osallistuvan paastoon. Sitä noudattavat eivät syö tai juo mitään, polta tupakkaa tai harjoita seksiä auringon nousun ja laskun välisenä aikana. Vakuutteluista huolimatta vähän askarruttaa, miten ruokaa ja juomaa on turisteille saatavissa.

Mieltä kuitenkin rauhoittaa oppaan kertoma tieto, että Teheranin miljoonista asukkaista vain neljännes tai viidennes osallistuu ramadaniin. Mutta syrjäisissä maalaispaikoissa voi ehkä jopa neljä viidennestä noudattaa koraanin ja sen tulkintojen mukaan asetettua ohjetta. Matkan ensimmäisen päivän aikana kohtaamme ramadanin jo heti, kun astumme autosta ulos Kelardashtin keskustassa ja korkkaamme janoomme kaupasta ostettuja kylmiä vesipulloja:  Ali ohjeistaa heti, että ei, ei täällä kadulla! Pitää osoittaa huomaavaisuutta muita ihmisiä kohtaan, sillä osa kaupungin kadulla kulkevista ihmisistä on ehkä paastoamassa ja heilläkin saattaa olla jano.

11.6.2017 – Vuoren rinteitä ja laidunkukkuloita Kelardashtin ympärillä

20170611-IMG_0036Päivänkoitto on jo aavistettavissa, kun varhain lähdemme kaupungista lähivuorille. Asiaan kuuluu, että vuoriston tiet ovat mutkikkaita ja mitä ylemmäksi mennään, sen jyrkempiä ovat nousut ja sitä pahemmin vesi on syönyt tiet kelvottomiksi. Näin on laitansa tälläkin tiellä. Mutta isopyöräiset japanilaiset maasturit selvittävät tiensä niille korkeuksille yli 2000 metrin, missä vuoriston matalat ja kuhmuraiset pyökit ja tammet harvenevat niin että maisemaa voi luonnehtia hakamaaksi. Täällä orapihlajat ja muut valkokukkaiset puut kukkivat sekä lehmät ja lampaat laiduntavat. Puiden väleistä näkyy etelässä lumihuippuja ja pyöreitä paljaita alppiniittyjä, pohjoisessa taas usvan läpi juuri ja juuri häämöttää Kaspianmeren rannikko. Uskomattoman kaunista maisemaa lähellä ja kaukana!

20170611-O93A1012

Vuoritiltaltin laulu muistuttaa tiltaltin, mutta on yksitoikkoisempaa.

Tällä rinteellä on nähty harvinainen kaspiantiainen, joka on verrattain myöhään löydetty omaksi lajikseen. Vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana on voitu todeta, että lajia esiintyy ainoastaan täällä, Iranin Alborz-vuoristossa. Se pesii lähellä puurajaa sellaisissa paikoissa, joissa kasvaa isoa runkopuuta. Tätä lintu tarvitsee pesäkolon kaivamiseksi.

20170611-O93A0988

Kaspiantiainen on yleissävyltään rusehtava, se on erotettu äskettäin balkanintiaisesta omaksi lajikseen. Minusta sen olemus ja äänet muistuttavat enemmän kotoista hömppää.

Nyt oppaamme kutsuu kaspiantiaisia soittamalla atrappia. Eikä kulu kuin kotvanen kun paikalle saapuu kaksi levottomasti paikkaa vaihtavaa tiaista, joita Eino ja minä epätoivoisesti jahtaamme pitkillä putkilla. Tuloksena on joukko tunnistuskuvia. Siinä lyhyenä hetkenä – ja tuntia myöhemmin kun kohtaan lentopoikueen – jää mieleen joitakin kaspiantiaisen tuntomerkkejä. Lintu muistuttaa lähinnä hömötiaista, jota kuitenkaan ei esiinny muutaman tuhannen kilometrin säteellä. Tunnusomainen, ei kovin usein kuuluva ääni on hömppämäinen, vähän nenäsointinen ”ti-tsää”. Laulu on hyvin lähellä hömötiaisen laulua ”tii-tii-tii…”. Kaspiantiaisen yleisväri on rusehtava ja kalotti on ruskea. Yhtymäkohtia vähän lähempänä pesivään viitatiaiseen ei tullut mieleen, balkanintiaisesta puhumattamaan, vaikka kaspiantiaista aiemmin pidettiin tämän alalajina.

Oppaamme Ali kattaa yhdessä toisen auton kuljettajan Niman kanssa meille hienon aamiaisen pyökkien ja tammien varjoon paikalle, jossa saamme seurata kahvia hörppien täällä harvinaisen pikkutikan pesimistouhuja sekä käenpiikaa ja vihertikkaa. Juuri aamiaisen lopetettuamme liukuu puiden välistä näkyviin kaarteleva iso petolintu, jolla näkyy vaalea pää sekä pitkä, kiilamainen pyrstö. Hetken raksuttaa tyhjää, kunnes joku huudahtaa: partakorppikotka, lammergeier!  Rauhallisesti kaarrellen se ylittää meidät ja aamiaistarjoilumme ilman että siipikään värähtää. Linnulla näyttää olevan käärme kynsissään, ehkä matkalla poikasille eineeksi.20170611-O93A1062

20170611-IMG_0005

Valtavan tammen varjossa Eino, Kim, Hilkka, Tuija, Anu ja Jussi.

Metsäkävelyllä tuli monesti mieleen, että ylärinteiden matalissa lehtimetsissä on paljon samoja lajeja kuin meillä eteläsuomalaisissa metsissä: peippo, mustarastas, kulorastas, leppälintu, peukaloinen, käki, närhi ja sinitiainen.  Mutta meillä harvemmin tapaa kuhankeittäjää tai nokkavarpusta metsäretkellä. Näille vuorenrinteille tyypillisiä harvinaisempia lintuja – mainitun kaspiantiaisen lisäksi – ovat vuoritiltaltti, kaukasianuunilintu ja balkaninsieppo, joita kaikkia sattuu tiellemme ja tien varsille.

Iltapäivällä lähdemme kaupungin ulkopuolella oleville puuttomille kukkuloille. Maisema ja kasvillisuus on aromaista, kuivaa ja kulottunutta. Karjaa ei juuri näy, mutta kukkuloiden rinteitä ruuduttavat betonitiilistä muuratut aitaukset, joita ensin luulen laitumiksi. Mutta aitauksissa ei ole karjaa eikä näy merkkejä, että olisi koskaan ollutkaan. Kuitenkin kukkuloilla on näitä aitoja kymmeniä kilometrejä ja aidat jakavat rinteet parinkymmenen aarin – puolen hehtaarin kokoisiin ruutuihin. Mitä nämä rakennelmat ovat?

Kakkosoppaamme Nima kertoo, että Iranin edellisen presidentin – jota hän luonnehti vähemmän painokelpoisella adjektiivilla – aikana hallitus oli rohkaissut kylien väestöä täällä jakamaan valtion omistamat maat keskenään ja ottamaan ne käyttöön, tai myymään huvilatonteiksi. Väki oli tästä suorastaan riehaantunut ja ryhtynyt toimiin:  maat jaettiin sukujen ja perheiden kesken, ensi kertaa omaa maata saaneet ihmiset halusivat ympäröidä omistuksensa kunnon aidalla ja niin koitti tiili- ynnä betoniteollisuudelle kulta-ajat näillä nurkilla. Ilo loppui kuitenkin verrattain pian, sillä tällaisesta yhteiskunnan maaomaisuuden jaosta oli syntyä kaaos, joka oli tarttumassa muuallekin maahan. Niinpä uusi hallitus keskeytti alkeellisen maareformin ja otti maat takaisin haltuunsa. Vain valtavat aidat jäivät jäljelle. Ne saattavat seistä siellä muutaman sata vuotta kertomassa tarinaa presidentti Ahmadinejadin hätäisestä maauudistuksesta, joka kaatui vaikka aidat jäivät pystyyn.

Aitoja enemmän meitä kuitenkin kiinnostaa mitä aidoilla makaa ja istuu. Vähän väliä näkee betoniaidoille eri kokoisia gekkoja, liskoja ottamassa aurinkoa. Nämä kukkulat ovat myös taskujen valtakuntaa. Rusotasku on taskuista tavallisin. Arotaskuja juoksee kuivan heinän seassa ja räpyttelee paikallaan ilmassa lajille luonteenomaiseen tapaan. Luulemme myös tapaavamme poikasilleen ruokaa kantavan parin valkoselkätaskuja. Tarkempi kuvien tarkistus osoittaa kuitenkin, että parin koiras lienee tämän ja rusotaskun risteymä. Iranissa saa kyllä oppia, että taskut ovat vaikeita tuntea!

Samalla kun opettelemme erottamaan lajilleen kinkkisiä taskuja, ja etenkin niiden naaraslintuja, tähyillään välillä taivasta. Arohiirihaukka näyttää olevan haukoista yleisin. Betoniaidalla istuu pitkään arokotka, kärsivällisesti sopivaa saalista tähyillen. Meitä kohtaa lisäksi hieno näky, kun pikkukiljukotka, pikkukorppikotka ja arohiirihaukka kisailevat aivan lähellämme. Kauempana näkyy myös vaalea pikkukotka sekä tuuli- ja nuolihaukkoja. Tämä on hyvä lintupäivä!

20170611-O93A1202

Iltapäivän taivaalla näkyi joukko petoja, mm. nuori pikkukorppikotka.

12.6.2017 – Ylhäällä

20170612-IMG_0135Seisomme pienellä vuorenrinteen hyllyllä noin kahdessa ja puolessa kilometrissä. Allamme kohisee voimakas virta, joka tuo kirkasta vettä sieltä, missä aurinko sulattaa ylämaiden lunta. Edessämme aukeaa huikaiseva maisema: yli neljän kilometrin lumipeitteisiä huippuja ja niitä matalampia, jyrkkärinteisiä harjanteita. Pari sataa metriä allamme näkyy kaksi maasturia ja lammaspaimenten maja, jonka harjan alta tuuli kuljettaa savua. Aamutsaijut taitavat olla lämpiämässä.

Tie tänne ei ole helppo. Paikoin se on vain ura kivikossa. Hetkittäin ura sukeltaa auton korkuisten kivenlohkareiden väliin. Näitä vierii vähän väliä vuoren rinteiltä alas, etenkin sateen jälkeen ja keväällä lumen ja roudan sulaessa. Ehkä tänä aamuna suurin vaara ei ollut päälle putoava lohkare, mutta kylläkin yöllä alas kolistellut kivi, joka olisi lopettanut aamun missiomme alkuunsa. Olemme kuitenkin selvinneet tänne saakka autolla jyristellen ja loppumatkan kiiveten.

20170612-IMG_0150

Kim, Anu, Eino ja Ali etsimässä kaspianlumikanaa vuorten rinteiltä.

Meidän kiikarimme ja kaukoputkemme kampaavat lähivuorten puuttomia ylärinteitä, jonne aurinko suuntaa ensimmäiset säteensä. Olemme asemissa jo kello kuudelta. Korvat ovat herkistyneet kuuntelemaan virran kohinan yli, josko jostakin kuuluisi kaspianlumikanan vastaus siihen atrappiin, jota oppaamme soittelee, ihan tätä harvinaista lintua ärsyttääkseen.

20170612-O93A1447

Kultahemppo on kaunis, pieni ja vikkelä lintu, jota on vaikea saada pysähtymään kameran etsimeen.

Kunnon vastausta ei kuulu, vain joku yksittäinen huikkaus jostakin. Odotamme pari tuntia, josko joku kukko vastaisi tähän, suomalaisen mielestä kuikan huutoa muistuttavaan soidinhuutoon ”kluii-vi”.  Täällä lumikanoja elää, jossakin kolmen tonnin yläpuolella. Näyttää siltä, että näiden koppelon kokoisten kaspianlumikanojen naaraat ovat munia hautomassa ja kukot eivät halua nyt ryhtyä haastamaan atrappia soittelevaa Alia.

20170612-O93A1360

Kaunis ja haluttu tuttavuus kalliokiipijä yllätti laskeutumalla hetkeksi viereemme.

Ennen jokivarressa tarjottua piknik-aamiaista lintuharrastajien joukkoa tulee tervehtimään parvi kultahemppoja, joiden pirisevää ääntä olemme kuulleet puuskutuksemme yli jo tänne kiivetessämme. Ja sitten jostakin lepattaa paikalle harmaa terävänokkainen lintu, joka asettuu kalliopaaden seinämälle ja vilauttelee punamustia siipiään. Kalliokiipijä aiheuttaa syvän ihastuksen huokauksen kiikarien takaa. Hetki vain ja lintu häipyy. Jäljelle jäävät samalla kalliontöppäällä laulava pikimusta mustaleppälintu, paikallista semirufus-vuoristorotua, ja reviiriään vartioiva vuorisirkku.

20170612-IMG_0304

Paimenten leiri. Koirat vartioivat lampaiden rauhaa.

Emme hellitä, vaan jatkamme jalkapatikassa vielä ylemmässä. Ohitamme paimenet, jotka hissukseen vievät määkivää laumaansa ylöspäin. Laumaa ohjaavat koirat vilkaisevat meitä veltosti, nämä pedot tuskin ovat sellaisia laumanvartijakoiria, jotka tarpeen tullen rökittäisivät päälle pyrkiviä susia. Ohitamme toisen paimenten majan. Vähän väliä annamme kiikarin pyyhkiä vuorten rinteitä. Lopulta Ali löytää pienen pisteen kaukana ja korkealla vuorenharjanteen päällä. Siellä kaspianlumikana tähyilee maisemia, ehkä vartioi hautovan rouvansa rauhaa. Me taas olemme jo aiemmin saaneet mieleemme rauhan komeista maisemista, joita vain harva ihminen koskaan pääsee ihailemaan. Vaan onhan silti kaspianlumikanan täplä vuorenharjanteen päällä meidän mielestämme vähän kuin piste i:n päällä.

13.6.2017 – Alas vuorilta Kaspianmeren rannikolle

Aamun valjetessa automme rullaa alas Alborz-vuoristosta pohjoiseen, Kaspianmeren rannan tasangoille. Täällä rannikolla on paljon asutusta, lännestä itään ajaessa tuntuu, että valtatien varsi on yhtä nauhamaista kaupunkia. Asutusta ympäröivät laajat, kauniin vihreät riisipellot. Tähän aikaan kesästä puolikasvuinen riisi kasvaa pelloilla makaavassa vedessä. Tämä tietää paratiisia vaikkapa niille isoille vihreille sammakoille, joiden näemme laiskasti väistelevän vedessä luikertelevia käärmeitä. Mutta vaara uhkaa myös ylhäältä: valkoposkitiirat partioivat riisipeltojen yllä etsien pikkusammakoita ja vedessä seisovat haikarat keihästävät vähän isompiakin.

Tasangolla on kuumaa ja kosteaa. Mittari näyttää reilusti yli kolmeakymmentä astetta. Babolsarin kaupungin eteläpuolella on noin 50 hehtaarin laajuinen alue kala-altaita. Täällä tavallisin haikara näyttää olevan pikkuhaikara, valkoposkitiirojen lisäksi täällä ui muutama liejukana, mutta muuten altaat ovat hämmästyttävän tyhjiä linnuista. Kahlaajat ja sorsalinnut ovat kansoittaneet nämä kosteikot talvella ja muuttoaikaan, mutta nyt ne vieraat ovat pesimässä jossakin Venäjän ja Kazakstanin suunnalla. Mutta eivät ihan kaikki, Tringan retkellä kun ollaan, onnistumme näkemään lennossa kolme vikloa, määrittämättömäksi jäävää Tringa-lajia.

Huomiotamme herättävät myös korkeat, haruksin tuetut mastot, joita altailla on paljon. Niihin metsästäjät ripustavat talvella verkkonsa, kun nämä kosteikot ovat täynnä talvehtivia vesilintuja – ja saavat varmaan paljon muitakin lintuja saaliikseen. Kartan mukaan näillä alangoilla on kymmeniä muitakin kala-altaita, jotka lienevät tähän vuodenaikaan yhtä hiljaisia.

20170613-IMG_0356

Meidän pääkohteemme täällä on mustapääpussitiainen, paikallinen harvinaisuus, ei oma lajinsa vaan pussitiaisen alalajina pidettävä mustapää. Tätä tavataan vain suppealla alueella Kaspianmeren eteläreunalla ja itäpuolella. Oppaamme soittaa taas tällekin tintille atrapista lajin omaa ääntä. Muutamassa kohdassa uroslintu saapuukin ihmettelemään tunkeilijaa, mutta häviää kohta muihin askareihin. Linnuilla on nyt pesänsä, jossa ruokaa odottamassa on pesyeellinen poikasia. Mustapääpussitiaisella on nyt muuta kiirettä eikä uroslintu välttämättä ehdi häätämään tunkeilijaa pois. Oppaamme löytää meille näytiksi rantapajun alaoksissa roikkuvan pesän, jossa uros ja naaras suhahtavat silloin tällöin sisään ruokaa mukanaan.

20170613-O93A1510

Pussitiaisen mustapäinen alalaji macronyx pesii Kaspianmeren alangon kosteikoilla.

Tavanomainen ilta Babolsarin ruokapaikassa, jossa on vielä kahdeksaltakin hiljaista – ehkä ramadanin takia. Yleensä iranilaisissa ravintoloissa syödään kebabia, lammasta tai kanaa yleisimmin. Ihmiset eivät kuulemma syö näitä kotonaan, mutta kyllä ravintoloissa. Me olemme vähän jo kebabiin kyllästyneitä. Tämän takia oppaamme tilasi meille eilen pataruokaa nimeltään haresh. Eilen se oli tehty lampaan jauhelihasta, granaattiomenasta ja munakoisosta, tänään toinen variantti oli lampaasta pähkinä-luumukastikkeessa. Molemmat maistuivat taivaallisen hyviltä.

14.6.2016 – Hieno päivä vuoristoylängöllä

20170614-IMG_0391Ajamme aamulla Kaspianmeren rannalta kaakon suuntaan ja nousemme takaisin Alborz-vuorijonolle. Täällä idempänä hiekkakiviset vuoret ovat muodoltaan pyöreämpiä, kuluneita sanoisi geologi. Kun jatkamme kauemmas ylängölle, luonnehtivat leveät, tasapohjaiset laaksot ja harvaa pensaikkoa kasvavat vuoret maisemaa. Ensimmäinen pysähdyksemme tarjoaa näkymän matalaan rotkolaaksoon. Yritämme saada jotakin tolkkua ympärillämme pyörivistä taskuista: mustavalkoisia rusotaskun ja nunnataskun koiraita ynnä harmaanruskeita naaraita. Ruostepäälepinkäinen ja harjalintu ovat rinteellä passissa kun äänekäs kallionakkelien poikue ohittaa meidät. Mutta sitten tapahtuu jotakin odottamatonta: pieni keltavatsainen ja punapäinen sirkku pomppaa jostakin näkyviin hävitäkseen parin minuutin päästä jonnekin: ruskopääsirkku. Einon kamera raksuttaa kuin konekivääri, mutta minä haluan nähdä linnun ensin kunnolla kiikarilla. Sitten sirkku häviää eikä enää ole kuvattavissa. No, ehkä näitä koreuksia vielä löytyy. Pari pysähdystä lisää ennen lounasta. Tasaisella laaksonpohjalla laiduntaa lehmiä ja jostakin valuu vettä pieneen kosteikkoon keskellä laajaa niittyä. Luulemme näkevämme jotakin erikoista ja jäämme tähän hetkeksi kiikaroimaan. Kaksi sitruunavästäräkkien koirasta ottaa yhteen reviiriensä rajalla ja vieressä laulaa kenttäkerttunen.

20170614-IMG_0425

Lounas tienvarren majatalossa vuoristoylängöllä, Nima tarjoaa teetä ja kahvia. Jussi, Anu ja Eino odottavat vuoroaan. Ulkona on kuumaa ja lounaan jälkeen vietimme parin tunnin siestan pihan divaaneilla loikoen.

Keskipäivällä vietämme lounaan jälkeen muutaman tunnin siestaa jostakin vuoristossa löytyneessä majatalossa. Vielä neljältä iltapäivällä laakson punaruskeat kivet hehkuvat kuumuutta. Kuivuneen joenuoman molemmin puolin kasvaa harvakseen piikkisiä, pensaita sekä matalia, pyöreitä, mutta piikkisiä tyynyjä. Lämpöä on taas reippaasti yli 30 astetta, mutta ryhmämme tuijottaa rinteellä pomppivaa, rastaanoloista lintua, jolla on siniharmaa selkä, mustat posket ja punaruskea vatsa. Olemme tulleet kivikkosatakielien laaksoon, jossa näitä lintuja pesii kymmeniä pareja. Lintu on satakielen oloinen, kun se pyrstö pystyssä ja touhukkaana etsii etsii hyönteisiä poikasilleen. Myös muriseva varoitusääni on kuin satakielen nokasta. Olen aina yhdistänyt tämän linnun mielessäni Iraniin, koska lajin tieteellinen nimi Irania gutturalis viittaa tähän maahan. Ja pääosa kivikkosatakielistä asuukin juuri täällä.20170614-IMG_0437

20170614-O93A1905

Kivikkosatakielen laakso on paahteista, kivistä rinnettä, jossa kasvaa harvakseltaan piikkisiä pensaita. Tämä lintu ei ole Iranissa kovin tavallinen tuttavuus, mutta tässä laaksossa niitä pesii useita kymmeniä pareja, lisäksi mm. persiantaskuja, ruskopäälepinkäisiä, idänorfeuskerttuja…

Parin sadan metrin kävelyllä on näkösällä muitakin eksoottisia lintuja:  ruskopäälepinkäiset tähystävät pensaan latvoista ulkomaalaisia ihmeotuksia, persiantaskut kantavat hyönteisiä vastarinteen kivenkoloon ja idänorfeuskertut varoittavat kun ohitamme niiden poikasia täynnä olevan pensaan. Vielä ennen lähtöämme löytää erinomainen oppaamme nähtäväksemme kaksi pientä vihreänharmaata kerttua, joita emme ilman häntä tuntisi. Rinteessä on pikkutiltaltilla reviirinsä, jota koiras innostuu kuuluttamaan kireällä laulunsäkeellä.20170614-O93A192920170614-O93A1844

Illaksi ajamme laajan, kuivan puoliaavikon keskellä olevaan Damghanin kaupunkiin. Se sijaitsee vuoriylängöllä 1250 metriä merenpinnan yläpuolella, parisataa kilometriä Kaspianmeren kulmasta kaakkoon. Asukkaita on noin 70 000 ja kaupungilla ikää huimat 7000 vuotta. Täällä on monia historiallisia muistomerkkejä Iranin suuruuden ajoilta, mutta me emme niitä ehdi katsomaan. Pimeän saavuttua me menemme nukkumaan. Oletettavasti kaupunkilaiset vasta virkoavat näihin aikoihin, kun ramadaniin kuuluva päiväaikainen paasto keskeytyy ja ihmiset lähtevät liikkeelle.

15.6.2017 – Lämmintä

20170615-IMG_2015Pitkä ajo takana. Kävelemme puoliaavikolla. Haraamme maastoa kiikarein ja kaukoputkin, turhaan, sillä vain jokunen töyhtökiuru ja aavikkokiuru jaksaa juosta edellämme tai nousta lentoon. Sen sijaan suuria sinisiipisiä heinäsirkkoja surahtelee lentoon ympäriltämme. Ne lentävät vain 3-4 metriä ja putoavat takaisin.  Kivikkoisella maalla kasvaa harvakseltaan risuisia kasveja.  Aurinko paistaa kuumasti ja korkealta, sillä vaikka lähdimme Damghanista varhain, on jo puolipäivä käsillä. Kävelemme veltosti, kuumuus sulattaa intoamme. Hilkan lämpömittari näyttää 40,5 astetta. Palaamme autolle ja otamme taas muutaman kulauksen vettä pullosta.

Olemme tulleet Iranin koillisosan vuoristoylängölle, joka on hyvin kuivaa aluetta. Jossakin vaiheessa automme saapuvat Khar Turanin kansallispuistoon, mutta siitä ei näy muuta merkkiä kuin farsinkielinen kyltti tien sivussa. Missä sähkölinja seuraa tietä, löytyy langoilta harvakseltaan sininärhiä. Täällä elää tasangoilla 50-70 gepardia sekä vuorilla vaikeasti laskettava määrä leopardeja, joita suojellaan tiukasti.  Annamme auringolle ja kuumuudelle periksi ja ajamme Qale Balan kylään, jossa meidät majoitetaan erään perheen taloon. Talo on vuoren rinteellä, ja sinne pitää ponnistella kylän raitilta jyrkkää ylämäkeä, joka puristaa viimeisetkin hikipisarat pintaan. Mutta näköalat kylän yli sekä isäntäväen meille kattama kylmä mehu piristävät meidät nopeasti.

20170615-IMG_1970

Majapaikkamme paikallisen perheen talossa Qale Balan kylässä, Khar Turanin kansallispuiston aavikolla. Upea paikka, eräs matkan kohokohdista!

Kylä on aavikon keskellä, vuoren loivalla alarinteellä. Kylän talot näyttävät savitaloilta, mutta savesta, oljista ja hiekasta lienee tehty vain rakennusten ulkoverhous. Talot ovat vanhoja, koko kylä lienee ollut tässä satoja vuosia ellei peräti tuhansia. Talojen pihoilla kasvaa muutama valtava puu, jonka rungon halkaisija lähenee kahta metriä. Kylän alaosassa on hedelmätarhoja ja kasvimaita.

Täällä oma vesipullo on välttämätön matkalaiselle. Pulloa tavan takaa halaillessani alan pikku hiljaa ihmetellä, että miten täällä on mahdollista asua, mistä ihmiset ja eläimet saavat juomavetensä. Tähän löytyy oma tarinansa, jonka Nima meille kertoo. Iranilaiset ovat jo ammoisina aikoina kehittäneet tavan hyödyntää vuoristoissa kerääntyvää pohjavettä kaivamalla tiettyihin paikkoihin vuoren juurella syviä kaivoja. Kaivot on yhdistetty maanalaisilla kanaaleilla (näitä kutsutaan nimellä qanat), jotka loivasti viettävinä johtavat veden sopiviin alaviin paikkoihin. Näihin on jo kauan sitten syntynyt keitaita ja asutusta, hedelmäpuita, taatelipalmuja ja pientä kasvimaata. Samaa tekniikkaa, tässä muodossaan ehkä alun perin Iranissa kehitettyä, on käytössä myös muualla maailman kuivilla alueilla.

On hämmästyttävää miten ja millä työkaluilla näitä jopa 100 – 200 metriä syviä kaivoja on voitu kaivaa joskus parituhatta vuotta sitten. Maaperä on täällä tiivistä hiekkaa, johon on mahdollista kaivaa vaikka millaisia kaivoja ja syvälle maan alle vaakasuoria kanaaleita. Mutta helppoa se ei ole ollut, vaan on vaatinut paljon työvoimaa, hyviä insinöörejä ja järjestäytyneen yhteiskunnan. Vanhimmat Iranin yhä käytössä olevat qanatit ovat 2700 vuotta vanhoja, nuorimmat kuulemma 1700-luvulta. Vanhoja kaivoja käytetään yhä, ja äskettäin on arvioitu vielä noin sadanviidenkymmenen tuhannen tällaisen kaivon ja 35 000 qanat-järjestelmän olevan käytössä Iranissa.

20170615-IMG_2005

Lounas paikalliseen tapaan huoneemme lattialla. Isäntä, Nima ja Ali ovat sen meille kattaneet. Saman huoneen lattialla nukuimme kaksi yötä.

Ennen kuin lähdemme etsimään qanatien tuomaa vettä lähteiltä ja keitailta, nautimme talossamme lounaan lattialla istuen ja sen jälkeen lepäilemme. Loppuiltapäivästä automme lähtevät uudestaan liikkeelle. Ali käy kansallispuiston toimistossa ilmoittautumassa ja maksamassa puolestamme puiston sisäänpääsymaksun. Sen jälkeen suuntaamme kahdelle aavikolla olevalle keitaalle lintujen toivossa. Tässä kuumuudessa keitaiden lähteet ja pienet vesialtaat vetävät puoleensa janoisia eläimiä, myös lintuja.

Ensimmäisellä vesialtaalla kävi muutamia aavikkokiuruja juomassa. Linnut näyttävät olevan todella kuumissaan, sillä ne odottavat vuorojaan nokka auki altaan reunalla. Me mulperipuun varjossa maistelemme sen makeita, valkoisia marjoja, kun lähellemme laskeutuu yksinäinen hietakyyhky, joka jää vähän matkan päähän odottamaan meidän poistumistamme. Sillä lienee poikasia jossakin aavikolla. Niille se vie vettä kastelemalla rintansa veteen ja poikasten luo palattuaan se antaa näiden poimia vesitippoja märistä höyhenistä. Olemme jo autossa kun kolme alppikiitäjää suhahtaa kovaa vauhtia juomaan. Ne koukkaavat vauhdilla altaan pinnalle nokka auki ja samalla ylös. Ilmeisesti kiitäjät saavat näin muutaman tipan kallisarvoista vettä suuhunsa.20170615-O93A1949

Jatkamme toiselle keitaalle. Ehkä varjot ovat jo ehtineet niin pitkiksi, että linnut ovat lähteneet liikkeelle. Keitaan vesialtaalla muutama tervapääsky juo samalla nopealla menetelmällä kuin alppikiitäjät edellisellä paikalla. Täällä myös persiantasku ja kaksi peltotulkkua käy juomassa. Idänkallionakkeleiden poikue pitää meteliä lähistöllä. Muutama louhikkotasku on jo liikkeellä vuoren varjossa. Vuoren rinnettä kiipeää muutama vuoripyyn poikue ja hietikkopyitä on myös joukolla kulkemassa matalan kasvillisuuden joukossa.20170615-O93A2005

20170615-IMG_2098

Auringonlasku talomme patiolta. Vuorilta on johdettu vettä kylään, mikä on synnyttänyt tähän keitaan vihreine puineen ja hedelmätarhoineen. Kylässä on nyt elämä vilkastumassa, sillä illallinen on tavallistakin tärkeämpi niille, jotka noudattavat ramadania.

Ilta on saapumassa ja jatkamme kapeaa tietä vuorten yli takaisin kohti Qale Balaa. Vuorikauriiden laumoja näkyy ylhäällä ja alhaalla. Välillä komeasarviset pukit lähtevät kirmaamaan hurjaa vauhtia alas vuorenrinnettä ja ylös toista. Pysähdymme muutamalla paikalla huikasevien maisemien äärellä. Vuorilla on aivan hiljaista, kun kauriiden sorkkien kopina on vaiennut. Olemme ylhäällä solassa kun näemme maakotkan kaartelevan erään huipun luona. Lopulta vähän alempana löydämme etsimämme: kivikkosirkku tulee jostakin äännellen ja antaa ihailla itseään matkan päästä ennen kuin rientää harjanteen taakse jonnekin. Tähän aikaan kesästä sirkkua ei enää laulata. Aurinko on jo aivan matalalla paistaen vielä ohuen pilviverhon läpi.

20170615-IMG_2126

Meidän illallisemme patiolla, paljaan taivaan alla. Taustalla Nima, Ali ja isäntä. Pöydän ääressä suomalainen retkikunta.

Kylässä on elämä vilkastunut. Lämpötila on miellyttävät 28 astetta eikä aurinko enää kuumota. Ihmiset valmistautuvat illan ateriaan nyt kun ramadan sen kohta heille sallii. Meille katetaan illallista talomme katolle. Paikka on upea, täältä näkyy yli koko kylän. Luoteen taivaalla näkyy vielä auringon kajo, kauempana aavikolla olevan naapurikylän valot syttyvät vähitellen. Vanha kuu on jo noussut taivaalle. Ruoka on hyvää ja ilta pimenee. Kylän moskeija on äänessä, joka kuuluu yli kaiken muun äänen, vain lasten iloinen mekastus on taustalla erotettavissa.  Tänään vietetään imaami Alin, profeetta Muhammadin seuraajan kuoleman muistopäivän aattoa. Tämä Ali eli 600-luvulla ja häntä edelleen muistavat hartaat muslimit. Näyttää kuitenkin siltä, että suurimmalle osalle iranilaisista tämä ei ole kovin tärkeää.

Shiialaisten rukouskutsut samoin nämä pyhät tekstit luetaan arabiaksi.  Tämä on perua arabien pitkän miehityksen ajalta (alkoi noin vuonna 650 ja päättyi mongolien rynnistykseen noin vuonna 1220). Arabit hävittivät kaikki merkit vanhan Persian zarahustralaisesta kulttuurista ja uskonnosta, joka oli sivistyksen henkinen perusta. Tilalle tuli islami. Myös kaikki kirjoitettu perimätieto tuhottiin ja samalla farsinkielen omat kirjaimet, jotka löytyivät uudelleen arkeologisissa kaivauksissa vasta 1900-luvulla. Sen sijalle tuli arabiankielen kirjaimisto, jota yhä käytetään. Meille kerrottiin, että kouluissa opetetaan lapsille farsin (persian) lisäksi arabiaa ja englantia, joista nuoria kiinnostaa vain jälkimmäinen. Arabiaa ymmärretään huonosti ja puhutaan vielä huonommin, vaikka se on yhä shiialaisen uskonnon kieli.

Kun ilta on pimentynyt ja olemme menossa lattialle levitetyille patjoille nukkumaan, ovat lasten äänet hiljenneet, mutta moskeijan lisäksi kuuluu muutaman kerran lähistöltä sakaalien ulvontaa. Ne eivät ole vaarallisia, mutta odottavat pääsevänsä tonkimaan ruuanjätteitä kylän kujilta. Meitä kehotetaan ottamaan kengät sisälle, sillä muutoin sakaalit saattavat viedä nekin pihalta.

16.6.2017 – Toinen päivä aavikolla

Täällä niitä piileksii! Aavikkonärhiä, joita ei esiinny missään muualla maailmassa, lintu tunnetaan myös nimellä persianaavikkonärhi. Mutta niiden löytäminen keski-Iranin loputtomilta aavikoilta ei ole helppoa, etenkään näin kesällä. Maalis-huhtikuussa närhet ovat näkyviä, kun ne kuuluttavat reviiriään pensaan latvassa. Poikasten vartuttua kesään mennessä linnut muuttuvat aroiksi ja melkein näkymättömiksi. Syksyllä taas niiden kerrotaan olevan helpommin löydettävissä.

20170616-O93A2046

Harmaakultarinta aavikon vihreässä pensaassa.

Varhainen aamu on miellyttävä, lämpöä 26 astetta. Automme pomppii tieuraa aavikolla, jota luonnehtivat harvakseltaan kasvavat metrin korkuiset lehdettömät pensaat, jotka ovat jo nyt kesän saavuttua ehtineet pudottaa lehtensä, osaa pensaista koristavat keltaiset pähkylät. Nämä pensaat ovat aavikkonärhien suosiossa: missä pensaita, siellä voi toivoa näkevänsä närhiä.  Monta pysähdystä ja kiikarointia. Töyhtökiuruja, aavikkokiuruja ja aavikkotaskuja näkyy mukavasti. Matkan ensimmäiset, harmaanvalkoiset arolepinkäiset nähdään pensaiden latvoissa. Kaksi harmaata pikkulintua puikkelehtii pensaassa ja heiluttaa pyrstöään. Jossakin muualla ne voisi katsoa äkkiä lehtokertuiksi. Mutta elinympäristö, kultarintamainen pää ja pyrstön sivuttainen liikuttelu ovat apuna tämän muutoin mitäänsanomattoman linnun tuntemisessa. Linnut ovat harmaakultarintoja, joita aamun aikana näkyy vielä lisääkin.

Lopulta etummaisen auton väki huomaa kaksi pakoon viipottavaa aavikkonärheä, mutta kaikki eivät niitä ehdi näkemään. Vielä toinen nopea tapaaminen. Itse olen jälkimmäisen auton takapenkillä, jossa ensimmäinen ja toinen närhiperhe jäävät näkemättä. Mutta eräällä lukemattomista pysähdyksistä ja maiseman skannauksista sattuu lopulta kiikariin kaksi närheä, jotka juoksevat kovaa vauhtia loivaa hiekkavallia ylös ja päälle päästyään heittäytyvät siivilleen kadoten harjanteen taakse. Vielä ehtii näkyvä vilaus kolmannen linnun siivistä ennen kuin koko kymmenen sekunnin elämys on ohitse. Niin arkoja linnut ovat, että yhtään hyvää kuvaa ei ehditty saada.

Aavikkonärhet muistuttavat kyllä meikäläisiä metsänärhiä, puvussa on punertavaa ja siivillä mustavalkoinen kuvio. Mutta puissa kiipeilyn sijasta nämä ovat kovia juoksijoita, kuten äsken näimme. Linnut näyttävät olevan myös närhimäisen valppaita ja varovaisia.

20170616-O93A2103

Kruunuhietakyyhkyjä saapumassa juomaan.

20170616-O93A2086

Siperialainen mustakaularastas yllättää meidät lähteellä. Tätä tapaamista emme osanneet odottaa.

Saavumme loivaan notkoon, jossa kasvaa vähän korkeampia tamariskipensaita. Ne kertovat, että vettä on lähellä. Tässä on pieni lähteikköalue, joka tietysti vetää puoleensa lintuja. Vielä lähestyessämme ohitse lentää parvi kruunuhietakyyhkyjä. Sitten äkkijarrutus, jonka aiheuttaa kiurujen joukossa lähteellä oleva isompi lintu. Nopea vilkaisu hämmästyttää ja vaatii toisenkin katsomisen, sillä siinä juoksee mustakaularastas, uroslintu. Sen lähimmät pesimäalueet ovat etelä-Uralilla, mutta täällä se kuitenkin on lähteellä juomassa muiden joukossa. Jostakin syystä se on jäänyt talvimaisemiin kesää viettämään.

20170616-O93A2166

Arovarpunen odottaa pitkään arkana ja varovaisena ennen kuin nokkii pari tippaa vettä janoonsa.

Tämä lähteikkö osoittautuu todella hyväksi hietakyyhkyjen juomapaikaksi, sillä tämän ilmatilassa käy kova suhina. Janoaan sammuttamaan saapuu useita pienissä ryhmissä kymmeniä mustavatsaisia hietakyyhkyjä ja sirompia kruunuhietakyyhkyjä. Paikalta rekisteröidään myös neljä arovarpusta, aavikkotulkku, useita aavikkotaskuja sekä aavikko- ja pikkuaavikkokiuruja. Lintujen nimistö toistaa itseään.

20170616-DSC_2754

Shikra eli arovarpushaukka pesällään kylän reunamilla.

Kello kymmenen jälkeen on pakko antaa periksi, sillä aurinko paistaa kuumasti ja sitä säestää voimakas tuuli. Lämpömittari on taas neljänkymmenen pinnassa, linnutkin näyttävät vetäytyvän päiväpiiloihinsa. Pidämme lounastauon ja sen jälkeen pitkän siestan. Sen aikana käymme vielä katsomassa sen isojen puiden ryhmän Qale Balan kylän alarinteellä, johon Kim eilen näki harmaaselkäisen haukan kantavan jotakin jaloissaan. Arvelin, että lintu saattoi olla shikra, arovarpushaukka, jonka eilen näimme kylän keskustassa istuskelemassa. Saaliin kanto merkitsee tähän vuodenaikaan pesää. Shikra on tiettävästi pesällä äänekäs, joten en pidä pesän löytymistä mahdottomana. Ja helposti sen löydämmekin, sillä arovarpushaukan pesäpuu on keskellä kylän hedelmätarhoja ja sen alta kulkee polku. Pesästä meitä seuraa vaaleanpunarintainen emohaukka, joka taitaa olla juuri syöttämässä poikasia. Haukka ei lähde pesästä vaikka tarkastelemme sitä noin 10 metrin päästä puun alta. Haukan varoitusääni jää kuulematta.

Kävelemme polkua pesältä edelleen ylärinteen, kylän suuntaan. Maanalaisista kastelukanavista ryöppyävä vesi leviää puutarhoihin hedelmäpuita kastellen. Kylän reunalle päästessämme taivaalla kaartelee toinen shikra, ehkä pesällä olevan puoliso. Kyläläiset viittoilevat vuoren suuntaa. Sen korkeimmalla laella, kylän yläpuolella ihmisten touhuja seuraa komeasarvinen vuorikauris. Täkäläinen laji tunnetaan englanninkielisillä nimillä Bezoar Ibex tai Persian Ibex.20170616-IMG_2172

Kierrämme illalla vielä lähiseutujen lähteikköjä. Iltaretkellä meidät yllättää erittäin voimakas pyörretuuli, joka meinaa väkisin viedä kaukoputket käsistä ja työntää suut nenät täyteen hiekkapölyä. Yhtä äkkiä kuin myrsky alkoi se myös päättyy.

17.6.2017 – Neljäsataa kilometriä itään

20170615-O93A1948Tasaista puoliaavikkoa halkoo hyvä kaksikaistainen väylä, ajamme koilliseen Khar Turanin kansallispuistosta. Matkan teko on puuduttavaa, mutta oppaamme Alilla on omien sanojensa mukaan vaisto löytää hyviä lintuhabitaatteja. Tästä saamme kohta näytteen. Kahden tunnin ajon jälkeen pysähdymme muinaisen linnoituksen raunioille nauttimaan aamiaista. Alin auton takaosassa on suuri jääkaappi, joka yhdessä kuuman veden kanssa auttaa loihtimaan kelpo aamupalan matkalaisille: kahvia, teetä, aamulla leipomosta haettua tuoretta leipää, juustoa, marmeladia ja kananmunia.20170617-O93A2214

Linnustokin on vähitellen muuttumassa itään kuljettaessa. Västäräkeillä on täällä musta naama, ne ovat alalajia personata. Mustapääsirkkujen laulu on vaiennut ja tilalle ovat tulleet ”punanaamat”, ruskopääsirkut, jotka miehittävät samanlaiset asuinpaikat viljelysten reunoilla ja kasteluojien varsilla. Niiden laulukin muistuttaa lähisukulaistaan. Matkan ensimmäinen punakottarainen nähdään ja vaaleakultarinnat varoittavat kiivaasti persikkapuusta toiseen lentäen.20170617-O93A2237

20170617-O93A2302Toinen jarrutus ja ajo tien syrjään ottaa sijansa aivan triviaalin aavikon kohdalla. Jo autossa ollessa näen kuitenkin kaksi ohivilahtavaa arokiurua ja hetken päästä löydämme muutaman laulavan lyhytvarvaskiurun. Näitä lintuja olemme jo pari päivää odotelleet näkevämme, mutta vielä iloisemman yllätyksen tarjoavat ne kolme aavikkotylliä, jotka juoksevat niska kyyryssä alta pois, samalla yrittäen pysyä piilossa matalien risutupsujen takana. Kaksi naarasta ja yksi uros siinä ilmeisesti paimentavat poikasiaan. Ihan varmastikin ne ovat tietämättömiä siitä, että lintukirjojen levinneisyyskarttojen mukaan aavikkotyllien ei pitäisi asua tai talvehtia missään täällä päinkään. Samalla paikalla matalien pensaiden alaoksilla liikkuu jälleen omansa näköisiä harmaita pikkulintuja. Välillä ne hyppivät maassa pensaiden alla. Kertut ovat kovin pieniä, niillä on suhteellisen iso pää, vaalea silmä ja valkoiset pyrstön reunat. Nämä ovat kääpiökerttuja.

Monen tuloksettoman pysähdyksen jälkeen saavumme aika väsyneinä Bojnourdin kaupunkiin. Olemme laskeutuneet 1300 metrin ylätasangolta noin 1000 metrin korkeuteen. Vielä loppumatkasta huomiota kiinnitti sininärhien runsaus. Arvioimme nähneemme niitä autosta noin seitsemänkymmentä.

18.6.2017 – Aikaisin aamulla Turkmenistanin rajavuoristoon

20170618-IMG_2285Taas kerran olemme hyvissä ajoin liikkeellä. Parinsadan tuhannen asukkaan Bojnourd nukkuu vielä kello 4.30 kun maastoautomme käynnistyvät hotellin pihalla. Kadut, jotka eilen illalla olivat täynnä väkeä nauttimassa lempeästä illasta ja ramadanin päättymisestä illalla, ovat nyt aivan tyhjät.

Aurinko nousee täällä puoli kuuden maissa, jolloin me olemme jo nousemassa loivasti kumpuilevaan ylämaahan. Ajamme edelleen pohjoiseen, kylät köyhtyvät silmissä kun tiilitalot vaihtuvat vaaleanruskeiksi saviseinäisiksi asumuksiksi. Muutama pihamaina ja minervanpöllö näkyy tien varressa.

Lopulta metsät ja pensaikot päättyvät ja saavumme Gololu Sarandyn suojelualueen rangereiden talolle, noin viisi kilometriä Turkmenistanin rajasta. Viereisellä kukkulalla on rajavartioasema, joka muureineen muistuttaa villinlännen linnoitusta, jonka tornissa liehuu Iranin lippu. Viranomaisten tärkein tehtävä täällä on taistella Turkmenistanin rajan yli kulkevia salakuljettajia vastaan. Suojelualueen väellä on rynnäkkökivääri olalla. Rakennuksia tai asetta kantavia rangereita ei saa valokuvata.

20170618-IMG_2311

Kim hakee apuja lintukirjasta. Tätä tarvitaan vähän väliä.

Maisemat ovat henkeä salpaavia: kumpuilevaa vuoristoa, jolla kasvaa harvakseltaan komeita, puumaisia katajia (oikeastaan tuijia) ja rajan suunnassa korkeampi vuorijono. Vuorten välinen laakso muuttuu vähän matkan päässä syväksi rotkoksi, jonka reunoja polku seuraa. Maisemassa on vuoriston avaruutta.

Täällä on uskomattoman paljon lintuja näkyvissä näin aamulla: kultahempot pirisevät ja kalliovarpusia on satoja. Melkein kolmen tunnin ajon jälkeen maastoaamiainen päästään nauttimaan kivikkosatakielen ja kivikkorastakoiraan viehättävässä seurassa. Purolla käy juomassa heliseviä tikliparvia ja pari tunturikiurua. Tiklit ovat täällä itäistä caniceps-rotua, jonka aikuisiltakin linnuilta puuttuu musta väri päästä. Kauempana kanjonissa varoittelee sepeltasku, mekastaa pari idänkallionakkelia ja edestakaisin lentelee kalliopääskyjä. Vuoristojen tapaan myös tuttuja pohjoisia lintuja tulee vastaan: sepelkyyhky,  kivitasku, talitiainen, hernekerttu, peukaloinen, kulorastas, laulurastas, viherpeippo, peippo ja keltasirkku. Viimeksi mainittu on näillä leveysasteilla jälleen yksi kesäajan outolintu.20170618-O93A251720170618-O93A243720170618-IMG_2247

Kultahempot, tunturikiurut lentopoikasineen ja monet muut linnut käyvät purolla juomassa kunnes suuri karjalauma saapuu meluten ja pölyten. Se karkoittaa linnut kauemmas.

20170618-O93A2635

Salaperäinen vuoristojen katajanokkavarpunen näyttäytyy. Tämä taitaa olla naaraslintu.

Kaiken tämän lisäksi me toivomme näkevämme täällä katajanokkavarpusia, aasialaisia vuoristolintuja. Pienen etsimisen jälkeen eteemme lentääkin kanjonin reunalla kaksi tummaa, pitkäpyrstöistä ja vahvanokkaista lintua. Ne pitävät meitä vähän aikaa jännityksessä piiloutumalla männyn latvukseen, mutta rohkaistuvat lopulta tulemaan esille. Nämä katajanokkavarpuset muistuttavat olemukseltaan aika lailla meikäläisiä taviokuurnia.

Kanjonikierroksen jälkeen palaamme suojelualueen tukikohtaan, joka on pienen tekojärven rannalla. Lounasta odottaessamme tarkkasilmäisimmät Eino ja Kim poimivat taivaalta petoja: muutamia maakotkia, keisarikotkan, kolme hanhikorppikotkaa, kahdesta neljään partakorppikotkaa ja muutaman arohiirihaukan. Jostakin vuoristosta alas järven rantaan liitelee mustahaikara. Sen lähdettyä tulee toisen vuoro käydä ruokailemassa. Saattaa olla, että haikaroilla on pesänsä jossakin vuoren jyrkänteellä. Vähän pienemmistä päivästaijin linnuista mainittakoon muutama järvellä kalastava haarahaukka, nuolihaukka ja tuulihaukka.20170618-O93A2644

Lounasta varten saamme kutsun sisälle rangereiden tukikohtaan. Lounas nautitaan tavan mukaan lattialla istuen ja aseman päällikkö kertoo upean työmaansa olosuhteista. Alueella asuu susia, karhuja ja leopardeja. Talvella täällä on paljon lunta ja tiet ummessa. Asemalle päästää ensimmäisiä kertoja käymään maaliskuun lopulla, jolloin maisemassa vielä lunta jäljellä. Keväällä tätä kautta kulkee suuri määrä pohjoiseen matkalla olevia lintuja, joista osa pysähtyy järven rannalle lepäämään. Huoneen seinällä on hyvä valokuvakokoelma täällä havaituista linnuista.

Täällä vuoristossa iltapäivän lämpö ei nouse samoihin lukemiin kuin alamaissa, saamme tyytyä 25 asteen lukemiin, mutta auringon ylhäältä tuleva valo on voimakasta. Iltapäivällä on enää paljon vähemmän lintuja näkyvissä kuin aamulla. Kaikkien hienojen vuoristolintujen lisäksi näemme vasta täällä matkamme ensimmäiset sorsalinnut, kun järveltä löytyy viitisen sinisorsaa. Kahlaajia olemme nähneet tätä ennen vain kahdesti: kolme määrittämätöntä Tringaa Kaspianmeren tuntumassa ja eilen kolme aavikkotylliä. Aseman pihan tuntumassa pesii muutama pari pikkutyllejä ja kolme pitkäjalkaa tupsahtaa jostakin järven rantaan.

19.6.2017 – Loppusuoralla Bojnurdista Mashhadin pyhään kaupunkiin

Iranin koilliskulmaan olisi jäänyt mielellään pidemmäksikin aikaa, sen verran mielenkiintoisia ovat maisemat ja linnut. Nyt kuitenkin ajamme rajan suuntaisesti kaakkoon, kohti Iranin toiseksi suurinta kaupunkia Mashhadia. Suomalaisen näkökulmasta tämä on aika kaukana: matkaa Turkmenistanin rajalle on runsaat viisikymmentä kilometriä ja Afganistanin rajalle enää alle sataviisikymmentä kilometriä. Teemme tien varressa muutamia pysähdyksiä, mutta mitään sykähdyttäviä uusia tuttavuuksia ei tavata. Enää eivät edes kymmenet sininärhet, mehiläissyöjät, harjalinnut taikka arokiurut ja ruskopääsirkut jaksa innostaa, vaikka mukavia ovatkin. Ehkä tämä on matkaväsymystä.

Saavumme iltapäivällä Mashhadiin, jossa on kolme miljoonaa asukasta. Kaupunki on hyvin uskonnollinen ja siellä sijaitsee ”Holy Shrine”, eräs shiialaisen islamin pyhimmistä paikoista. Tämä on jättiläismäinen pyhäkkö kaupungin keskellä. Käymme siellä illan suussa, eri ryhmissä tarkoituksella oppia vähän lisää islamilaisuudesta. Tämän päivän maailmassa ei ole haitaksi tietää ja ymmärtää siitä vähän enemmän.

20170619-IMG_9771

Pyhäkön portin ulkopuolella. Tummiin pukeutuneet naiset yrittivät sinisellä huiskullaan viestittää vaimolleni, että pitää pukeutua peittävämmin. Miesten pukeutuminen on vapaampaa. Takana kaksi valtavaa minareettia, joista lähempi on vielä työn alla.

Pyhäkkö ei ole yksin moskeija tai hautamuistomerkki. Se käsittää noin puolen neliökilometrin alueen, jossa useita valtavia minareetteja, kaksittain kuten shiialaiseen perinteeseen kuuluu. Siellä on yhdeksän suurta aukiota (courtyard), suurin niistä noin 400 m pitkä. Nämä ovat rukoilemista varten. Aukiolle pyhiinvaeltajat levittävät rukousmattonsa ja kumartavat Mekkaan päin rukoillessaan. Sisätiloissa on islamilainen yliopisto, hyvin vanha kirjasto, paljon muita tiloja, joista vieras ei saa käsitystä, sekä määrättömän paljon mosaiikkiseiniä, peilimosaiikkia, kupoleita ja lehtikultaa. Tämä pyhäkkö perustettiin alun perin vuonna 818, kun shiialaisten kahdeksas imaami Reza, yksi kahdestatoista pyhästä miehestä, profeetta Muhammadin perillisestä myrkytettiin täällä hengiltä. Kaupungin nimi Mashhad tuli pyhäkön mukana ja tarkoittaa marttyyriutta. Pyhäkön laajentaminen ja rakentaminen näyttävät yhä olevan menossa, mikä kertonee ennen muuta maan uskonnollisen hallituksen halusta investoida tämän kaltaisiin islamin suuruutta korostaviin kohteisiin satojen miljoonien, ehkä miljardien edestä kansakunnan resursseja.

20170619-IMG_9795 (2)

Pyhiinvaeltajia pyhäkön rukousmatoilla. He ovat usein saapuneet perhekunnittain ja välillä vaihdetaan kuulumisia.

Täällä käy vuodessa 27 miljoonaa pyhiinvaeltajaa lukuisista eri maista, kuitenkin vain shiialaisista maista. Miehille ja naisille on eri sisäänkäynnit. Meidät kuitenkin poimitaan ihmisvirrasta ja kohteliaasti pyydetään odottamaan. Tuijalle tuodaan musta chador, kangas, johon hänen tulee kääriytyä. Täällä ei enää riitä Iranin yleinen pukeutumiskoodi, jossa olennaista on kattava ihon ja erityisesti hiusten peittäminen. Kun vaimoni on kääriytynyt oikeaoppisesti saapuu paikalle niin ikään mustaan kietoutunut nuori nainen. Tämä puhuu hyvää englantia ja tarjoutuu opastamaan meitä pyhäkössä. Niinpä meille avautuu puolentoista tunnin mielenkiintoinen kierros asiantunteva oppaan johdolla. Kameraa ei saa tuoda alueelle, mutta kännykkäkameran käyttö on mahdollista. Opasta ei kuitenkaan saa kuvata.

Kierroksen aikana kaunissilmäinen oppaamme kysyy, josko meillä olisi jotakin kysyttävää heidän uskonnostaan. Tottahan minulla on vielä paljonkin epäselvää. Meidät ohjataan nuoren tumman, valkoturbaanisen oppineen miehen juttusille. Aluksi tämä antaa meille vastattavaksi kyselykaavakkeen, jossa hän puolestaan kysyy mm. mistä maasta olemme, missä kuulimme pyhäköstä, miksi tulimme tänne, mitä haluamme tietää uskonnosta ja niin edelleen. Vastaamisen jälkeen minulla on tilaisuus esittää oppineelle kysymyksiä. Hän vastaa lempeällä äänellä, kärsivällisesti.

Ei tässäkään tilaisuudessa ole mahdollisuutta koko kysymysten arkun tyhjentämiseen, mutta pyydän häneltä selitystä siihen, miksi shiiat ja sunnit ovat niin vihoissa toisiaan kohtaan kuin ovat. Nämähän ovat kaksi islamilaisuuden päähaaraa, joista sunnit ja sunnivaltiot ovat paljon lukuisampia. Jostakin minulle toistaiseksi käsittämättömästä syystä nämä uskontoryhmät riitelevät jopa meillä Suomessa sekä ottavat toisiaan vääräuskoisina hengiltä muun muassa parhaillaan Syyrian sisällissodassa. Olen tällä samalla kysymyksellä aiemmin ahdistanut toista opastamme, Nimaa, joka antoi siihen hänkin laajoja selityksiä.

Riita alkoi profeetta Muhammadin kuoltua vuonna 632 ja kysymys oli profeetan perustaman uskonnon tulevaisuudesta. Sunnit ovat sitä mieltä, että profeetta ei nimennyt manttelinsa perijää, vaan että maallisen vallan edustaja, kalifi voi myös olla uskonjohtaja. Shiiat taas katsoivat, että profeetan vävy ja serkku Ali oli määrätty johtamaan islamia, mutta ei niinkään mitään valtiota tai maallista hallintoa.  Ali oli ensimmäinen kahdestatoista imaamista, jotka johtivat tätä shiialaisuudeksi myöhemmin kutsuttua suuntausta. Jo alusta alkaen riita oli katkeraa, sunnit tai sunnilaiset kalifit tappoivat vuorollaan kaikki kaksitoista pyhää miestä, mutta eivät onnistuneet nitistämään koko shiialaisuutta. Ja tämä yli tuhannen vuoden vihanpito jatkuu edelleen. Näin minulle kerrotaan nyt uudestaan tämä tarina, toisen osapuolen kertomana tosin.

Shiialaiset pitävät itseään suvaitsevana, toisia uskontokuntia kunnioittavana islamilaisuutena. Ero esimerkiksi arkkiviholliseen Saudi-Arabiaan onkin suuri, mutta kyllä myös Iran johtavana shiiavaltiona on osoittanut kovaa komentoa esimerkiksi naisten aseman taikka bahai-uskonnon (shiialaisuuden haara 1800-luvulta alkaen) suhteen. Eivätkä shiiat ole kuitenkaan tässä maassa pysyneet lestissään eli islamin johtamisessa, vaan vuonna 1979 papit kaappasivat myös maallisen valtiokoneiston itselleen. Perustetiin Iranin islamilainen tasavalta.

20170619-IMG_9789

Vaimoni sai lopuksi omakseen hienon, valkoisen chadorin. Vielä ei ole selvää miten sitä sopii käyttää kotimaassa.

Keskusteluni tämän miellyttävän uskonoppineen kanssa eivät etene näin arkaluonteisiin aiheisiin, vaan sujuvasti, joskin paikoin vähän epäröidenkin, hän kertoo sunnien ja shiiojen tarinan. Aikaa on kulunut ja oppaamme ottaa meidät taas johdatettavakseen. Hän avaa kainalossa kantamansa kääreen ja lahjoittaa Tuijalle uuden, valkoisen ja kuvioidun ”turistien chadorin”. Hän saa sen omakseen. En tiedä, josko tämä on osoitus tai kiitos meille jostakin, esimerkiksi myönteisten kysymysten esittämisestä. Pian sanomme hyvästit oppaallemme ja poistumme porteista etsimään taksia, joka vie meidät illalliselle hotelliin.

20.6.2017 – Lento Teheraniin, kuumaan kaupunkiin

Ennen lentopäivän aamiaista lähtevät muut kävelylle viereiseen puistoon, kun taas minä ja Tuija jäämme puiston penkille, respan ulkopuolelle lataamaan Helsingin Sanomia tabletille. Taas on aika orientoitua Euroopan ja kotimaan asioihin, sillä onhan poissa ollessamme tapahtunut monenlaista, muun muassa eräs hallituspuolue on hajonnut kahtia, puhjennut hallituskriisi ja yksi oppositiopuolue saanut uuden puheenjohtajan.

Lehden lataus on hidasta kuten kaikkialla, missä yleensäkään on langaton verkko tarjolla. Aamiaisella sitten kuulemme, että puistossa oli aamulla laulanut useita aavikkokultarintoja sekä näkynyt kauluskaijoja, pihamainoja ja valkoposkibulbuleja. Kahden ensin mainitun uuden lajin mukana retken kokonaislajimäärä nousee 173 lajiin. Mukana on vain kolme kahlaajalajia, yksi sorsalintu ja kaksi lokkilintua. Muut näiden ryhmien edustajat ovat pesimässä pohjoisessa, saapuvat taas syksyllä joukolla tänne talvehtimaan. Olemme toki onnistuneet näkemään monet Iranin endeemisistä tai muuten vain huippuharvinaisista lajeista: kaspiantiaisen, persiantaskun ja aavikkonärhen. Lisäksi jokaisella meistä on vielä omia mielilajejaan ja muita lintuja, joita on aina halunnut nähdä. Itse pidän kovasti kivikkosatakielestä ja ruskopääsirkusta.

Teheraniin on matkaa 900 kilometriä. Majoitumme kaupungin keskustassa olevaan hienoon hotelliin ja kohta lähdemme taksilla lähemmäs nähtävyyksiä. Mutta Teheranissa on kuumaa, mittari näyttää 38 astetta, mikä koettelee kestävyyttä. Kaupungin teehuoneet ja harvat baarit ovat kiinni ramadanin takia. Onnistumme kuitenkin ostamaan kioskista muutaman kylmän cokiksen. Näitä sitten kannamme muovikassissa pitkin kaupungin katuja, kunnes lopulta löydämme syrjäisen kolon, jossa voimme nauttia ”pussicokikset” käyttäytymättä sen enempää sopimattomasti. Viereisen pankin ikkunasta vartija seuraa juominkejamme, ehkä vähän huvittuneena.

Huomenna aamulla lähtee lento Suomeen. Tringan Iranin matka on päättymässä. Ryhmä oli mukava. Pasargad Tours, oppaamme Ali Alieslam ja Nima Mehrabany selvisivät vaativasta työstää erinomaisesti. Näimme paljon hienoja lintuja, vuoristoja ja aavikoita sekä saimme vähän lisää tuntumaa tähän tuntemattomaan maahan. Kaikki järjestelyt sujuivat täsmällisesti eikä mitään pelottavaa tullut vastaan. Poliiseja tai sotilaita ei juuri näkynyt ja ihmiset olivat kaikkialla hyvin ystävällisiä. Voin suositella!20170611-IMG_0055

 

22.11.2016 – Kohti tuntematonta

20161123-O93A6872Miksi Iraniin? Mitä te siellä? Onko siellä edes turvallista? Näitä meiltä kysyttiin moneen kertaan ennen kuin lähdimme tutustumaan maahan, joka on viisi kertaa Suomen kokoinen. Sen rajojen sisälle mahtuu tavaton kirjo erilaista luontoa alkaen Kaspianmeren rannikon subtropiikista ja päättyen keskiylängön laajoihin autiomaihin. Vuoristoja on paljon, samoin Persianlahden ja Intian valtameren rantaa. Monipuolinen luonto sekä sijainti kaukana idässä ja etelässä tekevät Iranista lintujen kannalta mielenkiintoisen maan.

Maa ja ihmiset muodostavat Iranin valtion, jossa on 80 miljoonaa asukasta ja kirjoitettua historiaa 5000 vuoden ajalta. Vielä tänäänkin täällä kirjoitetaan ja puhutaan farsia, jonka kirjain- ja numeromerkit ovat meille vieraita. Lähiviikkoina näemme ainakin pienen kulman tästä maasta, sen ihmisistä ja luonnosta. Matkalla on mukana kirjuri Jouko Högmander, vaimonsa Tuija Nikula sekä Timo Kurki, Matti Lahtinen ja Tuija Lahtinen. Olemme palkanneet itsellemme paikallisen oppaan, Ali Alieslamin, joka vastaa kaikesta logistiikasta ja tietää paljon linnuista. Uskomme, että täällä on turvallista. Tämän raportin loppuun aion sitten kirjoittaa vastauksia ensimmäisen rivin kysymyksiin.

Aina ei kuitenkaan kaikki onnistu kuten on suunniteltu. Matkustettuamme koko päivän ja unettoman yön lennämme nyt toisen päivän aamuna Teheranista etelään kohti Bandar Abbasia Hormuzin salmen pohjoisrannalla. Pitkästä aikaa näemme auringon, nyt se paistaa koneen ikkunoista pilvien yläpuolella. Aseman-lentoyhtiön stuertit ja huivipäinen lentoemäntä tarjoavat kahvia ja sämpylää. Sitten koneen kapteeni ilmoittaa, että olemme kyllä Bandar Abbasin päällä, mutta emme voi sinne laskeutua. Tuuli on liian kovaa ja hiekkapöly vie näkyvyyden. Sen sijaan laskeudumme Shiraziin, lähelle kuuluisaa Persepolisin kaupunkia, jonka Persian kuningas rakensi antiikin aikoihin ja jonka Aleksanteri Suuri tuhosi vuonna 322 Eaa.

Vasta kentällä meille valkenee, mitä edessä on:  automatka, jota emme ole tilanneet vaan joka tulee meille ylimääräisenä bonuksena. Onneksi emme ole yksin matkalla, vaan meistä pitää huolen Ali Alieslam, tilaamamme lintuopas, autoa ajaa matkatoimiston kuljettaja hänkin nimeltään Ali. Seitsemänsadan kilometrin ja yhdeksän tunnin päässä meitä odottaa Bandar Abbasissa oppaamme järjestämä hotelli. Vaihtoehtona olisi ollut paluu samalla koneella Teheraniin, johon olisi voinut jäädä odottamaan parempaa säätä.

Maantiet Iranissa ovat hyviä ajaa ja kylteissä lukee nimiä myös luettavilla kirjaimilla. Nopeusrajoituksena on usein päivällä 95, yöllä 85, käytännössä vain suosituksia. Kaupungeissa liikenne on kuulemma kaoottista, mutta isoilla teillä ajetaan siististi. Vielä huomiota kiinnittävät taajamien kohdalle tehdyt töyssyt ja vauhtia hillitsevät raidat tiessä. Niitä on paljon, tavallisesti kolme peräkkäin, ja niiden kohdalla on pakko hiljentää vauhtia. Ehkä tässä maassa on ollut paljon liikenneonnettomuuksia, joita ei ole saatu liikennemerkeillä vähenemään. Nämä säännölliset töyssyt purevat hyvin eikä tarvita poliiseja sakottamassa kaahailijoita. Talousmies Matin kanssa pohdimme töyssyjen hintaa, sillä niitä on todella paljon, koko maassa varmaan ainakin miljoona. Kun jokainen auto joutuu pudottamaan nopeutensa esim. ysikympistä kymmeneen kilometriin tunnissa ja vieläpä vähän väliä, niin tämä lisää logistiikan kustannuksia huomattavan paljon ja tuntuu Iranin kansantaloudessa. Näin me päättelemme.

Matkaamme piristää kotkien näkeminen. Tänne Etelä-Iraniin kerääntyy talvehtimaan suuri määrä pohjoisempaa Iranista ja jostakin Turkmenistanin ja Kazakstanin aroilta saapuvia kiljukotkia, pikkukiljukotkia, arokotkia ja keisarikotkia. Tienvarren lounaalta poistuessamme päällämme kaartelee vähintään kuusikymmentä kotkaa, kaikkia edellä mainittuja lajeja. Toisessa paikassa kotkaporukka istuskelee harjanteen päällä parinsadan metrin päässä valtatiestä. Kotonakin kotkia nähneenä suvaitsen epäillä, että mahtavatkohan täällä talvehtivat kotkat kokoontua lihapatojen ääreen. Onkohan lähellä joku teurastamo tai kaatopaikka, joka saattaa elättää isojakin kotkaporukoita?

Puuduttavan pitkän ajon jälkeen saavumme vihdoin perille Bandar Abbasiin. Kaupungissa on Iranin tärkein satama ja yli puoli miljoonaa asukasta, joilla sanotaan olevan kirjava etninen tausta. Me emme tästä tänään paljoa näe, sillä aurinko on laskenut jo kauan sitten ja yö on hiljentänyt tämän Hormuzin salmen rantakaupungin. Nukahtaminen ei ole vaikeaa tänä iltana.20161122-O93A6820

23.11.2016 – Retki Genovuoren suojelualueelle ja marskirannalle

Etelä-Iran on kuumaa ja kuivaa seutua. Näin talvella 25-30 astetta riittää, mutta kesällä lämpöä on 40-50 astetta ja ilman kosteus on sietämätöntä. Tämän meille kertoo nuori kaunis nainen, Mona, joka aamulla liittyi seuraamme. Hän on pukeutunut maastonvärisiin retkivaatteisiin, mutta hiuksia peittää tyylikäs huivi kuten maan tapa on. Mona puhuu hyvää englantia ja hän työskentelee eräässä paikallisessa luontojärjestössä. Meidän kanssamme hän haluaa parantaa lintujen tuntemustaan.

Kun lähdimme eilen Istanbulista, lentokoneeseen nousi paljon yhtä viehättäviä naisia – länsimaisesti pukeutuneita. Kun kone sitten pysähtyi Teheranissa Imaami Khomeinin lentokentän, IKA:n reunamille, koneesta ei löytynytkään enää samanlaisia naisia, vaan nyt useimmilla heistä oli yllään mustat, synkän näköiset kaavut, chadorit. Kasvot olivat kyllä näkyvissä, mutta muuten ensivaikutelma naisista Iranissa jäi epämääräiseksi.

Geno, vuori Bandar Abbasin pohjoispuolella on suojelualuetta, joka on suljettu yleisöltä. Rauhoitusmääräyksiä valvoo joukko tiukkailmeisiä vartijoita univormut päällä. Ali on hankkinut meille luvat kulkea suojelualueella. Ajamme autolla portista vartijoiden pakettiauton perässä. Tie kiemurtelee ylöspäin noin kilometrin korkeuteen saakka. Välillä kävelemme pätkiä tähyillen taivaalle ja kivikkorinteisiin.

Suojelualueen johtaja, autonkuljettaja Ali, Mona ja opas Ali

Suojelualueen johtaja, autonkuljettaja Ali, Mona ja opas Ali

Arohiirihaukka ja keisarikotka kaartelevat vuorenharjanteen päällä. Lähempänä meitä kiven päälle lennähtää mustavalkoinen tasku, joka tunnistetaan louhikkotaskuksi. Sen englanninkielinen nimi on variable wheatear, ”vaihteleva tasku”. Lintukirja esittelee koiraan kolme erilaista mustan ja valkoisen yhdistelmää, jossa pään ja rinnan valkoinen ja musta vaihtelevat kaikissa kombinaatioissa. Eikä se sinänsä ole harvinaista, mutta kun nämä yhdistelmät tekevät louhikkotaskusta vuorotellen samanlaisen kuin surutasku, nunnatasku, munkkitasku tai hupputasku, niin vaikeusaste nousee. Me kuitenkin luotamme Aliin, hän tuntee nämä kuin omat taskunsa.

Louhikkotasku lensi kivelle meitä tarkkailemaan

Louhikkotasku lensi kivelle meitä tarkkailemaan

Vuoren rinteellä juosta vilistää löyhä parvi ruskeita pitkäpyrstöisiä lintuja, pensastimaleita. Suunnilleen samankokoisia ruskeita lintuja lehahtaa lentoon äännellen ”si-si-si…”. Nyt saa hietapyyn englanninkielinen ”See-see partridge” selityksensä, nimi tulee linnun äänestä, joka myös helpottaa lajinmääritystä. Tosin näillä rinteillä ei taida muita pyitä esiintyäkään.

Lisää uusia tuttavuuksia: sillan muuratussa kiviseinässä on koloja, joista kurkistaa kaksi unista pöllöä. Ne ovat täplärintaisia pikkupöllöjä, eurooppalaisen minervanpöllön itäisiä serkkuja, brahmanpöllöjä. Vähän matkan päässä samanlaisesta muurista kurkistaa vielä kolmaskin brahmalainen. Siinä välissä ehtivät vielä näyttäytyä peräjälkeen kallionakkeli ja idänkallionakkeli, joka on edellistä vähän isompi ja tummakulmaisempi.20161123-O93A6842

Ali vielä ylärinteellä etsii meille nähtäväksi pienen Phylloscopus-suvun kertun, jolla on lyhyt ja naseva ääni ”srit”. Lintu on erikoisen pieni, nokka on kapea ja lyhyt. Pikkutiltaltti on saapunut pohjoisemmilta vuorilta talvea pakoon tänne etelän aurinkoon, jossa ei ole lumesta pelkoa.20161123-O93A6979

Suojelualueen upseeri viittaa alaiselleen jotakin. Tämä hakee meille autosta teetä, kahvia ja hyvänmakuisia keksejä. Fiksuja ja kohteliaita nämä Iranin suojelualueviraston miehet!

Iltapäivällä teemme lähtöä vielä idemmäksi, sadan kilometrin päässä olevaan Minab-nimiseen kaupunkiin. Ennen tien päälle ehtimistä pysähdymme Bandar Abbasin rantabulevardin reunassa pariin kohtaan tähystämään lintuja. Kalanpyydyksellä, kohtuullisen lähellä istuu useampaa lajia tiiroja. Saan kuvata niitä rauhassa samalla kun oppaamme etsii vähän epätoivoisena apua lintuoppaasta, siitä Keski-Aasian opaskirjasta. Talvipukuiset Chlidonias-tiirat ovat todella vaikeita, samoin vähän isommat lähellä toisiaan olevat tiiralajit. Päädymme kuitenkin siihen, että aidalla istuvat pienimmästä suurimpaan ovat valkosiipitiira, arabiantiira ja pikkutöyhtötiira. Ohi lentää vielä joukko muita, ainakin kalatiiroja, riuttatiiroja ja pikkutiiroja.

Pikkutöyhtötiira Bandar Abbasin rannalla

Pikkutöyhtötiira Bandar Abbasin rannalla

Vaikeita tuntea nämä talvipukuiset tiirat. Arabiantiira ja kaksi valkosiipitiiraa.

Vaikeita tuntea nämä talvipukuiset tiirat. Arabiantiira ja kaksi valkosiipitiiraa.

Puoli kilometriä eteenpäin ja tulemme matalaan rantaan, jonka laskuvesi on äsken paljastanut. Nyt siellä kävelee parituhatta kahlaajaa, satoja lokkeja ja tiiroja – sekä ihmispariskuntia ja jopa muutama auto on uskaltautunut kovapohjaiselle marskimaalle. Rantavallilla nuoriso soittaa meluisaa musiikkia, joka ei kuitenkaan tunnu häiritsevän vain muutaman kymmenen metrin päässä juoksentelevia pikkusirrejä, suosirrejä, tyllejä, mustajalkatyllejä, eri sortin vikloja ja lyhytjalkaisten rantakurvien ryhmiä. Vähän kauempana on enemmän tundrakurmitsoja ja sieltä erotan myös ryhmän aavikkotyllejä. Ali, oppaamme huomaa siinä hulinassa myös muutaman vuorisirrin, mutta emme millään ehdi nähdä ja tunnistaa kaikkea. Lisäksi kello on jo ohittanut neljän ja aurinko paistaa huolestuttavan alhaalta. Niukaksi käynyt valo vaikeuttaa myös kunnon kuvien saamista, etenkin kun kuvaaja ei ole huomannut vääntää iso-lukua korkeammalle päivän alkaessa hämärtyä.

24.11.16 – Baluchestanilaisten kylässä ja mangroverannoilla

Oletko koskaan kokeillut tätä:  viideltä liikkeelle ilman aamiaisen murustakaan, silmät ristissä tarpomista palmumetsässä ja kuivan savisella aavikolla? Jos et ole, tule mukaamme linturetkelle Iraniin ja liity seuraamme Minabin eteläpuolella!

Lopulta kolmen tunnin jälkeen automme vierii kalastajakylän betonimuurien välistä yhden talon teräsportille. Portti aukeaa Alin koputuksesta ja aamukahvin puutteeseen melkein nääntyvä ryhmämme kutsutaan sisään. Pihan sisällä on kaksi tai kolme rapattua, harmaata taloa. Perheen tai suvun päämiehellä on pään ympärille kääritty valkoinen liina arabien tapaan. Terassilla on kolme naista värikkäissä pitkissä kaavuissaan, mutta kasvoja peittää omituinen punainen, särmikäs suoja. Naisia saa puhutella ja yksivuotiasta Dohna-tyttöä kantava nuori rouva osoittautuu oikein vilkkaaksi ja puheliaaksi. Autonkuljettajamme kääntää kysymyksiä ja vastauksia. Puhuessa ruskeat silmät liikkuvat naamion takana eloisasti ja pitkät mustat silmäripset tulevat ulos aukoista. Ei, häntä tai naisia ei saa kuvata, sillä mies on sen kieltänyt. Rouvan mies on töissä Dubaissa emmekä voi kysyä häneltä lupaa.

Beluchstanin naiset tiskaamassa astioitamme, ilman lupaa otettu kuva

Baluchestanin naiset arkiaskareissaan, ilman lupaa otettu kuva

Kylän moskeija on talon vieressä ja siinä on vain yksi minareetti. Se kertoo, että tässä kylässä asuu sunneja, sillä shiioilla on moskeijassa kaksi minareettia. Valtaosa maan väestöstä on shiioja, ja tunnetusti näiden islamin pääsuuntien välit ovat yleensä hyvin kireät. Iranin etelärannikolla asuu paljon arabitaustaisia iranilaisia, hipiältään tummempia. He puhuvat farsia, mutta useilla on arabia säilynyt sukupolvien yli.

Meille katetaan aamiaisliina olohuoneen lattian keskelle. Huoneessa ei ole huonekaluja ja tyynyrivistöt ympäröivät huoneen lämmintä, persialaismattoa. Kyllä kahvi ja sämpylä maistuvat uskomattoman hyviltä tähän aikaan aamusta, ja siinä on myös osansa tuorejuustolla ja porkkanamarmeladilla. Pihapiirissä on 5-6 tummasilmäistä lasta, jotka uteliaana seuraavat touhujamme. Seitsenvuotias Muhammad tulee kysymysetäisyydelle ja lyhyet vastaukset putoavat harvakseltaan.

Vihdoin kahvia, kattaus paikallisessa kodissa

Vihdoin kahvia, kattaus paikallisessa kodissa

Nämä ihmiset, kalastajakylän väki ei kuitenkaan ole arabeja, vaan he ovat alun perin Baluchestanista, itäpuolisen maakunnan (ja eteläisen Pakistanin) väestöä, jolla on oma muista iranilaisista poikkeava kulttuurinsa. Naiset eivät pukeudu mustaan, löyhään chador-kaapuun, vaan värikkäisiin, ruudullisiin ja pitkiin vaatteisiin. Punainen, keltainen, sininen ja vihreä väri kuuluvat perinteiseen pukeutumiseen. Huolimatta rohkeasta pukeutumisesta naiset peittävät kasvonsa mainitulla punaisella kasvosuojalla. Tien varrella näky on joskus koominen, kun auto lähestyy kohti kävelevää naisryhmää. Yhtäkkiä joku naisista hoksaa, että miehiä on tulossa lähelle ja kaikki pudottavat punaiset naamarit otsalta kasvojensa eteen.

Aamiaisen jälkeen ajamme pari kilometriä kalasatamaan. Matkalla pysähdymme katsomaan etelänisolepinkäistä ja tasamaalla juoksevaa kahlaajaa. Se ei olekaan kahluri, vaan aavikkojuoksija, lintu, jonka kauan olen toivonut näkeväni. Tutustuminen jää lyhyeksi, sillä pian lintu jo vilauttaa mustia siivenalusiaan ja lentää pois.

Äsken tuttavaksi tulleen perheen isännän veli tulee veneellään ajamaan meitä mangrovemetsän sokkeloihin. Täällä vallitsee laskuvesi ja paljon tummaa liejurantaa on näkyvissä. Rannoilla on paljon kahlaajia, tuttujen kotimaisten lisäksi lampivikloja, rantakurveja ja ainakin yksi ylänkötylli. Ulkoreunalla, jossa avomeren vaahtopäät jo näkyvät taustalla, kiikariimme osuu merkillisen isonokkainen ja suurikokoinen kahlaaja:  intianpaksujalka ja toinenkin on saapunut tänne talvea viettämään.

Erikoinen ja eksoottisen näköinen intianpaksujalka

Erikoinen ja eksoottisen näköinen intianpaksujalka

Pari kertaa veneen keula ajetaan rantaan kiinni. Ali saa papyruskerttusen vastaamaan atrappiin. Toinen esiin houkuteltu lintu on sekin piilotteleva. Aasianrilli tulee viereemme ihmettelemään kaukaisia vieraita. Se vilahtelee mangroven isojen, pkkulinnun kokoisten vihreiden lehtien seassa. Epätoivoisesti yritän saada sitä kameran etsimeen. Lopulta lauon kameraa umpimähkään siihen suuntaan, jossa jotakin liikkuu. Ja kas kummaa:  saan kaksi oikein hyvää ruutua tästä rillistä. Vielä pois ajaessamme meitä odotti puun latvassa arovarpushaukka, joka ei juuri välittänyt ohi ajavasta veneestämme.

Aasianrilli mangroven lehtien välissä. Lintu pesii näissä vaikeakulkuisissa vuorovesimetsissä.

Aasianrilli mangroven lehtien välissä. Lintu pesii näissä vaikeakulkuisissa vuorovesimetsissä.

Arovarpushaukka viettää talvea Iranin etelärannikolla

Arovarpushaukka viettää talvea Iranin etelärannikolla

Iltapäivällä palaamme saman perheen pihaan. Lounasta varten saamme jälleen taivuttaa vanhat luumme kasaan, jotta pääsemme matolle tarjotun ruuan äärelle. Tämä maistuu oikein hyvältä, mihin myötävaikuttaa myös meille eksoottinen ympäristö. Terassitiskin aikana Tuija saa salaa otettua muutaman valokuvan lapsista ja ympärillä parveilevista naisista. Yksi, keltapukuinen antaa naamarinsa pudota, mutta muut noudattavat tiukasti perinnettä.

Hormuzganin maakunta tässä Hormuzin salmen rannalla on ollut vilkasta kauppiaiden maata jo vuosituhansien ajan. Intian kauppareitin eräs haara on syöttänyt tänne laivoja Intiasta ja kamelikaravaanit ovat täältä jatkaneet pohjoiseen kohti Turkin sulttaanikuntaa ja Eurooppaa. Juuri tältä kohdalta länteen purjehdittaessa on vain 70 kilometrin päässä Omanin pohjoiskärki Arabian niemimaalla. Tänne onkin muuttanut arabeja lännestä, mustia orjia on tuotu Afrikasta ja aboriginaaleja Australiasta. He kaikki ja heidän jälkeläisensä ovat jääneet seudulle, minkä kyllä huomaa kun täkäläisiä ihmisiä katsoo vähänkään tarkemmin.

Jätämme pohdinnat naisten pukeutumisesta ja historiasta tuonnemmaksi ja teemme iltapäiväretken kylän takana olevaan metsään. Pihamainat touhuavat kylän laiteilla, purppuramedestäjiä surisee joka puolella. Täällä Iranin kaakkoiskulmalla pesii harvinainen pakistanintikka, jota jokainen lännestä tullut bongari halajaa nähdä, mekin vaikka omasta mielestämme kiinnostuksemme on laaja-alaisempaa. Pienen hakemisen jälkeen löydämme etsimämme, naarastikan koputtelu paljastaa linnun. Oppaamme näkee harmaafrankoliinin juoksevan pakoon ja häviävän pensaiden alle. Me näemme intianpikkulepinkäisen ja punapyrstölepinkäisen.

Idänpikkulepinkäisessä on tuttua näköä

Intianpikkulepinkäisessä on tuttua näköä

25.11.2016 – Kolea päivä, mutta mielenkiintoisia lintuja

Aamumaisema aavikolla, jossa hietakyyhkyt tapaavat viihtyä, eivät kuitenkaan tänään.

Aamumaisema aavikolla, jossa hietakyyhkyt tapaavat viihtyä, eivät kuitenkaan tänään.

Raivoisa tuuli pyyhkii Minabin pikkukaupunkia varhaisesta aamusta alkaen. Kadunvarren palmut taipuvat mutkalle. Me lähdemme pyörien päälle kello 5.30 ja harkitsen viime hetkeen asti, josko tänään olisi pitkähihaisen paidan päivä, onneksi veikkaan oikein. Kaupungin itäpuolella on leveä vuoristolaakso, jonka perällä on järvi. Sitä kutsutaan tekojärveksi, mutta järvi näyttää aivan luonnonjärveltä. Kylmässä aamussa komppaamme laaksoa järven alapuolella, sillä täällä hietakyyhkyt tapaavat asua ja oleilla. Vaan talven kylmä viima on saanut ne muuttamaan lämpimille alamaille – tai sitten niitä ei vain huvita tulla näytille.

Vanha keisarikotka

Vanha keisarikotka

Lintuaamu saa vauhtia vasta kun lähestymme kävellen järveä. Useampi kotka kaartelee taivaalla. Kaikki niistä näyttävät yksivärisen tummilta. Viimein yksi liukuu ylitsemme ja pienen haparoinnin jälkeen se tunnetaan vanhaksi keisarikotkaksi. Kuivalla aromaiselle tasangolla pyrähtelee monenlaisia taskuja.  Jo tutuksi käynyt mustavalkoinen louhikkotasku aloittaa aamun. Persiantaskua pitää katsoa tarkkaan, ennen kuin pyrstön kuviot selkenevät. Seuraava mustavalkoinen nimetään lopullisesti hupputaskuksi, mutta vasta valokuvien tutkimisen jälkeen, sillä surutasku muistuttaa sitä kovasti. Aavikkotasku onkin sitten helpompi tuntea. Aavikkokiuru, aavikkopääsky, kalliosirkku ja vuorikotka kertovat jo nimissään, millaisessa maisemassa suomalainen retkikunta tarpoaa.

Punaperätasku aavikon hiekalla

Punaperätasku aavikon hiekalla

Hupputasku, solakka pitkänomainen mustavalkoinen tasku vulkaanisella kivellä

Hupputasku, solakka pitkänomainen mustavalkoinen tasku vulkaanisella kivellä

Vielä lounaan jälkeenkin päivä tuntuu kolealta. Säästä huolimatta hyppäämme urheasti veneeseen, jonka mustat kalastajamiehet työnsivät vesille. Luode on vienyt veden rannoilta ja niinpä isot kalastuslaivatkin makaavat kuivilla. Lähdemme kiitämään kalasatamasta merelle päin. Edestämme lakoavat kuovien ja kurmitsojen pikkuparvet, kiharapelikaanit väistävät arvokkaasti, mutta harmaahaikarat ja riuttahaikarat ponnahtavat siivilleen. Mangrovepuiden kiemuraiset varret reunustavat veneväyläämme korkean vallin päällä. Silti vuorovesi näyttää jo kääntyneen vuoksen puolelle.

Kun mangrovet loppuvat aukeaa eteemme laaja liejuinen tasanko, laskuveden paljastama marskimaa, jota täplittävät satojen kahlaajien parvet sekä laiskana lepäilevät aroharmaalokit, selkälokit ja räyskien punanokkaiset rivistöt. Yksinäinen intianpaksujalan kohdalla vauhtimme putoaa hetkeksi, mutta tavallisemmat kahlaajat skannataan ohimennen veneestä. Alin kädenliikkeitä seuraten venekuskimme ohjaa meidät riuttoja kiertäen valkomustan kahlaajaparven lähelle.

Luolakahlaajat ovat Persianlahden eräs kiinnostava erikoisuus. Ja tässä ne nyt ovat:  kolmekymmentäkaksi lintua pitää murisevaa ääntä ja hyppii laiskasti loitommas yhdellä jalalla, minkä sanotaan olevan luolakahlaajalle tyypillistä. Nämä ovat rotevia lintuja, isonokkaisia. Sitä klyyvaria tarvitaan, kun luolakahlaaja keväällä kaivaa pari metriä pitkän käytävän hiekkatörmään tai dyyniin. Luolakahlaajien yhdyskunnissa voivat pesäkäytävät olla yhteydessä toisiinsa. Sinne luolan perälle lintu munii yhden munansa. Pesimäalueet ovat kuumaa seutua ja niinpä luolakahlaajan ei tarvitse kovin paljon käyttää aikaansa munan hautomiseen, vaan emolinnut voivat viettää päivisin aikaansa sosiaalisessa kanssakäymisessä sillä aikaa kun auringon lämpö hoitaa munan lämmittämisen.

Parvi Persianlahden erikoisia luolakahlaajia

Parvi Persianlahden erikoisia luolakahlaajia

26.11.2016 – Hormuzganista kohti Mesopotamiaa

Ei ole tuuli tyyntynyt. Hormuzin salmen rannan palmut ovat kello 5.15 jälleen aivan mutkalla. Meidän pitäisi tänään iltapäivällä päästä lentämään täältä etelästä Teheranin kautta Ahvaziin, joka on Khuzestanin provinssin pääkaupunki Persianlahden pohjoispuolella. Alkuviikon kokemuksemme lennosta, joka päättyi seitsemänsadan kilometrin automatkalle, huolestuttaa. Kohteemme on nyt 1400 kilometrin päässä täältä luoteeseen.

Tämä loppusyksyn ”hullu tuuli” on jokavuotinen ilmiö. Meitä meren rannalla asuneita ihmetyttää, miten lämpimällä säällä kova tuuli voi puhaltaa päiväkaudet pohjoisen ja idän puolelta, siis maalta merelle. Selitys on, että Iranin ylängölle, yli tuhannen metrin korkeuteen on talvi saapumassa ja siellä on nyt kylmempää kuin tässä lämpimällä rantakaistalla tai meren päällä.

Aloitamme retkeilyn aamuhämärissä Bandar Abbasin itäreunan puistossa. Muutama idänmehiläishaukka lepuuttelee siipiään ja istuskelee palmuissa. Muutoin puiston lajisto on jo ennestään tuttua: pensastimaleita, purppuramedestäjiä ja intiansininärhiä.

Talvipukuinen purppuramedestäjä voisi äkkiä mennä talitiaisesta

Talvipukuinen purppuramedestäjä voisi äkkiä mennä talitiaisesta

Intiansininärhiä näkyy päivittäin täällä etelässä

Intiansininärhiä näkyy päivittäin täällä etelässä

Kolme päivää sitten iltahämärä yllätti meidät Bandar Abbasin hienolla marskimaalla, jossa parituhatta kahlaajaa jäi lietettä koukkimaan kun valo loppui. Tänään vuoksi on huipussaan kello 8 ja me tulemme paikalle parahiksi tuntia myöhemmin, kun vuorovesirantaa on alkanut paljastua linnuille. Mutta päivät eivät ole veljeksiä: tänään rannalla on paljon vähemmän kahlaajia kuin edellisellä kerralla. Nyt ei rämisevä musiikki tai lintujen joukossa kävelevät ihmiset ole häiritsemässä. Poimimme täältä kuitenkin esille mustapyrstö- ja punakuireja, muutaman jänkäsirriäisen ja kuovisiririn. Timo on muita onnekkaampi ja näkee myös vuorisirrin muiden sirrien, tyllien ja kurmitsojen seassa. Lokkilintujen parvessa torkkuu muutamia töyhtötiiroja. Intianhietakiuruja ruokailee pieni parvi kuivalla rannalla.

Töyhtötiiran keltaisessa tikarissa on samaa jykevyyttä kuin räyskän punaisessa nokassa.

Töyhtötiiran keltaisessa tikarissa on samaa jykevyyttä kuin räyskän punaisessa nokassa.

Pääsemme kuin pääsemmekin ilmaan Bandar Abbasista iltapäivällä. Loppupäivä meneekin sitten odottaessa, lentäessä, odottaessa ja lentäessä kunnes kello kymmenen jälkeen raahaudumme hotelliimme Ahvazissa.

27.11.2016 – Mesopotamian rajamailla, suurten virtojen tasangolla

Kapuamme pölyistä rinnettä ylös. Vasemmalla aukeaa kuiva kynnöspelto, josta kaksi mustafrankoliinia pyrähtää lentoon ja vakojen väliin jää juoksemaan kiuruja sekä kaksi nummikirvistä. Vaimoni poimii sieltä hyvin kulisseihin sulautuvan keltajalkaisen kahlaajan, suohyypän.20161127-O93A7528

Ali houkuttelee soittimen avulla ruovikosta esille jotakin. Linnut hyppivät arkoina metrin pari ruovikon reunan sisällä, sen verran että kuvan ottaminen näistä persiantimaleista ei onnistu. Kuitenkin serkkunsa pensastimalit juoksevat ja hyppivät selkämme takana rohkeammin, ja niitä saa myös kuvata. Nämä etelän timalit ovat erittäin älykkäitä, oppivaisia sekä varovaisia. Parven sosiaaliset suhteet ja kommunikointi ovat kehittyneet vähintään samalle tasolle kuin varislinnuilla. Persiantimaleita esiintyy vain Mesopotamiassa eli Irakissa ja Iranin lounaiskulmassa. Lintu voi myös olla tavattavissa pienellä alueella Turkin eteläosassa ja Syyrian itäkulmalla, jos joku tähän sotaisaan maailmanaikaan sinne eksyisi niitä etsimään. Tämän toisen linnun, pensastimalin läntisimmät rodut taas on äskettäin erotettu omaksi lajikseen, jolla ei taida olla vielä nimeä suomeksi, maailmalla laji tunnetaan nimellä Afghan babbler, Turdoides huttoni. Näin kertoo Birds of the Middle East –lintukirja, jota tällä matkalla selataan aamusta iltaan.

Pensastimali on tarkkaavainen ja älykäs lintu, mutta myös utelias näkemään mitä me puuhaamme

Pensastimali on tarkkaavainen ja älykäs lintu, mutta myös utelias näkemään mitä me puuhaamme

Tämä maisema on kalastajien paratiisia, sillä pienien lampien ja keinokastelukanavien varsilla tähystää uskomaton määrä smyrnankalastajia, kirjokalastajia ja tavallisia kunkkuja. Keinokastellut pellonpläntit vetävät puoleensa erityisesti kirvisiä ja västäräkkejä. Edellisten joukossa on eniten vuorikirvisiä, jotka talveksi laskeutuvat vuoristoista tasangoille. Siellä voisi olla muitakin kiinnostavia kirvisiä, sillä eri sävyin särähtävät ja surahtavat kirvisten lentoäänet eivät kaikki ihan sovi vuorikirvisen repertuaariin. Mutta vihreä ruoho on ehtinyt kasvaa liian korkeaksi, jotta sinne pujahtavia lintuja pääsisi kunnolla katsomaan.

Illan suussa teemme vielä kävelyretken Kharkhen kansallispuistossa, joka suojelee jokivarsien tulvametsiä ja tamariskipensaikoita. Näemme muun muassa sinisuohaukan ja niittysuohaukan. Myös variksia näkyy lennossa, täällä ne ovat mesopotamianvariksia, joilla on hopeanhohtoinen takki päällä. 20161129-O93A7667

Tähyilemme näitä tasankoja Khuzestanin provinsissa, satakunta kilometriä Ahvazista pohjoiseen. Tämä alue tunnettiin 5000 vuotta sitten nimellä Susiana. Se rajottui lännessä Mesopotamiaan, kaksoisvirtojen maahan, jota pidetään länsimaisen kulttuurin kehtona. Täällä sekä Niilin laaksossa kivikauden ihmiset ensimmäisen kerran asettuivat aloilleen, jättivät metsästyksen ja keräilyn vähemmälle ja opettelivat maanviljelyä ja kesyttivät ensimmäiset kotieläimensä. Sadot olivat sen verran hyviä, että aikaa jäi kehittää henkisiä kykyjä: täällä ihminen otti käyttöön pyörän (en nyt tarkoita polkupyörää) ja alkoi kaivertaa saveen kirjoitusmerkkejä.

Moni muukin asia sai alkunsa näillä tasangoilla. Ihmiset alkoivat asua kylissä ja omistaa työkaluja, vaatteita ja myöhemmin myös talonkotteroita. Toiset ihmiset tulivat vähän vauraammiksi kuin toiset ja kuinka kävikään: tätä paremmuutta, ylemmyyttä piti voida jollakin osoittaa. Korviin ja huuliin tehtiin lävistyksiä ja kiinnitettiin kiviä tai kotilonkuoria, varakkaammat tekivät tatuointeja ihoon. Vahvimmat alkoivat alistaa heikompiaan.

Onko mikään muuttunut viidessä tuhannessa vuodessa? Pahimmat pyrkyrit nousivat silloin kuin nytkin satraapeiksi tai jopa kuninkaiksi tai presidenteiksi. Ja kun omaa valtaa piti vielä korostaa ja laajentaa, niin sitten kehitettiin keihäille ja nuolille pronssinen kärki ja lähdettiin ryöstämään naapurin kyliä ja tappamaan siellä asuvia, vähän toisenlaisia ihmisiä. Tämä muinainen Susiania oli Mesopotamian naapuri ja muutoin auvoinen elämä keskeytyi alituiseen sotimiseen kahta puolta kaksoisvirtojen. Tätä on jatkunut kauan, viimeinen verinen kahina juuri näillä kentillä käytiin, kun Saddam Hussein, Mesopotamian eli nykyisen Irakin silloinen diktaattori halusi Khuzestanin öljykentät omakseen ja vähän siirtää rajaa. Hän aloitti melkein koko 1980-luvun kestäneen sodan Irania vastaan. Siinä sodassa kuoli liki miljoona ihmistä ja sotiminen oli vieläkin raaempaa kuin tuhansia vuosia sitten. Nyt Saddam tappoi kaasulla yli 100 000 iranilaista hengiltä. Tällä puolella taas mullahien johtama Iran manipuloi paratiisia luvaten lapsisotilaita polkemaan miinakenttiä. Tämä sota päättyi aikanaan tasapeliin, mutta johti sitten seuraavaan ja sitä seuraavaan Persianlahden sotaan ollen näin alkuna sille kaaokselle, jota Isis juuri nyt ylläpitää Irakissa ja Syyriassa.

Kaksoisvirtojen maata, jossa ihmisten luoma kulttuuri sai alkuunsa, mutta joka on yhä edelleen sotakenttänä

Kaksoisvirtojen maata, jossa ihmisten luoma kulttuuri sai alkuunsa, mutta joka on yhä edelleen sotakenttänä

28.11.2016 – Aamu Dez-joella, iltakahvit Ahvazissa

Olemme etelässä kamelien ihmeteltävinä

Olemme etelässä kamelien ihmeteltävinä

Kaunis, kirpeä aamu tamariskimetsässä Dez-joen törmällä. Aurinko alkaa lämmittää. Tuntuu kotoiselta kun pensaikossa hyppelee mustarastaita ja punarintoja. Ne sekä talitiaiset ja peipot ovat tulleet pohjoisesta, eivät kai kuitenkaan räntäsateisesta Suomesta saakka. Näillä tasangoilla talvehtii suuri määrä kyyhkyjä: suuria sepelkyyhkyjen ja uuttukyyhkyjen parvia, palmukyyhkyjen helminauhat saavat sähkölinjat notkumaan ja turkinkyyhkyt kuukuttavat pienissä metsäntöppänöissä. Itämaan tunnelmaa ylläpitää iso lauma kameleita, joita valuu edessämme olevalle aukealle.

Aamua Dez-joen varrella samannimisessä kansallispuistossa

Aamua Dez-joen varrella samannimisessä kansallispuistossa

Lintuaamu on aika vaatimaton. Liitohaukka pysähtyy lekuttelemaan lähelle. Se tuntuu olevan yksi tavallisimmista petolinnuista talvisella viljelytasangolla. Etelänisolepinkäinen tähyää syötävää pensaan latvassa. Vieressä sirkuttaa pajuvarpusten tiivis joukkio. Siitä yritämme poimia erilleen tamariskivarpusia, joiden pesiä on tällä tiheässä. Mutta ei, niiden parvet ovat muuttaneet muualle.

Liitohaukka muistuttaa väritykseltään eräitä suohaukkoja

Liitohaukka muistuttaa väritykseltään eräitä suohaukkoja

Muutoinkin linnut näyttävät suhtautuvan meidän joukkoomme epäilevästi. Viljelysten välissä kasvavien jättiläismäisten ruokokaistojen piilossa persiantimalit vilahtelevat, mutta eivät tule reilusti näkyviin. Oppaamme tietää, että täällä viipyy myös muutama basrankerttunen yli talven, mutta ei se siltä näytä. Lohdutukseksi näemme vilaukselta muutaman osmankäämikerttusen, mutta vaisuja ovat nekin tänään.

Niinpä päätämme lopettaa varhain alkaneen lintupäivän tavallista aikaisemmin ja automme keula kääntyy etelään kohti Ahvazia. Tämä kaupunki kuuluu sarjaan ”Maailman miljoonakaupungit, joista en ole ennen kuullutkaan”. Täällä asuu yli kaksi miljoonaa asukasta. Lonely Planet kuvaa kaupunkia harmaaksi teollisuuskaupungiksi, jossa ei ole mitään nähtävää. Vaimoni kanssa päätämme silti yrittää.

Kävelemme kortteli korttelilta johonkin suuntaan, jossa otaksumme olevan miljoonakaupungin keskustan. Sitä ei taida tällä menetelmällä löytyä, ja niin päätämmekin etsiä viihtyisän kahvilan. Korttelit vaihtuvat, mutta toivoa ei ole edes teehuoneesta. Eräällä pihalla näemme nuorten ihmisten seurueen ja päätämme kysyä neuvoa. Joukosta löytyy englanninpuhuja, iso partainen mies. Häneltä ja heiltä saamme neuvoja, mutta mies kieltää valokuvaamisen, ainakin naisten kuvaamisen. Vahinko, sillä tekeillä oleva kuvasarjani iranilaisten naisten pukeutumisesta olisi saanut näistä suurisilmäisistä, tummista naisista hienon lisän.

Jatkamme kävelyä neuvoa seuraten. Pian vierellemme pysähtyy auto, josta pari nuorta naista juoksee ulos ja kysyy sujuvalla englannilla, että minne matka. Naiset ovat silminnähden innoissaan, kun saavat auttaa – ja puhua englantia. Otamme muutaman valokuvan, sillä nyt ei missään näy miehiä sitä kieltämässä.

Vihdoin löydämme sen viihtyisän pienen kahvilan, jonne meitä neuvottiin. Sisällä on tarjoilija ja keski-ikäinen mies pöydässä. Tämä kohta auttaa meitä tilaamaan kaksi maitokahvia. Hän kertoo syntyneensä Kuweitissa, jossa myös sujuva englanti on häneen tarttunut. Hän on kuitenkin iranilainen ja on tänne palattuaan avannut tämän kahvipaikan. Samassa sisään pyllähtää kolme nuorta naista, ne kaksi, jotka jo tapasimme ja toisen sisko. He tarjoutuisivat näyttämään meille Ahvazia, mutta valitettavasti tämä ei ole sovitettavissa meidän ryhmämme yhteiseen aikatauluun. Vielä Tuija vaihtaa heidän kanssaan Instagram-nimiä ja niin tytöt häviävät yhtä nopeasti kuin tulivatkin.

Kauniita tummasilmäisiä naisia Ahvazin kadulla. Huomaa hijabin, päähuivin luova käyttö.

Kauniita tummasilmäisiä naisia Ahvazin kadulla. Huomaa hijabin, päähuivin luova käyttö.

Ennen kun me lähdemme, ilmoittaa isäntä, että talo sitten tarjosi nämä kahvit. Me jatkamme vaellustamme harmaita katuja pitkin etsien tietä takaisin kohti hotellia.

29.11.2016 – Viimeinen lintuaamu Iranissa

Viideltä liikkeelle. Ulkona on ihan pimeää, lämpöä vain 8 astetta. Nousemme autoon, joka nyt suuntaa sata kilometriä Ahvazista etelään päin, lähelle Persianlahtea sijaitsevalle järvelle. Tämä muodostaa Shadeganin kansallispuiston. Järvi kauttaaltaan saraikkoinen, avovesialueita on silmämääräisesti alle puolet pinta-alasta.

Lähdemme kylän rannasta veneellä liikkeelle. Tämä matala ja kalarikas järvi on elintärkeä kyläläisten elämälle. Vene lipuu hiljaa, moottori pöristen kylän läpi. Lehmien ammunta kuuluu yli moottorin äänen. Muutama sulttaanikana astelee talojen rannassa, ne kuulemma kesyyntyvät helposti. Näemme ensimmäisen sorsaparven vedessä. Sen keskellä on omituinen tötterö: naamioitunut metsästäjä houkutuskuviensa keskellä.  Nyt kuuluu myös toisenlaista ammuntaa järveltä päin. Venekuski kertoo, että täällä metsästetään paljon ja sorsat kaikkoavat pois – kansallispuistosta!

Kylmä, kaunis aamu. Vene valmiina lähtemään Sarakhden kylän rannasta

Kylmä, kaunis aamu. Vene valmiina lähtemään Sarakhden kylän rannasta

Tänään on taas parempi päivä. Parvi persiantimaleita saapuu meitä ihmettelemään ja kuvaaminenkin vihdoin onnistuu. Pussitiaiset tiitittävät ruovikossa ja yksi tinttityttö tulee uteliaana lähelle. Kirjokalastajia, smyrnankalastajia ja mustatiiransukuisia tiiroja risteilee ilmassa.

Veneellä ulos kylästä Shadeganin järvelle

Veneellä ulos kylästä Shadeganin järvelle

Aurinko nousemassa, Timo veneen keulassa

Aurinko nousemassa, Timo veneen keulassa

Naaraspuolinen pussitiainen

Naaraspuolinen pussitiainen

Kirjokalastaja saalistamassa

Kirjokalastaja saalistamassa

Olemme jo palaamassa kierrokselta kylään päin kun iso Acrocephalus-suvun kerttunen nousee keikkumaan ruo’on varrelle. Kiikareilla erottuu pitkä nokka ja valkea vatsa. Vasta tämän jälkeen haen linnun kameran etsimeen – ja samassa se hyppää siivilleen. Kuva siitä tuli, harvinaisen basrankerttusen ahterista. Tämä lintu asuu vain hyvin rajallisella alueella Kuweitissa, Etelä-Irakissa ja täällä Iranin lounaisessa nurkkauksessa. Yritimme turhaan tavoittaa lintua eilen ja edellispäivänä toisaalla, mutta nyt se yllätti meidät odottamatta.

Eikä kulu kuin pieni hetki kun Ali huomaa samalla puolella venettä ruokotupsun latvassa oudon pikkulinnun. Salamannopea määritys: siperianleppälintu, kaukaa talvehtimaan tullut harvinainen vieras.

Kylän rannassa ihmettelemme vielä kolmea tai neljää Phylloscopus-suvun kerttua, jotka pyydystävät hyönteisiä rannassa. Ääni on outo, lyhyt ”tsäk” tai ”dsk”, lintu on rusehtavanharmaa, silmäkulmanjuova on heikko. Saan linnusta sarjan hyviä kuvia, jopa auki levitetystä siivestä yhden kertuista hypätessä siivilleen. Vaan eivät yhteisetkään taitomme riitä lajin määritykseen.

Tuntemattomaksi jäänyt kerttunen kylän rannassa

Tuntemattomaksi jäänyt kerttu kylän rannassa

Lintuaamu päättyy jo kello 9, sillä meidän tulee kiirehtiä Ahvazin kentälle. Koneen pitäisi lähteä viittä vailla kaksitoista. Matkustajat ovat ajoissa koneen sisällä, mutta mitään ei tapahdu. Aika kuluu ja etelämaalainen temperamentti alkaa kiehua. Ali saa sen verran tilanteesta selvää, että lähtöä viivästyttää erään naispuolisen invalidin pyörätuoli. Ahvazin lentokentän aina valppaat turvamiehet – ne samat jotka katsoivat tarkkaan kiikariemme ja kaukoputkiemme läpi – eivät ole pystyneet selvittämään, olisiko pyörätuolin putkiin ehkä kätketty jotakin luvatonta.

Lentoemot yrittävät rauhoittaa huutavia matkustajia. Jotkut heistä marssivat koneen etupäähän vaatimaan selitystä. Sitten kymmenkunta matkustajaa ottaa kimpsut ja kampsut mukaansa ja marssii ulos koneesta. Lopulta koneen kapteeni kuuluttaa jotakin rauhoittavaa. Miehet ja tavarat palaavat paikoilleen, kone starttaa tunnin ja kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Tästä olisi voinut kehittyä vaikka mitä, mutta onneksi ei kehittynyt.

30.11. – 1.12.2016 – Teheran: millainen on tämän kansan pääkaupunki?

20161130-IMG_6401Matkatoverimme Matti ja Tuija Lahtinen sekä Timo Kurki lähtivät viime yönä kohti Suomea, mutta me vaimoni Tuijan kanssa jäämme vielä kahdeksi päiväksi tutustumaan Teheraniin. Lintu-uutiset kaupungista on nopeasti kerrottu: varis, varpunen, palmukyyhky, kesykyyhky, peippo, västäräkki. Teheranin laidalla, vuoren rinteillä olisi ollut hyvä mahdollisuus yhyttää vaikka alppirautiaisia tai lumivarpusia, mutta omatoiminen matkanteko kolmentoista miljoonan asukkaan suurkaupungista sinne arvioitiin vähemmän kiinnostavaksi kuin käynti Iranin kansallismuseossa ja valtavassa basaarissa. Lintujen lisäksi ihmiset, rakennukset ja tunnelmat kiinnostavat meitä. Tästä eteenpäin tämä päiväkirja unohtaa hetkeksi linnut ja sen sijaan kertoo vaikutelmiamme Iranista ja iranilaisista.

Tänään elämme Iranissa vuotta 1395, nyt on yhdeksännen kuun (Azar) yhdestoista päivä. Tämän voi lukea vaikkapa ravintolan kuitista sen jälkeen kun on opetellut farsinkielen numerot. Ajanlasku alkaa täällä profeetta Muhammedin viimeisistä elinvuosista ja uusi vuosi alkaa kevätpäivän tasauksesta.

Persian suuruuden aikaa kansallismuseoon Persepoliksesta pelastetussa reliefissa. Valtaistuimella kuningas Dareios, hänen takanaan tuleva kuningas Xerxes.

Persian suuruuden aikaa kansallismuseoon Persepoliksesta pelastetussa reliefissa. Valtaistuimella kuningas Dareios, hänen takanaan tuleva kuningas Xerxes.

Tämä matkamme alkoi sen pohtimisella miten Iran poikkeaa muista maista ja onko Iranissa turvallista. Tältä suunnalta löytyy vertailukohteita omasta kokemuspiiristä Istanbulista, Bakusta, Jerevanista ja Tbilisistä. Kaksi ensin mainittua ovat islamilaisia suurkaupunkeja ja toiset kaksi kristittyjä, kaikki vahvasti itämaisia kaupunkeja. Toki vieraassa kulttuurissa matkailija näkee maasta tai kaupungista vain vähän pintaa tai enintään pieniä pistoja ihmisten arkeen.

Teheranissa ei löydä sitä kansainvälistä, vapaamielistä tunnelmaa, joka oli luonteenomaista Istanbulille jo silloin kuin Mika Waltari tai Olavi Paavolainen nauttivat sen viihtyisistä kahviloista tai humaltuivat viinistä ja orientaalista ilmapiiristä. Alkoholin nauttiminen on Iranissa rangaistavaa, viihtyisiä kahviloita ei ole tai oikeammin niitä on todella harvassa.

Harmaata ilmapiiriä vahvistaa vielä talojen ja kortteleiden vähän ränsistynyt ulkonäkö. Harvassa ovat vanhat kauniit talot ja vain vähän näkyy taidetta seinämaalauksina tai pieninä patsaina, mutta ei mitään siihen verrattavaa, mitä matkailija ihastelee Tbilisin parvekkeissa, silloissa ja katutaiteessa. Teheran on kuitenkin säästynyt niiltä neuvostovallan pönötyksiltä, valtavilta hallintopalatsien ja kulttuuritalojen rumiluksilta, jotka ovat edelleen luonteenomaisia etenkin Jerevanille. Ja melkein neljäkymmentä vuotta jatkunut konservatiivinen, ankara islamilaisuus – sekä varmaankin 1980-luvulla läpi käyty raskas sota Irakia vastaan – on vaikuttanut siihen, että tänne ei ole lähtenyt nousemaan mitään sellaista komeaa, uutta itämaista keskustaa, jota on öljyrahalla rakennettu Bakuun vanhojen tunnelmallisten kortteleiden päälle.20161201-IMG_6618

On klishee sanoa, että parasta maassa ovat ihmiset. Heistä kuitenkin vaikutuimme eniten maan suurissa kaupungeissa. Tunnettuahan on, että ihmiset ovat yleensä täällä itämaissa hyvin vieraanvaraisia, ystävällisiä ja huolehtivaisia ulkomaalaisista. Kun jälleen vertaa kokemuksia Teheranissa muihin metropoleihin, tulee mieleen muistikuvia siitä, miten Istanbul on avoin, kansainvälinen ja kulttuuripitoinen suurkaupunki, jossa paikallinen väestö on tottunut vierasmaalaisiin ja keskustelee luontevasti heidän kanssaan. Georgia ja Armenia tässä naapurissa ovat kristittyjä maita, joissa naisten vapaampi asema näkyy selvästi ja muutenkin länsimaiset, hyvät ja pahat vaikutteet ovat löytäneet paikkansa. Azerbaidzhanissa vieras aistii asenteiden vanhoillisuutta ja islamilaisuuden vahvaa otetta, olkoonkin, että sekin maa on shiialainen eikä uskontoa tyrkyttävä. Siellä korruptio on niin läpi syöpynyttä, että siihen vieraskin törmää.

Entä sitten Teheran ja yleisemmin Iran? Ihmiset ovat hämmästyttävän avoimia ja haluavat puhua vieraiden kanssa, usein hyvällä englannin kielellä. Ihmiset katsovat silmiin, hymyilevät ja naisetkin osallistuvat keskusteluihin tasaveroisina. Tämä maa on kuitenkin niin laaja ja sen väestössä on suuria, erilaisen kulttuuritaustan vähemmistöjä (azerit, kurdit, bahait, arabit), että yleiskuvaa ei pysty luomaan koko maasta. Sain kuitenkin vahvasti sellaisen vaikutelman, että kansa elää omaa elämäänsä paljolti välittämättä Iranin konservatiivisesta ja suorastaan ahdasmielisestä pappisvallasta, joka pitää Irania otteessaan. Varmasti pinnan alla on kovia paineita saada maa kääntymään modernimpaan suuntaan, mutta nämä asiat ovat visusti pinnan alla eikä niistä puhuta. 20161130-IMG_6423

Iranin mullahien ylläpitämän teokratian, pappisvallan diktatuurin mustin piste on naisten asema maassa. Papit ovat kirjoittaneet perustuslain, joka perustuu hyvin vanhoilliseen islamiin ja omaan vinoutuneeseen maailmankuvaan. Se ei tunnusta ihmisoikeuksia ja antaa naisille vahvasti alisteisen aseman yhteiskunnassa. Muutama esimerkki: naisten tulee kulkea julkisilla paikoilla hiukset peitettyinä hijabilla, huivilla ja muutoinkin väljään vaatteeseen peitettyinä, rikkomuksesta on rangaistuksena 74 raipaniskua. Naisten perintöoikeus ja rahallinen arvo on vain puolet miesten arvosta. Nainen ei saa poistua kotoa ilman aviomiehen lupaa, ei edes isänsä hautajaisiin. Ja niin edelleen. En tiedä, miten näitä määräyksiä sovelletaan käytäntöön. Mutta tosiasia on, että Iran on niitä maita, joissa ihmisiä tuomitaan eniten kuolemaan. Viime aikoina on teloitettu 500 – 800 ihmistä vuodessa, joukossa naisia ja alaikäisiä. Tuomitut teloitetaan kivittämällä.20161201-IMG_6562

Nykyhallinnon aikaan saama eristyneisyys etenkin länsimaista vaikeuttaa ihmisten elämää. Islamilainen vallankumous v. 1979 nöyryytti Yhdysvaltoja pitämällä 444 vuorokautta maan suurlähetystön väkeä panttivankeina. Siitä alkoi kielteisten vastatoimien, kauppasaarron ja ydinaseitten kehittämisellä uhittelun kierre, jossa Yhdysvaltojen lisäksi Irania ovat olleet ajoittain saartamassa myös EU ja jopa YK. Vajaa vuosi sitten saatiin kuitenkin aikaan sopimus, jolla YK:n pakotteet poistuivat ja muutkin aloittivat niitä asteittain lieventämään. Juuri tällä hetkellä iranilaisia tietysti askarruttaa, josko Yhdysvaltojen uusi presidentti aloittaa uuden vihanpidon kierteen muun maailman ja Iranin suhteissa.

Kauppasaarto on aiheuttanut sen, että Teheranin katukuvassa ei näy yhtään kansainvälisten suuryritysten mainoskilpeä tai logoa, sellaisista pääkonttoreiden pilvenpiirtäjistä puhumattakaan, joita odottaisi löytävänsä 80 miljoonan asukkaan maasta. Kännykkäkaupan näyteikkunoissa jylläävät japanilaiset puhelinmerkit. Ahtailla kaduilla pakokaasua tupruttavat Nissanin, Peugeotin ja muutaman muun lisenssillä tehtävän automerkin sekä kiinalaisten siistit, mutta vanhat automallit. Autokanta näyttää hyvältä, mutta silmiinpistävästi siitä puuttuvat ne prameat kaupunkimaasturit, bemarit, mersut ja Volvot, jotka muissa kehittyvissä maissa suhauttelevat ohi moottoriteillä ja tukkivat kaupunkien kadut. Liikenne lienee yksi tärkeä syy siihen, että Teheranin ilman laatu on erittäin huono, kaupunki on yksi saastuneimmista maailmassa.20161201-IMG_6559

Muutoinkin yhteiskunnasta jää sellainen vaikutelma, että jos täällä ei näy ökyrikkaita niin ei näy myöskään hyvin köyhiä, mutta tämä myönteinen vaikutelma saattaa olla vain harhaa tai pintakoreutta. Niin – vielä on mainittava, että ihmiset ovat yritteliäitä. Pieniä kauppoja, putiikkeja ja vastaavia pikkuyrityksiä on valtava määrä, etenkin Teheranissa. Yritteliäisyyttä lienee sekin, että kauppasaarrosta huolimatta täällä saa kaikkea. Voi olla, että esimerkiksi modernin älypuhelimen tai uusimman järjestelmäkameran mallin hankinta on monimutkaisempaa ja hinta vastaavasti korkeampi. Mutta kaikkea saa. Neljän seinän sisällä nautitaan myös alkoholia.

Vaikutelma maasta ja etenkin sen ihmisistä on hyvin myönteinen. Missään emme kohdanneet kielteisiä reaktioita, Iranissa on matkailijan turvallista kulkea. Vieraanvarainen kansanluonne näkyy, mutta osansa lienee silläkin, että Iranissa käy nykyään hyvin vähän ulkomaalaisia. Ihmiset taitavat olla myös uteliaita sen suhteen, miten muualla maailmassa eletään ja he haluavat näyttää, että tämä on ystävällinen maa. Islamilaisuuden korostuneille piirteille, mullaheille tai moskeijoiden rukouskutsuille monet vain kohauttavat hartioitaan, sillä valtaosa ihmisistä haluaa pitää uskonasiat yksityisasioinaan tai on maallistuneita. Ihmisten hymyistä huolimatta Iranin yhteiskunta tuskin on tällä hetkellä sellainen tasapainoinen ja harmoninen yhteisö, jolla on kansan kannatus. Mutta maan käsittämättömän pitkässä historiassa on aiemminkin ollut vaikeita ajanjaksoja. Kun muutos joskus tulee, toivottavasti se tapahtuu rauhanomaisesti.

28.4.2016 – Ensi kokemuksia Azerbaidzhanista viiden vuoden jälkeen

valkoselkätasku

Kivisten arojen kaunis valkoselkätasku

Azerbaidzhanin pääkaupunki Baku on muuttunut sitten viime näkemän. Uusia taloja, komeita ja koristeellisia sekä huiman korkeita pilvenpiirtäjiä on noussut kaupunkikuvaan. Vaikutelma on miellyttävän itämainen ja moderni. Näkyy, että tässä maassa on rahaa, öljymiljoonia, joilla halutaan antaa kuva äveriäästä maasta. Talojen mahtipontisuus kertoo valtion näyttämisen halusta, mutta ei vielä mitään ihmisistä. Kadulla huomaa, että vain harvat naiset peittävät hiuksensa huivilla eikä burkaa tai niqabia näy ollenkaan. Mutta mikä jää huomaamatta? Azerbaidzhanissa ihmisoikeuksia poljetaan ja maa on diktatuuri, jossa ja korruptio rehottaa, tämäkin on itämaista perinnettä entisestä emovaltiosta. Presidenteistä, nykyisestä ja hänen isästään on isoja kuvia melkein joka tienmutkassa ja toreilla. Viisaita presidentin mietelauseita on asetettu esille kaikkialle.

Vieras ei onneksi kuitenkaan näe kaikkea. Meille tämän kahden viikon matkan alku on miellyttävä. Laskeuduimme vaimoni Tuijan kanssa eilen Bakun lentokentälle Euroopan parhaan lentoyhtiön kyydissä. Turkish Airlines toi meidät yhdellä lyhyellä vaihdolla Istanbulin kautta, tarjosi kahdet hyvät ateriat ja kaksi uutta elokuvaa, joiden parissa matka meni nopeasti. Kuulokkeet korvilla ei tarvinnut syventyä takana istuvien naisten loputtomiin jaarituksiin tuttavistaan ja avioliitoistaan, vaan Brad Pitt ynnä Daniel Craig pitivät meille seuraa, aika väkivaltaista tosin. Kun vielä hotelli oli lähettänyt autonkuljettajan meitä vastaan kentälle, alkoi matka hyvin.

On kai joku kertonut, että paperisia karttoja ei tarvitse enää käyttää vieraassa maassa maantien päällä. Mutta kun hyvin palvellut ystävämme Tomtom (navigaattori) ei tarjonnut Azerin tiekarttoja, ajattelemme kuitenkin turvautua paperiin. Mutta hotellin respan kohtelias nuorimies opastaa meitä lataamaan iPadille netistä erinomaiset kartat (maps.me). Niissä suunnistaminen käy suomenkielisen naisen opastuksella mihin tahansa pisteeseen, jonka kirjoittaa tai näpäyttää ruudulle. Ei voisi olla paljon helpompaa!

Mutta vielä tarvitaan alle auto. Olin varannut meille maasturin paikallisesta vuokraamosta. Firman kaveri tuleekin ajoissa paikalle ja poimii minut kyytiinsä, jotta ”käydään toimistolla nurkan takana täyttämässä paperit”. Siitä alkaa ensimmäinen seikkailu tällä matkalla. Ennen kyytiin hyppäämistä en ehtinyt varoittaa Tuijaa, ja niin häviän tunniksi hänen näkyvistään, kun ajamme toiselle puolelle miljoonakaupungin ruuhkia hakemaan autoa. Poissa ollessani vaimoni melkein jo hälyttää poliisin etsimään kidnapattua miestään, kunnes asia selviää.

Vielä tavanomaiset hankinnat: manaatteja lompakkoon, paikallinen sim-kortti puhelimeen, vettä ja eväitä mukaan sekä Nissan X-trailin tankki täyteen halpaa bensaa, noin 60 eurosenttiä litra. Iltapäivä on jo edennyt jonkin matkaa ennen kuin pääsemme Bakusta etelään lähtevälle moottoritielle.

gobustan2

Gobustanin aroilla on vaihtelevia ilmeitä. Korkeita liejutulivuoria ja isoja kivipaasia tapaa idässä, lähellä Kaspianmerta.

Huristamme hyvää vauhtia Gobustaniin aavikolle, alle sata kilometriä pääkaupungista. Tämä karu alue on eräs kiehtovimpia maisemia koko maassa. Tasangolla kohoaa matalia vuoria ja paikoitellen laajoja lohkarekenttiä. Eikä mitä tahansa vuoria, vaan niin sanottuja liejutulivuoria, joista monien huipulla edelleen kuplii maasta nouseva maakaasu. Sadevesi on liuottanut hienon hienoa liejua maan rakosiin, josta ylöspäin pyrkivä kaasu nostaa tämän savivellin takaisin maan pinnalle. Kun tätä on jatkunut ehkä satoja tuhansia vuosia, ovat näitä savikasoja nousseet useiden satojen metrien korkuisiksi vuoriksi, Azerbaidzhanin rannikkotasangon erikoisuuksiksi. Tämä Kaspianmeren rannikko on ollut pitkään asuttuna, mistä kertovat lukemattomat kivikautiset piirrokset ja kaiverrukset Gobustanin kivipaaseissa.

Me olimme päättäneet leiriytyä yöksi Gobustaniin, jotta saisimme nauttia siitä, miten aamuaurinko valaisee näitä kivikoita ja vuorenrinteitä. Mikä olisikaan mukavampaa kuin herätä ennen auringon nousua valkoselkätaskun lauluun?

No, aina ei käy kuin on suunniteltu. Tasku kyllä löytyy jo illan suussa samoin kuin alppivaristen pieni pesimäkolonia vuoren rinteillä ja aavikolla laulavia pikkukiuruja. Mutta sisämaasta valuu mustaa pilvimassaa Gobustanin päälle, mikä pakottaa meitä ohjaamaan maasturin takaisin tielle sateen alkaessa ropista maahan. Alati valpas liikennepoliisi järjestää meille vaivaa ja hupia: saimme ulvovan poliisiauton peräämme ja kutsun poliisiasemalle. Kokenut ulkomaan matkaaja tietää, että useimmiten pienistä rikkomuksista selviää olemalla tavallistakin ummikompi. Oletuksena on, että azerilainen liikennepoliisi ei puhu englantia enkä minä siinä tilanteessa halua tulla yhtään vastaan esittelemällä heikkoa venäjän taitoani. Niinpä kuulustelu poliisiasemalla töksähtää heti alkuunsa eikä meille myöhemminkään selviä mistä oli kysymys.

poliisiasemalla

Tänne me sitten päädyimme, poliisiasemalle. Saimme toki teelasin käteemme, mutta ainoastaan tämä valokuva läpäisi sensuurin. Siinä me sekä isä ja poika Alijev, entinen ja nykyinen presidentti.

Sitten paikalle saapuu koppalakkinen, kolmitähtinen poliisiupseeri, joka haluaisi kysyä minulta asioita venäjäksi, mutta minä vaan vastailen vuoroin suomeksi, vuoroin englanniksi. Teetäkin tarjotaan minulle ja Tuijalle. Autovuokraamoon yrittävät soittaa, turhaan. Automme miehet käyvät katsomassa tarkkaan läpi ulkopuolelta, mutta eivät pyydä ovia avaamaan. Viimeinen yritys selvittää tämä meille ihan outo tapahtuma on puhelinsoitto jollekin englantia puhuvalle poliisille. Tämä vaatii meitä ilmoittautumaan kahden tai kolmen päivän sisällä jonkun maakunnan poliisiasemalle. Kun kysyn, että missä se tällainen paikka mahtaa olla, tämäkin kaveri turhautuu ja luopuu yrityksestä.

Poliisit ovat ystävällisiä ja kohteliaita, mutta yhteisen kielen puuttuminen häiritsee lähempää kommunikaatiota. Olen aiemminkin pyytänyt vaimoani – jolla on aina kännykkä mukana – ottamaan kuvia näistä oudoista tapahtumista. Harvoin hän uskaltaa kuvata näin arkaluontoisia tilanteita. Nyt kuitenkin hän antaa minulle kännykkänsä ja otan muutaman kuvan hänestä ja meidät pidättäneestä poliisista. Sitten meistä otetaan kuva maan presidenttiä ja hänen isäänsä esittävän taulun alla. Tämän jälkeen ylempi poliisiupseeri keksii haluta nähdä muita kuvia kamerasta, minkä jälkeen hän poistaa poliisia ja Tuijaa esittävät kuvat.

Ei meille sitten tarjota majapaikkaa poliisitalon putkasta, joka illan jo hämärtäessä olisi ollut oivallinen yösija. Joudumme uudelleen tielle ja etsimään hotellia. Lopulta pitää palata lähelle Bakua ennen kuin saamme katon pään päälle hienossa merenrantahotellissa. Sen ainoina vieraina sitten nautimme henkilökunnan palveluista ja seuraavana aamuna aamiaista rantaravintolassa.gobustan1

29.4.2016 – Shirvanin kansallispuiston portilla

Luulisi, että kuuluisan kansallispuiston portti vetäisi väkeä kuin hunaja kärpäsiä. Vaan eipä muita näy. Rannikon kyliä kierrettyämme pääsemme iltapäivällä Shirvanin kansallispuiston portille. Tämä kansallispuisto sijaitsee parisataa kilometriä Bakusta etelään ja sen arot Kaspianmeren rannikolla ovat ainoat alkuperäisinä säilyneet Kaspianmeren rannan tasangoilla. Tai melkein alkuperäisinä, sillä täälläkin nyökyttelee kymmenkunta öljypumppua, jotka työntävät tien vierellä kulkeviin ruosteisiin putkiin rikkauksia maan uumenista.

Kansallispuiston opas Hickmet tulee portilla meitä vastaan. Hän väittää tunnistaneensa minut siitä, että tapasimme viisi ja puoli vuotta sitten samalla paikalla. Tiedä häntä, mutta nyt hän tarjoaa meille laajaa neljän tunnin kierrosta kansallispuiston ympäri ynnä vuolasta selostusta puiston linnuista, jotka minäkin tunnen paremmin kuin hän. Kaveri yllättää meidät kielitaidollaan, sillä hänen puheestaan saa selvää ja alan termejäkin hän osaa. Mutta luottamusta ei herätä kansallispuiston maksupolitiikka, josta osa ehkä on herran omaa bisnestä:  sisäänpääsy maksaa 2 manaattia/henkilö ja päivä, mutta kameran sisäänpääsymaksu onkin sitten 20 manaattia/päivä. Vähän vastentahtoisesti maksamme maksut meille ja yhdelle kameralle täksi ja huomiseksi päiväksi. Niin, lisäksi vielä 20 manaattia siitä, että hän tulee huomenna aamulla kello kuusi avaamaan meille portin.

Saattaapa olla, että tämä ahne maksupolitiikka on vienyt asiakkaat puistosta. Vaikka kansallispuistoja perustetaan sekä luonnon suojelua että ihmisiä varten – ja vaikka Shirvanin kansallispuisto on kuuluisa nähtävyyksistään – käy täällä vain 50 – 60 ihmistä kuukaudessa, noin 600 vuodessa. Luvussa ei liene mukana koululaisryhmiä.

mehiläissyöjiä tiellä

Mehiläissyöjät ja vihermehiläissyöjät ovat juuri saapuneet kevätmuutolta. Sadesäällä nämä joutuvat etsimään pehmeämpää syötävää kuin pistiäisiä.

Vielä ennen lähtöämme puistoon sisälle johtavalle tielle Hickmet näyttää koululaisryhmän, joka on menossa kansallispuistoon tutustumaan. Pikkubussin perässä seisoo ambulanssi. Sitä lähestyessämme meitä tulee tervehtimään vihreässä hoiturin asussa oleva mies, joka kättelee ja esittelee kultahampaiden kiiltäessä itsensä tohtoriksi. En voi olla kysymättä, onko jotakin sattunut, kun tohtori ja ambulanssi ovat paikalla. Vastaus on, että he ovat paikalla koululaisryhmän kanssa, ”in case” eli jos jotakin sattuu. Hän varoittaakin meitä siitä, että puistossa voi kohdata hyvin myrkyllisen Levantin kyyn.

Vähän vastentahtoisesti otamme Hickmetin kyytiin ja lähdemme koululaisten perään ajamaan kohti kymmenen kilometrin päässä olevaa Flamingojärveä. Bussia seuraavan ambulanssin katolla vilkkuu punainen ja sininen hälytysvalo, varmuuden vuoksi ehkä. Vähän väliä pysähdymme, sillä tien vieressä on paljon lintuja: pikkutuulihaukkoja kymmenittäin, mehiläissyöjät ovat jo saapuneet ja istuskelevat tiellä tai sen liepeillä lentävät. Joukossa on kolme vihermehiläissyöjää ja viisi punakottaraista. Niin – ja tiellä seisoo hiirihaukka, joka seuraa muutaman metrin päästä isoa, noin puolitoistametristä käärmettä, joka pää pystyssä ylittää tien. Tämä taitaa olla juuri se myrkyllisin mahdollinen käärme. Hiirihaukka tuskin tästä välittää, mutta ennen meidän lähelle tuloamme muuten arvioi mahdollisuuksiaan ison käärmeen kanssa. Miettii sen verran kauan, että saapumisemme pelastaa käärmeen hengen.

Sadetta on piisannut. Pikkutuulihaukka kylpemässä arolla, takana töyhtökiuru.

Sadetta on piisannut. Pikkutuulihaukka kylpemässä arolla, takana töyhtökiuru.

Oppaamme on kärsimätön mies. Hän ei jaksa kauan odottaa minua ja kameraani, jota vähän väliä tungen ulos auton ikkunasta. Niinpä hän vaihtaa kyytiä meidät ohittaneeseen Lada Nivaan ja häviää näkyvistä. Eikä kulu kuin vartin verran, niin koululaisbussi ynnä ambulanssi vilkkuvaloineen tulevat jo takaisin meitä vastaan. Oppaamme ja tohtori vilkuttavat etupenkiltä.

Jäämme ihmettelemään, että mitähän lapsille kerrottiin ja näytettiin Shirvanin kansallispuistosta. Mahtoikohan se kevätretki sujua näin: tultiin portista sisään, kerrottiin pari sanaa luonnosta, kehuttiin maan presidenttiä ja hänen edesmennyttä isäänsä, joiden kuvia ja viisaita lauseita on ikuistettu tämänkin kansallispuiston sisääntulon yhteyteen. Sitten otettiin toimiston rappusilla ryhmäkuva, ja tohtori kertoi miten vaarallista on liikkua ulkona luonnossa (myrkkykäärmeitä ja muita vaaroja!), lapset ajelutettiin pikkubussilla edestakaisin kuoppaista tietä ja sitten takaisin Bakuun menevälle valtatielle. Tiedä häntä, mutta tältä se näytti sivullisen silmin.

 

30.4.2016 – Sateinen vapunaatto

Olemme jo varttia vailla kuusi Shirvanin kansallispuiston rautaportin takana. Tiheä tihkusade vähän latistaa aamun tunnelmaa. Arvuuttelemme tuleeko Hickmet paikalle puoli tuntia myöhässä vai tuleeko ollenkaan. Kello 6.20 lähetän hänelle tekstiviestin ”We are waiting at the gate”. Hän kohta soittaa ja sanoo olevansa paikalla viiden minuutin päästä. Viidentoista minuutin päästä hän tulee lunastamaan ne 20 manaattia, jotka eilen maksoimme portin avaamisesta. Sitten oppaamme koputtaa vartiokopin ikkunaa ja ulos kömpii uninen porttivahti ja avaa meille ovet kansallispuistoon. Olisiko tämän voinut hoitaa tyylikkäämmin?

mustafrankoliini

Mustafrankoliini tavallisesti huutelee puskista. Yksi on kuitenkin erehtynyt näkösälle tien varteen.

Tihkusade ei ota loppuakseen. Kuvaan suopöllöä tien varressa. Mustafrankoliinit vinguttavat valittavaa soidinääntään heinikossa. Yksi erehtyy sen verran tielle, että saan auton ikkunasta kuvia siitä. Kaspiankerut särisevät piikkipuskissa. Päätämme jatkaa tietä aina meren rantaan saakka, sillä varsinkin kauempana oleva kuivempi aro, rannikosta puhumattakaan, on hyvää lintualuetta.

Jostakin syystä kukaan ei ole ajanut tätä tietä pitkään aikaan, tiellä ei ole auton jälkiä. Muutaman kilometrin jälkeen auto sukeltaa liejusta märälle tielle, mutta ei uppoa vaan luistelee. Auto liukuu liejussa kuin olisimme liukkaalla, märällä ja vähän kuperalla jäällä. Toisin sanoen nelivetokaan ei tahdo pysyä tiellä. Viidenkymmenen metrin jälkeen tutustumismatkamme Kaspianmeren rannoille loppuu ja lähden peruuttamaan takaisin vähän soraisammalle tielle. Jotenkuten saamme pelastettua auton ja itsemme liejusta takaisin kovalle maalle. Auton pyörät ja kyljet ovat paksussa savessa. Samanlainen kokemus meillä oli täältä huhtikuussa 2009, jolloin saimme ensi tuntuman siihen, miten Shirvanin rutikuiva aro muuttuu liejuksi kevään sadekauden aikana. Jätämme puiston ja palaamme kovalle tielle kohti etelää.

Vielä yksi asia pitää hoitaa, ennen kuin jatkamme kauemmas. Huomasimme eilen illalla kauhuksemme, että maasturimme takaovi – jonka takana ovat matkatavaramme – ei mene lukkoon. Meillä on harvinaisen paljon kamoja ja romuja, melkein 60 kiloa mukaan lukien teltta, makuupussit, kalliit kamerat, kiikarit, kaukoputki, läppäri ja kaksi tablettia. Joka pysähdykselle emme voi jäädä seisomaan auton viereen eikä joka ilta jaksa raahata kaikkia vaatekasseja sisälle. Niinpä pitää etsiä autokorjaamo vieraassa maassa vieraalla kielellä.

Autokorjaamo on azerin kielellä Avtoservis, minkä voi äkkiä päätellä Salyanin kaupungin sisääntuloväylän varrella. Ajamme pihalle ja lähden jututtamaan juron näköistä mustakulmaista miestä rasvauspenkin vieressä. Kokenut ulkomaan matkaaja tietää, että tässä tilanteessa ei passaa olla yhtä ummikko kuin poliisin puhutellessa. Niinpä esitän asiani vähemmän sujuvalla venäjän kielellä, jossa sanat ”problem” ja ”mashina” saavat kaverin tulemaan auton takapäähän, jossa näytän, että lukko ei toimi. Hätiin kutsutaan hallista Ladan alla smirgeliä käyttävä mies. Nopeat kättelyt ja mustakulmainen esittää ongelman smirgelimiehelle.

auton korjaus

Ammattimiehen ihailtavan reipasta työtä automme takaluukun parissa. Useita neuvonantajia vieressä.

Tästä eteenpäin turisti ei voi kuin ihmetellä sitä, miten täällä palvellaan asiakasta. Olisittepa nähneet, miten paikalle kutsuttu mies käy heti silmät innosta hehkuen Nissanin takaoven kimppuun! Ei siinä tarjota aikavarausta ensi viikolle eikä pyydetä eikä anneta kustannusarviota. Sen sijaan ruuvit aukeavat pikavauhtia ja sisävuoraus puretaan ovesta samalla kuin noin kuusi muuta miestä kokoontuu ympärille. Ääneti me kaikki ihailemme ammattimiehen työtä. Sitten tilanne vähän lievenee, meiltä kysytään, että ”otkuda vi prijehali” eli mistä tulette. Kättä paiskotaan ja käydään läpi matkareittiä ja perhesuhteita samalla kun ammattimies ruuvaa ja napsuttelee lukkoa. Ehdin jo pelätä, että mitä jos lukkoon tarvitaan varaosa Japanista ja lukko jää ehkä repsottamaan parin johdon varassa.

Vanhempi herra, vissiin paikan pomo, tulee kertomaan, että nyt ei ammattimies saa vikaa korjattua, mutta ei hätää, sillä tämä ”posvanit” eli soittaa apuvoimaa paikalle. Hetken aikaa juttelemme sen verran, mihin kielitaito antaa mahdollisuuksia. Nopeasti tulemme niin tuttaviksi, että jo lapsista puhumme. Tämä harmaatukkainen pomomies on saattanut maailmaan peräti yhdeksän lasta, mihin ystävälliset kaverit ringissä kertovat kuulemma tarvitun paljon työtä, yötyötä. Samanlaisia me äijät olemme joka maassa ja joka paikassa!

Sitten paikalle tulee taksilla pyhätamineissa laiha mies, toinen ammattimies. Ensimmäisellä on kiire jatkamaan kesken jäänyttä työtä toisen auton alla. Ja me muut kaksi plus noin kuusi saamme nähdä, millä innolla tämä toinen ammattimies käy ongelmamme kimppuun. Ihan oikeasti nämä miehet näyttävät rakastavan meidän auttamistamme! Ja niin vaan käy, että vartin työn jälkeen lukko jo toimii. Napsahtaa kiinni kun avaimesta painaa ja aukeaa kun pitääkin! Sitten Tuija ottaa meistä pari ryhmäkuvaa. Harmaatukkainen kertoo, että tämä tunnin työ maksaa yhdeksän manaattia ja se tulee maksaa tällä toiselle ammattimiehelle. Hänen kanssaan sovin kuitenkin, että olihan työ sentään kolmenkymmenen rahan arvoista. Kaikki ovat tyytyväisiä. Sadekin loppui.

valkoposkitiiroja

Valkoposkitiirat piirtävät grafiikkaa tyynelle laguunin pinnalle.

Jatkoimme matkaa etelään ja pysähdyimme Narimanabadin laguunille, Kaspianmeren rannalla. Siellä kuhisi tiiroja. Lintuharrastajan pinttynyt tapa on yrittää aina laskea tai ainakin arvioida lintujen määriä. Miten niitä muuten voisi kirjata vihkoon tai kirjoittaa nettiin? Nyt laskin ja arvioin laguunilta 1300 valkosiipitiiraa ja 800 valkoposkitiiraa. Kauniita lintuja molemmat.

1.5.2016 – Vapunpäivä Talish-vuoristossa

Vapunaaton kunniaksi korkkasimme eilen pullon brändiä, suomalaista kolmen tähden jaloviinaa. Nukuimme yömme pienessä majassa, pyökkimetsän sisällä kohisevan kosken rannalla. Tänään aamupuuro ja –kahvi keitetään uudelle suomalaisella innovaatiolla, risukeittimellä. Sitä rappusilla sytytellessäni kuuntelen lempilauluani, pikkusiepon sulosointua pihapyökkien latvoista. Virtavästäräkki ja kuningaskalastaja suhauttelevat ohitse, ehkä koskikaran äänikin kuuluu, mutta lintua ei näy.

Talish-vuoristo on aivan maan eteläosassa, Iranin rajalla ja me olemme nyt sen rinteellä. Tänne asti ehdimme eilen illalla. Täällä asuu oma kansansa, joilla on kuulemma oma kielensä ja kulttuurinsa. Kielestä ei vieras voi tietää, mutta talot, pihat ja kadunvarret ovat huomiota herättävän siistejä. Muualla maassa ei voi samaa sanoa.

Ajamme kaksikymmentä kilometriä Lerikin kaupunkiin, joka on tämän vuoristorajonin keskus. Pieni kaupunki se on, mutta sen keskustori kadun varrella on omalla tavallaan tunnelmallinen. Paljon ihmisiä, musiikki soi ämyreistä, kauppa käy kojuista ja kahden pöydän teehuoneissa miesväki hoitaa sosiaalisia kontakteja.

Jatkamme tietä pitkin etelään, läpi komean viitisen kilometriä pitkän kanjonin. Siellä sinirastas kuikuilee korkealta kallionhuipulta ja kultahempot surisevat alempana. Yritämme löytää lisää mielenkiintoisia näkymiä sivuteiden varsilta. Päädymme syrjäiseen kylään, jossa joudumme kääntämään auton perheen naisväen pikkuisen ihmettelevien katseiden alla. Toinen sivutie vie kauemmas, yli puurajan kylään, jolla on pitkä ja vaikea nimi: Xos Galmos Siniz. Näin ainakin lukee tienvarren nimikyltissä.

Kun tulemme autosta ulos kerääntyy heti ympärille joukko kylän miehiä. Minut kätellään ja taas kysytään ”otkuda vi?” ja saan kertoa kotimaan ja matkareitin. Paikalle tulee tavallista arvokkaamman oloinen herra, joka pyytää saada nähdä passimme. Häntä autamme kirjoittamaan tiedot ylös ja mies raportoi jonnekin saapumisestamme. Tämä mies yllätti Tuijan, sillä hän kiirehti käsi ojossa tervehtimään myös vierasta naista, mikä ei ole muslimimaassa tavallista. Hetken rupateltuamme miehet hajaantuvat ja me kierrämme kylää. Kertoivat äsken, että täällä asuu 320 ihmistä ja että matkaa merenpintaan olisi 2000 metriä. Tosin Tuijan tabletti näyttää, että olisimme vain 1740 metrissä.kyläläisiä

kylä 1

Khos Galmissiniz on kylä Talish vuoristossa. Kauniita maisemia ja uteliaita ihmisiä. Saimme tehdä selkoa matkastamme.

Luistelemme autolla alas. Matkalla keräämme täydennystä risukeitintä varten. Nummikirvinen, valkoselkätasku, arotasku ja vuoripyy näyttäytyvät.

Kun tulemme takaisin laaksoon isommalle tielle, meidät kiilaa musta mersu ja pyytää pysähtymään. Ystävällisesti hymyilevä, englantia puhuva pukumies pyytää saada nähdä dokumenttimme. Minä pyydän saada ensin nähdä tämän kaverin dokumentit, sillä eihän turistilla ole velvollisuus totella ketä tahansa siviilipukuista pyytäjää. Mies menee hetkeksi hämilleen ja hakee autosta kortin, joka hänen mukaansa todistaa miehen olevan rajavartioston palveluksessa. Hän kuvaa kännykällä passimme ja viisumimme. Kysyy sitten mitä teemme rajavyöhykkeellä. Kerron, että en ole missään nähnyt merkkiä tai kieltoa rajavyöhykkeestä. Näytän vielä kiikareita ja lintukirjaa sekä kerron meidän etsivän täältä lintuja. Mies vielä kysyy, että onko meillä viranomaisten lupa katsella lintuja tässä maassa (!). Tähän vastaan totuudenmukaisesti, että ei sellaiseen mitään lupaa tarvita.

Kohtelias pukumies kättelee meidät ja toivotti meille tämän jälkeen hyvää matkaa hänen kotimaassaan. Hänen mukaansa meidän oleskelumme rajavyöhykkeellä on nyt rekisteröity ja voimme liikkua siellä vapaasti. Hän vielä neuvoo meille hyvän ravintolan seuraavassa kylässä. Se on yhdeksän veljeksen ravintola, ”9 Qvardas”.

Ravintola on kauniissa laaksossa, juuri lehteen puhjenneiden puiden siimeksessä. Kuhankeittäjä laulaa laiskasti, syyriantikka on hermona ja harjalintu puputtaa. Ravintolan ovella törmäämme mieheen, joka välittömään azerilaiseen tapaan heti aloittaa keskustelun. Hän esittäytyy Rahidiksi, lääkäri ja radiologi Masallin kaupungista. Hän kutsuu meidät kotiinsa ja lupaamme huomenna poiketa siellä kun ajamme kaupungin läpi. Vielä ennen poistumistaan hän maksaa meidän shaslik-ateriamme. Olemme hämillämme tästä välittömästä ystävällisyydestä.

2.5.2016 – Sadetta koko päivän

Sadetta on piisannut tällä matkalla joka päivä. Niin tänäänkin. Netti tarjoaa lukuisia sääennusteita myös tämän maan eri kaupunkeihin ja rajoneihin, mutta kaikki ne ovat olleet hyvin optimistisia, sanoisinko liian aurinkoisia. Tänään sade alkoi tihkuna, jatkui ihan tavallisena ropinana, piti vähän taukoa ja sitten satoi rankasti. Tätä aamusta iltaan.

Ystäviä

Uudet ystävämme Rahid ja Muhammad tarjosivat meille hienon lounaan eräässä Masallin ravintolassa. Kiireinen matkaohjelmamme ei mahdollistanut tutustumista Rahidin perheeseen ja omakotitaloon kaupungin laidalla.

Poikkeamme ohi ajaessamme lounaalle Rahidin kanssa Masallissa. Hän on kutsunut mukaan kouluaikaisen englannin opettajansa. Siinä hyvän ruuan ja rupattelun lomassa Rahid kysyy, josko tulisimme hänen perheensä luo yöksi. Ymmärrämme, että vaimonsa ja kolme lastaan odottaisivat meitä kotiinsa, joka on kaupungin ulkopuolella.  Rahid näyttää todella pettyneeltä, kun kerromme, että meidän pitää jatkaa matkaamme, jotta ehtisimme nähdä tärkeimmät kohteemme toisella puolella maata. Vieraanvaraista kansaa nämä azerit.

Haluamme nähdä aurinkoa ja käännämme keulan kohti länttä, sillä Azerbaidzhanin länsiosassa, lähellä Georgian ja Armenian rajaa on laajoja aroja ja puoliaavikoita. Siellä sataa hyvin vähän ja voisi olla tähän aikaan vähän kuivempaa. Täällä maan eteläosassa, rannikolla on subtrooppinen ilmasto, minkä olemme todeksi kokeneet.

perunapelto

Tieverkko pääteiden ulkopuolella on kurjassa kunnossa. Tänään pompottelimme rankassa sateessa Masallista Mingacheviriin.

Ystävämme neuvovat, että suorin tie Masallista Mingacheviriin on hyvin huonossa kunnossa. He neuvovat ottamaan pidemmän tien Salyanin kautta. Näin teemme, mutta joudumme Salyanin ja Shirvanin välillä noin viidenkymmenen kilometrin tienpätkälle, jonka rinnalla perunapeltoakin olisi helppo ajaa. Vettä tulee taivaan täydeltä, tie on täynnä arvaamattomia vesikuoppia, joiden kanssa tarkkaavaisuus ei saa herpaantua hetkeksikään: ainakin tuhat kertaa pitää valita salamannopeasti joko ohjauspyörän vempautus tai siisti jarrutus ja lievä kaasutus. Jokainen vastaantuleva auto tai ohittava hurjapää heittää kuravettä päällemme. Kaikki onneksi loppuu joskus ja niinpä löydämme mukavan pikkuhotellin Kurdamirista muutaman sadan kilometrin matkan jälkeen.

3.5.2016 – Kuivaa aroa etsimässä

Acinochur-järveltä se löytyy! Vajaat kymmenen kilometriä pitkä matala järvi makaa tasangolla hiekkakivivuorten välissä Mingachevirin pohjoispuolella. Kartallakin järvi on, mutta sinne ei johda teitä! Kolkuttelemme kuoppaista tietä pitkin suuren kylän, Kitshi Dähnän läpi ja ohi. Se on kuten tuhannet muut kylät tässä maassa: köyhä, epäsiisti, mutta asuttu ja elossa. Kaunis järvi kimaltelee siellä noin viiden kilometrin päässä. Satapäinen lehmälauma ja lukematon määrä lampaita vaeltaa parin paimenen edellä siellä jossain kaukana. Langalla istuu sininärhiä ja kultarintaisia mustapääsirkkuja laulaa parinkymmenen metrin välein, siltä ainakin tuntuu.

mustapääsirkku

Mustapääsirkku on täällä tavattoman yleinen kosteilla niityillä ja ojanvarsilla. Linnun laulu on yhtä kaunista kuin uroksen korea puku.

Täällä ei ole hotelleita eikä niitä kaivata. Haemme telttapaikkaa eri puolilta huonolla menestyksellä. Lopulta rohkaisemme mielemme ja lähdemme ajamaan alas järveä kohti seuraten olematonta tieuraa, jota pitkin valkoinen Lada meni ennen meitä. Pari kilometriä lähempänä pysähdymme keskustelemaan viikatemiehen kanssa. Hän niittää korkeaa heinää ja kasaa sitä kuivumaan. Kylän pojat tulevat sitä hakemaan aasin vetämissä kärryissä. Mies neuvoo ajamaan lähemmäs järveä, mutta ei liian lähelle, jossa voi upottaa.

Viimeiset kaksi kilometriä hirvittävät etenkin Tuijaa, sillä mitään tieuraa ei ole.  Auton keula puskee läpi heinäniityn. Rannan lähestyessä heinä lyhenee kuivaksi aroksi, maa renkaiden alla on yhä tasaista ja kovaa. Täällä alhaalla heinä on keltaista ja kuivaa, punaiset kukat värjäävät aroa vaalean punaiseksi. Järven matala ranta on vain viidenkymmenen metrin päässä. Olemme löytäneet leiripaikkamme, täällä haluamme nukkua ensi yön.

Heinän lyhetessä arokiurujen rullaava laulu muuttui pikkukiurujen surahteluksi. Muuttavat lapinkirviset pihisevät samalla tavalla kuin kotimassakin. Arolta lähtee lentoon erikoisen näköinen lintu, joka vähän muistuttaa teertä, mutta valkeat juovat siivellä auttavat määrittämään otuksen pikkutrapiksi. Niitä talvehtii täällä suurin parvin, mutta tähän aikaan vuodesta ne ovat jo pesimäseuduillaan Kaspianmeren pohjoispuolella, paitsi tämä jälkeenjäänyt. Kaksi niittysuohaukkaa saalistelee aron päällä, aiemmin näimme järven suunnalla pikkukiljukotkan ja merikotkan.

teltta Acinochourilla

Unohtumaton ilta Acinochur-järven rannalla ruostesorsien ja flamingojen naapurissa.

Järvellä ui kolmekymmentäkuusi ristisorsaa ja kymmenen ruostesorsaa. Parisataa flamingoa seisoo keskellä vettä. Pystytämme teltan ja kohta ilta pimenee. Mustassa yössä näkyy kaksi valoviirua idässä, kylän väki ei ole vielä nukkumassa. Flamingojen ronkutus kuuluu kaukaa, vähän lähempänä ääntelee viiriäinen. Kylläpä on hyvä nukkua teltassa!

4.5.2016 – Aamu arolla

flamingoja Acinochourilla

Suuri parvi vaaleanpunaisia flamingoja seisomassa tyynellä järvellä.

Kello kuusi teltassa ropisee. Lyhyt sadekuuro ohittaa Acinochurin järven ja sen rannalla telttailevat suomalaiset. Sateen jälkeen alkaa risukeitin sauhuta ja aamupuurot nautimme ikimuistettavalla paikalla. Ei tuulen henkäystäkään, järvi on sileä. Muita ihmisiä ei ole viiden kilometrin säteellä, ainakaan ennen kuin karjapaimenet ehättävät tänne valtavine karjalaumoineen lähikylistä. Aurinko kurkistaa pilvien välistä ja värjää flamingojen rivin vaaleanpunaiseksi. Vieressä rannalla juoksee parisataa pikkusirriä, joiden joukossa ui neljä vesipääskyä ja mutaa nokkii kaksi kuovisirriä ja karikukko. Eivät ne kuulu arojärven asukkaisiin, vaan niillä kuten mukana hengailevilla tylleillä ja suosirreillä on vielä pitkä muuttomatka Siperian tundralle pesimään. Kahlaajien joukkoon laskeutuu kaksi hietatiiraa. Kierrämme vielä rantaa ja tähyilemme lintuja, mutta järvi on aivan liian suuri, jotta sen lintumaailman voisi yhdessä aamussa kirjata kansiin.

keltaisia kukkia

Keltaisena loistava tulikukka (Verbascum), jonka laji on toistaiseksi määrittämättä.

Vastentahtoisesti kokoamme telttamme ja alamme jurruttaa eilisiä jälkiä takaisin ihmisten ilmoille. Vielä haluamme nähdä lisää ”kuivaa Azerbaidzhania” ja käännämme auto kohti maan länsiosaa. Pari vuotta sitten minulla oli tilaisuus viettää pari päivää rajan toisella puolella Georgiassa ja miellyin sen kuiviin aroihin ja puoliaavikoihin. Mutta tällä puolella rajaa ei meille löydy tietä samanlaiseen maisemaan. Päätämme palata moottoritien varteen ja etsimme majapaikan Yevlaxin kaupungin laidalta, Kainat-nimisestä oikein viehättävästä hotelli-motelli-bungalow –paikasta.

5.5.2016 – Kaukasus näkyvissä

punakottaraisia

Punakottaraisia on näillä main tänä vuonna isoina parvina liikkeellä.

Voisiko päivä alkaa paremmin? Kello seitsemän astumme ulos bungalowin ovesta Yevlaxissa ja pihalla puhelinlangalla töyhtöjään nostelee kuusi punakottaraista. Tämä on eräs niitä itäisten kaukomaiden salaperäisiä lintuja, joita meillä Suomessakin joskus piipahtaa käymässä. Punakottaraiset ovat erikoistuneet kuivilla mailla heinäsirkkoihin, joiden massaesiintymien perässä ne ilmestyvät suurina parvina maisemaan, voivat asettua tuhatpäisinä yhdyskuntina pesimään talojen tai linnojen raunioihin tai hiekkatörmien koloihin. Sitten sirkkojen hävittyä ovat punakottaraisetkin melkein hävöksissä. Emme tiedä miten Azerin heinäsirkat mahtavat jaksaa tänä keväänä, mutta nämä kuusi töyhtöpäätä saavat heti seurakseen kaksi tai kolme satapäistä parvea, jotka jäävät kirskumaan isoihin pihapuihin, kun kiiruhdamme nauttimaan jogurtista, munakkaasta ja valkoisesta leivästä kahvin kera.

Kaukasuksen juurella, lähellä Georgian rajaa jalkaudumme Zagatalan kaupungissa. Se on viehättävä pikkukaupunki piparkakkutaloineen. Olisimme kuitenkin halunneet ylös vuorille, jonne täältä on vaikea päästä. Karttaa vähän paremmin lukemalla selviää, että pohjoisessa heti lähimpien huippujen kautta kulkee Venäjän Dagestanin raja. Jos Azerissa haluaa kiivetä autolla ylös Kaukasukselle, pitää hakea sopiva tie vuorijonon itäpäässä, täältä parisataa kilometriä itään päin. Niinpä luovutamme ja alamme tähytä tietä alaspäin, tasangon suuntaan.

Matkalla Säkin eteläpuolella autosta puhkeaa rengas. Viimeisellä vauhdilla rampa auto liukuu teehuoneen ja sen nurkalla vihanneksia myyvän pojan viereen. Kun takapään tavarat on purettu tielle ja vararengas nostettu esille käy ilmi, että autosta puuttuu tunkki. Jotenkin tuntuu, että olen kokenut tämän ennenkin näillä seuduin. Ja ennenkin on mennyt sormi suuhun, kun autosta puuttuvat työkalut.

Mutta azerit ovat uskomatonta väkeä: kun käyn selvittämässä pulmaamme vihanneskauppiaalle, tulee paikalle reipasotteinen kaveri teehuoneesta ja kohta toinen. Tunkki ilmestyy jostakin miesten käteen. Vanhempi vääntäytyy auton alle ja toinen alkaa ruuvata pultteja auki. Hetkessä on rengas vaihdettu ja meitä on valistettu, että kymmenen kilometrin päässä on Avtoservis, jossa renkaan saa paikattua. Ripeä palvelu ei maksa mitään. Ostamme kuitenkin viidellä manaatilla porkkanoita ja tomaatteja.

renkaan paikkaus

Taas tarvitaan ystävällisten paikkakuntalaisten apua. Ensin renkaan vaihdossa (tunkki unohtunut autosta), sitten sen paikkauksessa.

Avtoservis löytyy. Ongelma selvitetään, vaikka rengas ja reikä eivät kuulu minun venäjäni sanavarastoon. Azerinkielestäkin olen vasta oppinut sen tärkeimmän: kiitos on sohaar. Miehet jättävät muut hommansa ja yksi, se jonka kädet ovat yhtä mustat kuin naamakin, alkaa painia rikkinäisen renkaan kimpussa. Viisi muuta seuraa tiiviisti tilannetta. Saamme jälleen selvittää, että ”iz Finlandii” ja sen sellaista. Reikä löytyy, mutta paikka pitää käydä jostakin ostamassa. Kohta on rengas täynnä ilmaa ja se vaihdetaan taas Nissanin alle. Soitan autovuokraamoon, josta saan lisäohjeita – etten vain maksa palvelusta liikaa. Kymppi on sopiva palkkio, ammattimies pyytää viittätoista ja maksan kaksikymmentä. Tuija otti vaivihkaa aikaa. Sitä kului työhön neljäkymmentä viisi minuuttia.

lumihuippuja

Tieura arolla, takana häämöttää Suur-Kaukasuksen vuorijono lumihuippuineen.

Näiden erinomaisesti sujuneiden seikkailujen aikana päätimme, että ensi yön nukumme taas teltassa ja saman Achinochourin järven rannalla kuin edellisyönkin. Nyt haemme tien toiselle puolelle järveä, etelärannalle. Sinne johtaa päätietä noin kahdeksan kilometriä pitkä peltotie, jossa on jopa asfalttipäällyste. Se tosin on paikoin pahasti kuoppainen, mutta kumminkin. Peltotieltä pudottaudumme arolle, joka on järven tällä puolen kuivempaa. Kova, tasainen maa mahdollistaisi ajamisen vaikka minne, mutta puolitoista off-road –kilometriä riittää. Yösija on siinä, auto kyljittäin antamaan suojaa tuulelta.

auringonlasku

Aurinko on laskemassa kuivalla arolla.

Järven takana on pyöreiden vuorenkumpujen harjanne, jonka takaa, kymmenien kilometrien päästä näkyvät näin kirkkaalla ilmalla Kaukasuksen lumihuiput. Aurinko on jo laskemassa kun saamme teltan pystyyn ja kömmimme makuupusseihin.

6.5.2016 – Pikkukiuruja ja vähän isompiakin

aroa 2

Pikkukiurut viihtyvät parhaiten tällaisella kuivalla puoliaavikolla. Heinäiset arot ovat enemmän lyhytvarvaskiurun ja arokiurun maisemaa.

Tänä aamuna pikkukiurut Azerbaidzhanin Acinochourin järven etelärannalla aloittivat liverryksensä kello 4.35, vaikka taivas ei varmaan vielä yhtään kajastanut idän puolella. Puoltatoista tuntia myöhemmin mekin aloimme rullata makuupusseja ja telttapatjoja kasaan. Risukeitin sauhusi hetken, minkä jälkeen kaurapuuro ja aamukahvi olivat kohta valmiit.

Olin päättänyt, että minun pitää saada pikkukiurusta, tästä aron laulajasta hyvä kuva ja laulusta äänite. Kuvan saaminen osoittautuukin vaikeaksi, sillä linnut ovat paitsi tavattoman vikkeliä, myös arkoja. Laulun kyllä saan talteen, mutta hyvää kuvaa en laulajista saa, vaikka teemme pitkän lenkin pikkukiurujen perässä. Ei ole helppo harrastus tämä lintujen valokuvaus! Mutta kuuntelu ei ole yhtä vaikeaa. Kun kävellessä lintuja seuraa tarkemmin, huomaa, miten eri koiraiden laulu poikkeaa toisistaan: telttamme vieressä reviiriään kuulutteleva lintu matkii sujuvasti pajuvarpusten tirskutusta, toisella puolella valtaa pitää koiras, jonka bravuurina on töyhtökiurun vihellys ja vähän matkan päässä naaraita houkuttaa koiras, joka osaa matkia mustapääsirkkua. Sitten on vielä niitä, jotka eivät kuulu osaavan oikein mitään erikoista. Kuinkahan niiden poikien käy?

arokiuru

Arokiuru tienvarren tolpalla. Auto on taas kerran paras piilokoju lintujen kuvaukseen.

Taas keräämme kamat kasaan ja auto kiipeää arolta sille pitkälle peltotielle, jota pitkin eilen tänne tulimme. Ei pitäisi varmaan kertoa, mutta parhaat kuvat saan sitten auton ikkunasta. Aloittelevan lintukuvaajan onni on tainnut kääntyä, sillä tien vieressä itseään kameralleni esittelevät töyhtökiuru, arokiuru, sininärhi, punakottarainen, pajuvarpunen, turturikyyhky, mustapääsirkku ja mustaotsalepinkäinen. Sekä viimeinkin kohdalle sattuu sellainen pikkukiuru, joka ei koko ajan juokse tai lennä jonnekin. Vihdoin saan siitäkin kunnon kuvat! Onpa oikea valokuvaajan unelmatie!

pikkukiuru

Vihdoinkin pikkukiuru oli rauhallisesti paikallaan. Ei suinkaan selkä tänne päin kuten niin usein. Viiruinen rinta on hyvä ero lyhytvarpaiseen serkkuunsa.

Illan lähestyessä ajamme Ismaillian kaupunkiin, joka sekin on Kaukasuksen juurella. Ajatuksenamme on ajaa sieltä edelleen Lahicin kylään, joka on aika korkealla vuoristossa. Mutta Ismailliasta ei löydy kunnon hotellia. Yksi on rappiolla ja suljettuna, toinenkin rappiolla, mutta edelleen auki. Nämä tiedot olisi kyllä voinut lukea Lonely Planetin matkaoppaastakin.

Löydämme Lahiciin johtavan tien varresta kauniin hotellin, jota ympäröi puistomainen tammimetsä. Matkailukausi on alkamassa, taloa viimeistellään kuntoon meitä turisteja varten. Paikan pomo on iso ja kovaääninen mies, joka kuitenkin osoittautuu kiltiksi ja mukavaksi.

Tätä kirjoittaessa äsken lehtopöllö huhuili pihalla. Nyt pimeydessä laulaa etelänsatakieli

7.5.2016 – Kupariseppien kylä Lahic

Lahicin tie

Tie Lahiciin kulkee paikoin jyrkällä vuoren hyllyllä.

Tämä tie on ihan ajokelpoinen. Sanotaan, että koneet ja miehet huoltavat joka päivä Lahicin tietä, joka etenee valtavien kallioseinien ja syvällä virtaavan joen välisellä hyllyllä. Ylhäältä tulee kiviä ja maanvyörymiä alas kaiken aikaa, etenkin lumen sulamisen aikaan ja sateiden jälkeen. Talvella kylässä on lunta puolesta metristä ylöspäin ja talvi kestää lokakuusta huhtikuun puoliväliin. Täällä on vain kaksi vuodenaikaa: talvi ja kesä. Me saavumme Lahiciin juuri kun kesä on alkanut, puut ovat raikkaan vihreässä värissä ja lukuisat kukat kukkivat pihoilla ja tienpenkoilla.

Käännämme auton kylän pienellä torilla, jossa meitä tulee opastamaan viisikymppinen mies. Hän ohjaa meidät parkkiin vähän kauemmaksi. Sitten tämä Hidayat Haciev kertoo tarjoavansa meille huokeaa majoitusta kodissaan, joka – sattumalta – on ihan vieressä. Otamme tarjouksen vastaan ja isäntäpari pitääkin meistä hyvää huolta.

lounas

Lounas puun varjossa. Ruoka on hyvää tässä maassa, jos osaa etsiä oikeat paikat ja uskaltaa valita muutakin kuin shaslikia.

Lahicin kylä ei ole kovin korkealla, 1300 – 1400 metriä merenpinnan yläpuolella. Täällä vielä puut viheriöivät, hedelmäpuut puutarhoissa kukkivat, mutta peltoviljely jäi alemmas. Kylässä asuu noin tuhat asukasta ympäri vuoden ja siellä käy 50 000 turistia vuodessa, heinä- ja elokuun ollessa vilkkaita aikaa.

puukuorma

Lahicin kylän vanhassa osassa on käsityöläisten pajoja ja myymälöitä kapean pääkadun varrella.

Kylä on kuuluisa käsityöläisistään. Siellä puhutaan tatin kieltä, joka on lähellä Iranissa puhuttavaa farsia. Kerrotaan, että tuhat vuotta sitten Lahijunista, Iranin Kaspianmeren rannikolta siirtyi väkeä asumaan tähän laaksoon. Silloin oltiin yhtä ja samaa Persian valtakuntaa. Nämä ihmiset toivat mukanaan monia käsityötaitoja, joista eniten kuuluisuutta ovat saaneet Lahicin kuparisepät. Näitä käsityöläisiä näkee edelleen pääkadun varressa muokkaamassa paksusta kuparilevystä taidokkaita lautasia, kannuja ja muita koriste-esineitä, joita turistit halajavat. Lahicin käsityöläiset olivat kuuluisia jo keskiajalla, jolloin heidän tuotteitaan ostivat sen ajan varakkaat ihmiset, aateliset ja jopa hoveihin taidetta kuljetettiin täältä.

maisema

Tuhatvuotinen Lahicin kylä Kaukasuksen etelärinteellä.

Askarruttaa se, miten tänne kuljetettiin käsityöläisille raaka-aineita ja miten tuotteet kuljetettiin yli laaksoa ympäröivien jyrkkien vuorien. Täällä asui 1800-luvulla 9000 ihmistä, mutta tietä varten räjäytettiin jokivarteen hylly vasta 1960-luvulla.

sinisiä kukkia

Alppiniityllä, puurajan yläpuolella vasta kevätkukat kukkivat.

tuija vuorilla

Tuija ylämaissa, missä laajat näkymät avautuvat.

Lisää kokemusta teistä saamme iltapäivällä, kun Hidayatin vävypoika lähtee kuljettamaan meitä eteenpäin Lahicista ylämaihin. Kylän takana on vielä toisia, pienempiä kyliä. Jokivarren tietä pohjoiseen ei voi vielä ajaa autolla, sillä joessa on liikaa vettä. Sen sijaan sillan yli vastarannalle pääsee. Onneksi emme lähteneet vuokra-autolla, niin maasturi kuin se onkin. Tie on aivan mahdoton: uskomattoman jyrkkiä nousuja, sitten syviä uria kaksi-, neli- ja kuusiraiteisena vaihtoehtona. Appiukon Lada Niva on uskomattoman vahva menijä, mutta sillekin melkein tulee stoppi kun raiteet ja jyrkkä könkämä sattuvat samaan mutkaan. Vaan siitäkin mennään yli. Melkein jo rukoilen, että vävy kääntyisi takaisin. Seuraavalla harjanteella sitten päätämme palata. Ne kolme tai neljä kylää, joiden kattoja näkyy kaukana seuraavassa laaksossa, jäävät nyt käymättä, sillä sama tiekauhistus näkyy jatkuvan niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Older   

Blogi: luovasti luonnosta is powered by WordPress